Bannerin tarina

Huhtikuussa 2014 istuin keittiön pöydän ääressä. Edessäni tietokoneen ruutu jossa oli auki blogger, ensimmäistä kertaa sitten neljään vuoteen. Blogin nimi oli Elämää sängyn alla. Tausta oli vihreä ja fontti epäselvä. Julkaistuna oli kaksi juttua, joista en ymmärtänyt juuri mitään, vaikka olin ne itse kirjoittanut. Meidän työpaikka sulki ovensa tuona päivänä ja mun elämässä alkoi uusi jakso. Kirjoitin lyhyen tekstin pätkän ja suljin bloggerin.

Haudoin blogiajatusta kaksi kuukautta. Kesäkuussa avasin bloggerin uudestaan. Surutta painoin roskapöntön kuvaa ja poistin nuo kaksi ensimmäistä postausta. Aloin kirjoittaa. Löysin facebook kavereistani yhden bloggaajan ja laitettiin viestiä aika paljon noihin aikoihin. Pyysin vinkkejä ja apua. Tutustuin ulkoasunmuokkaamiseen ja yllätyksekseni aherruksen jälkeen olin tyytyväinen pinkkiin blogiini. Tästä se alkoi, kaksi vuotta sitten.


Luin yhden blogin läpi kokonaan ja tutustuin muihinkin saman portaalin blogeihin. Huomasin melkein kaikilla olevan jonkin näköinen kuvabanneri - mäkin haluan. Ja ensimmäisen kuvabannerin tein elo-syyskuussa. Blogin pinkki ulkoasu vaihtui jossain vaiheessa sateisen harmaaseen ja surullisen siniseen. Kysyin muutamalta kokeneelta bloggaajalta mielipidettä ja lopulta päädyin edelliseen ulkoasuun.  Ja nyt huhtikuussa päädyin lopulta tähän nykyiseen, johon olen enemmän kuin tyytyväinen.

Hieman hitaasti lämmeten avasin instagram tilini julkiseksi ja vaihdoin käyttäjänimeen blogin nimen. Tein myös facebooksivun blogille. Blogin nimi alkoi tuntua pitkältä ja lopulta lyhensin sitä virallisesti. Blogi tuntui taas enemmän oman näköiseltäni.


Bannerin värikuvat kertovat missä laidassa mulla on sivupalkki blogissa ollut, tai ehkä paremminkin siitä missä vaiheessa niitä olikin kahden sijaan enää yksi. Tavallaan harmittaa, ettei aiemmin tullut otettua screenshotteja blogin kaikista ulkoasuista. Niistäkin näkisi kivasti oman kehittymisen ja blogin vaiheita.

Ennen nimen lyhentämistä tein kollaasibannerin söpön sukkakuvan ympärille ajatuksena, että siinä esiintyy elämäni keskipisteet: Elpu ja puoliskoni itsekseen, me yhdessä odottamassa Elpua ja tietenkin kuva minusta ja Elpusta.  Sen jälkeen kaikki aiemmat ja nykyinen banneri ovat rakentuneet samoihin kuviin ja samaan ajatukseen. Ne kertovat meidän tarinan.


Ensin oli me kaksi, sitten me odotettiin vauvaa, vauva syntyi ja musta tuli äiti ja meistä tuli perhe. Kuvien määrästä riippuen tarina muutti muotoaan - me odotettiin vauvaa, vauva syntyi, musta tuli äiti, meistä tuli perhe - me kaksi, me odottamassa vauvaa, meistä tuli perhe.

Ajattelin tehdä uuden bannerin raskauden loppumetreillä, mutta jotenkin se unohtui kun en keksinytkään millaisen haluaisin. Nykyinen on hyvä, se kertoo meidän tarinaa ja miellyttää silmää. Vaikka banneri on ollut mulla vasta huhtikuusta, sen uusin kuva on kuitenkin jo kaksivuotta vanha sekin. Eihän se sovi, että pikku-Ukko puuttuu tästä tarinasta kokonaan, vaikka hänellä onkin oma paikkansa meidän perheessä. Nyt on siis työn alla uusi banneri.

Unelmien asunto

Äidin ja isin luota poismuuton jälkeen mun kotihistoriaan mahtuu yksi soluasunto Tampereella, jossa asuin ystävän kanssa ja yksi opiskelijaasuntosäätiön pieni yksiö Rovaniemellä. Yksin asumiseen kyllästyttyäni muutin kaverin kanssa 70neliöiseen kolmioon, joka olisi muuten nytkin aivan passeli meidän perheelle. Opintojen jälkeen kävin mutkan taas äidin ja isin luona, ennen kuin muutettin mun yksiöön puoliskoni kanssa.

Yksiöön, missä mitä ilmeisemmin oli jotain kosteusongelmaa, ainakin hajusta ja vessan seinien ja katon maalin perusteella. Seuraavaksi muutettiin kaksioon, jossa oli pakastin, sekä pyykkikone että tiskikone! Se se vasta oli unelma. Elpun ensimmäinen koti, meidän kolmas asunto - kaksio sekin - oli noh, vähän sinne päin. Tämä neljäs asunto - edelleen kaksio - on siis toiminut hyvin ja toimii edelleen, jos ei huomioida tilan puutetta, tai siis yhden huoneen ja yhden vaatekaapin puuttumista.

