Tukahdutanko lapseni ihmettelyn? Pelkäänkö aikuisten katseita tai kommentteja etukäteen lapseni puolesta?
Mitenhän tämän tekstin vielä otsikoisin. Lapsivihamielisyys. Olen tällä viikolla lukenut aiheesta Valeäitiblogista (KLIK) ja Jutta Eveliina blogista (KLIK). Jutta oli linkannut omaan postaukseensa myös Ylen artikkelin aiheesta (KLIK), jonka tietenkin myös luin. Kommenttia kirjoittaessa aloin miettimään asiaa vähän enemmänkin. Mammuttikommentin sijaan siirryin siis tänne oman blogini puolelle.
En muista, että minulle olisi koskaan tultu kommentoimaan ikävästi lasten käytöstä tai olemassa oloa. Mutta kyllä muistan jännittäneeni tilanteita ja ikäviä katseita on tullut. Tietynlaisen lapsivihamielisen ympäristön olemassaolon olen minäkin huomannut.
Kirjoitin kommenttiini: "Mutta silti, myös minä huomaan stressaantuvani julkisissa paikoissa, siitä ettei lapset ehkä jaksa käyttäytyä tarpeeksi hyvin – mitä se sitten ikinä edes tarkoittaa."
Ajatuksen kulku jatkuu.
Kun lapsi on pieni seikkailija, taaperoikäinen tutkimusmatkailija. Ei vielä osaa sanoa muutamaa sanaa enempää, osoittelee ja ihmettelee kaikkea. Silloin itsekin jää siihen taaperon viereen. Osoitellaan yhdessä etanaa ja ötökkää, sen nimi on muuten leppäkerttu ja tuolla on kotilo. Tässä on kukka! Kaunis keltainen kukka!
Bussipysäkillä, joka on täynnä ihmisiä. Ihan hyvin tämän odotteluajan voi käyttää tutkimalla pysäkin takana olevia voikukkia, ötököitä, vesipisaroita, vähän kokeilla lätäkköäkin. Eväitä voi syödä bussissa kauniisti istuen ja roskat äidille ojentaen. Ja vaikka roska tipahtaa pienestä kädestä bussin lattialle, äkkiähän sen sieltä noukkii talteen, eikä kukaan muu edes ehdi huomaamaan.
Mutta kun lapsesta tuleekin puheliaampi, ehkä kovaäänisempi, leikki-ikäinen. Tutkiminen, kyseleminen, ihmetteleminen on rasite ympäristölle. Bussipysäkillä istutaan tai seistään paikoillaan. Syödään eväät ripeästi jo pysäkillä, että saadaan kaikki roskat äkkiä pysäkin roskikseen. Ja jos se banaanin kuoren pätkä putoaa maahan, siinä bussipysäkillä. Miksi se piti sinne heittää? Vaikka kaikki näki, että se oli vahinko.
Ensin kannustetaan uteliaisuuteen ja yks kaks pitääkin tuppisuuna seistä paikoillaan ja odottaa. Johan tuollaisesta ristiriidasta menee itsekin sekaisin.
Lapsivihamielisyys on ihan todellista. On todellakin niitä toisia aikuisia, joilla ehkä itselläänkin on joskus ollut pieniä lapsia, joiden mielestä pienet lapset ei saa kuulua eikä näkyä. Minulla ei kuitenkaan ole varsinaisesti kokemusta näistä. Ei ainakaan niin pahasti, kuin tuossa Ylen artikkelissa tai Valeäidin kertomassa. Tai en ainakaan muista.
On myös olemassa Lapsivihamielisyyden pelkoa ja nyt joudun tunnustamaan, että ajoittain tuo pelko ohjaa minun käytöstäni.
Se sama taapero, joka on aina saanut kasvaa uteliaana ihmettelijänä kahlitaan kasvaessaan hyvänkäytöksennaamioon. Ja sen naamion annan minä. Minä, jonka pitäisi ohjata, opastaa ja kasvattaa itseensä luottavia, hyvään uskovia pieniä lapsia oppimaan yhteiskunnan tavoille.
Ja loppupeleissä se hyvänkäytöksennaamion taakse piilotettu lapsi tuskin on edes tarpeeksi hyväkäytöksinen niille, joille lähtökohtaisesti lapsen läsnäolo on kauhistus.
Haluanko opettaa heidät pelkäämään itseään? Pelkäämään entä jos en osaakaan? Entä jos epäonnistun? Ja pelkäämään mitä joku muu saattaa olla heistä mieltä?
EN. En tietenkään halua. Mutta ajatusvirran kulkiessa eteenpäin huomaan löytäväni itseni tilanteista, joissa stressaan lasten käytöstä. Pelkään pahinta niin paljon, etten edes huomaa kuinka oma naamioni räjähti jo yrittäessäni pakottaa lapsiani naamion taakse, jotta minun ei tarvitsisi pelätä heidän käyttäymistään. Ajatella jos he nolaavat minut. Siis olenko minä jopa lapsivihamielinen omia lapsiani kohtaan?
Ehkä. Taidan jopa ollakin. Varsinkin väsyneenä tai paikoissa, joissa olen itsekin vähän varautunut. Sellaisissa, joissa en ehkä itse ole tuntenut olevani tervetullut, pelkään ja tulkitsen tilanteita sen kautta ettei lapsia kaivata sinne sen enempää kuin minuakaan. Silloin pelkään lapsivihamielisyyttä eniten. Hyvä muistutus taas itsellekin, etten vain etukäteen itse pelkäisi muita aikuisia jo lapseni puolesta. Ja kuinka surullista sekin on, että itse tukahduttaa sen lapsen uteliaisuuden vaikka samaan aikaan haluan itse olla yhtä utelias ja ihmetteleväinen kuin pieni lapsi.
Entä onko lapsivihamielinen asenne - lasten olemassaolon paheksunta, näkymättömäksi ja hiljaisiksi kunnioittajiksi kasvattaminen, meissä niin syvällä, että alitajuisesti kasvatan jo lapsistani lapsivihamielisiä?
Mun täytyy jatkaa tämän ajatuksen työstämistä.
Miten olla kilpenä lapsivihamielisen asenteen ja lapsen välissä? Olisi nimittäin tosi tärkeää olla kilpi jonka kiiltävään pintaan ei tartu mikään. Eikä niinkuin pesusieni, joka imee asennepisarat itseensä ja lopulta vain levittää sitä asennetta mennessää, kun ei pesusienikään määräänsä enempää voi pisaroita imeä.
Joo, hyvä, kiitos tästä. Tunnistan itseni ja mulla onkin pahoja ongelmia kelpaamattomuuden tunteen kanssa, sen, etten ole kaivattu, että häiritsen muita vain olemassaolollani. En missään nimessä halua tartuttaa tuollaista ajatusta lapsiin, aivan järjetöntä. Enkä silti kestä edes sitä kuvitelmaa arvostelevista, paheksuvista katseista, tuhahteluista ja silmien pyörityksistä. Yksikin sellainen rikkoisi minut, kun olen jo valmiiksi hajalla. Ehkä omat vanhempani olivat myös lapsivihamielisiä? Kasvoin tarpeeseen olla näkymätön. Mutta jossain menee silti raja eikä lapsen voi antaa tehdä mitä tahansa, käyttäytymään ja odottamaan on opeteltava.
VastaaPoistaKiitos vertaistuesta.
Niinpä, miten käyttäydytään kirjastossa, jonotetaan huvipuistossa tai kassajonossa, harrastuksissa kuunnellaan ohjaajaa/valmentajaa - kaikki vaatii harjoittelua. Ja näitä voi olla hankala opetella kotona, mut eihän ammattiakaan opiskella koulunpenkillä vaan harjoitellaan käytännössä työssäoppimisjaksoilla. Kurjaa että olet kokenut tarpeelliseksi olla näkymätön! :( Tsemppiä arjen pyöritykseen. :)
PoistaTärkeä aihe puhua! Lapsi imee ympäristöstään niin käyttäytymistä kuin tunneilmastoa. Kaikki vaikuttavat kehittyvään lapseen. Ikävät kokemukset voivat vaikuttaa aikuisuuteen saakka. Työssäni olen saanut kyllä huomata, että hyvin pienestä voi lähteä elämänikäiset rasitteet elämään.
VastaaPoistaNiin, tää on vähän sama kuin keskustelu koulukiusaamisesta - miten voidaan kitkeä koulukiusaamista ja lasten kiusaamista, kun aikuiset kiusaavat toisiaan sosiaalisessa mediassa. Asenteetkin opitaan kotona. Aika tarkkana saa myös itseään vahtia, ettei ajattelemattomana siirrä jotain pöljää tapaa lapsille. ':D
PoistaItselläni on lapset olleet ihan joka paikassa mukana vauvasta lähtien. Esikoinen esimerkiksi syntyi toukokuussa ja kesällä oli mukana jo DBTLssä ja nuorin taas oli heti mukana samba karnevaaleissa. Myös syömässä kävin paljon ulkona heidän kanssaan ja siis ihan kunnon ravintoloissa, en tykkää noista missä aikanaan lapsiperheet kävi syömässä. En muista, että olisin kokenut koskaan lapsivihamielisyyttä.
VastaaPoistaIhanaa että olet halunnut mennä heti pienten kanssa tapahtumiin! ja ihanaa että sulla on kokemus noin päin. :) Joku voisi tehdä päättötyön siitä onko lapsivihamielinen asenne nyt 2010 ja 2020 lukujen ilmiö ja millaisia kokemuksia on aikaisemmilta vuosilta. en toisaalta ihmettelisi, jos ilmapiiri olisi muuttunut tässä 20 vuoden aikana.
PoistaMulla on toisenlaisia kokemuksia lapsivihamielisestä asenteesta. Minulle on kommentoitu siitä, miksi otan lapseni mukaan vaikkapa ravintolaan tai palaveriin. Oli siihen omat syynsä joka kerta, mutta en lähtenyt selittelemään. Eikä lapsestani koskaan ollut harmia, koska tiedän, missä tilanteessa hän käyttäytyy milläkin tavalla. Joskus olen saanut sen tapaisen kommentin naiselta, jolla on itselläkin 3 lasta.
VastaaPoistaLapsivihamielisyys on pitkälti suomalaisten ongelma. Toki, on monessa muussa maassa olemassa 18+ tiloja ja tapahtumia, mutta julkisessa liikenteessä, ravintoloissa ta yleisissä tapahtumissa lapsia huomioidaan ja kunnioitetaan.
Ja et ole ensimmäinen joka sanoo, että noita ikäviä kommentteja tulee toisilta äideiltä, ja se on tosi surullista! Enkä epäile lainkaan että lapsivihamielisyys olisi ainakin näin korostunut nimenomaan vain ja ainoastaan Suomessa. Sekin on surullista. Lapset on rikkaus ja nuorissa on tulevaisuus. :)
Poista