Vuoden vaihteen jälkeen alettiin etsimään isompaa kotia, välillä aktiivisesti ja välillä taas ahdistuen ja hanskat tiskiin heittäen. Nyt alkaa olla jo vähän pakko tilanne ja ollaan aktiivisesti anopin kanssa etsitty koteja, tarjonta vaan on ollut kovin nihkeää ja monet kohteet lähes mahdottomia lapsiarkea ajatellen - esimerkiksi asunto kolmannesta kerroksesta, hissittömässä talossa.


Mulla on unelmia siitä millainen talo me voitaisi rakentaa ja mitä siellä pitäisi olla, mutta puhutaan tällä hetkellä vähän unelmista, joista ainakin osa voisi toteutua jo seuraavassa muutossa - eli vuokra-asunnnoista ja niiden ominaisuuksista. Asunto numero kolmesta opittiin aika paljon kantapään kautta, mitä ei ainakaan enää haluta. Ja välillä pelkään nelosen nostaneen riman liian korkealle.

Lyhykäisyydessään etsinnässä on 3h, k, wc. 

Mutta se toivelista:

  • Eteinen sen muotoinen, että mahtuu ohittamaan toisen ihmisen sujuvasti. Plussaa jos vaunut mahtuu eteiseen tukkimatta sitä kokonaan.
  • Olohuone sellainen johon mahtuu meidän sohva, piano ja telkkari. Mahdollisesti pieni työpöytä minulle, paitsi tällä hetkellä en omista työpöytää enkä kyllä läppäriäkään. Vaaleanpunainen pulpetti mulla kyllä olis jemmassa, mitenhän se sopisi sisustukseen. Saahan aina haaveilla.
  • Makuuhuoneen ei tarvitse olla valtava tai erityinen. Kunhan sinne mahtuu parisänky ja kaappitilaa saisi olla vähintään kaksi hyllykaappia - molemmille oma ja samankokoinen mekkokaappi tai vaatehuone, puoliskollani on paljon vaatepuihin ripustettuja vaatteita. Todennäköisesti puoliskoni tietokone sijoitettaisiin myös meidän makkariin, koska se on lapsilta kiellettyä aluetta.
  • Lastenhuone on ihan ehdoton, niin säilytystilan, kuin parempien unienkin kannalta. Elpu on alkanut nukkumaan hyvin. Kokonaisia öitä on useampi viikossa ja pelkään hänen heräävän vauvaan, vaikka toistaiseksi niin ei olekaan käynyt. Lisäksi lelujen paikka on mieluummin lastenhuoneessa, kuin äidin ja isin sängyssä. Ja tietysti lapsille täytyy olla omat vaatekaapit.
  • Keittiössä täytyy olla tiskikonevalmius (ja paikka tiskikooneelle!) jos ei tiskikonetta. Asunto kolmoseen olisi pitänyt tehdä keittiöremontti, että tavallinen tai edes kapeamman mallinen normaali tiskikone olisi mahtunut. Liesituuletin on myös toivelistalla. Jos oikein unelmoidaan niin sellainen tasossa oleva hella olisi paras, mutta perinteinen hella+uuni systeemi kelpaa oikein hyvin. Jääkaappi ja pakastin tottakai - onkohan olemassa 100% todler proof. Jep, Elpusta on tullut varsin omatoiminen pieni tyttö.
  • Vessa! Vihaan suihkukaappeja, mutta se on toissijaista. Kunhan vessassa on suihku ja pyykkikone paikka ja vessanpöntölle mahtuu istumaan oikein päin ja vessassa liikumaan pyykkikoneesta huolimatta. En minä kylpyammettakaan pois pura jos sellainen on, mutta se ei saa olla pyykkikoneen tiellä tai minä jätän muuttamatta. Sauna ja lattialämmitys ei ole välttämättömyyksiä, sauna tietysti kiva plussa. Jos löytyykin erikseen kylpyhuone ja vessa, kelpaa toki sekin!
  • Jos asunnossa on parveke niin se saisi olla vaunuystävällisen muotoinen - eli vaunut mahtuisi kääntämään siellä. Toisaalta jos löytyykin rivarin pätkä, niin takapiha lapsille kuulostaa ihanalle idealle.
  • Jos asunto ei ole maantasalla siellä täytyy olla hissi! Vuoden kannoin Elpua ja vaunuja kakkoseen ja olen onnellinen, etten rikkonut selkääni tai mitään muutakaan. Kahden lapsen kanssa sanon hissi.


Rivitalo olisi varmaan tällä hetkellä se meidän unelma. Löydettiin me yksi aivan ihana omakotitalokin, mutta sen lämmityskustannukset ei aivan taitu meidän kukkarolle. Pitäkää peukkuja, että etsintä tuottaisi pian tulosta ja meilläkin kuultaisiin muuttoauton tööttäilyä!

Ps. postauksen kuvat ovat asunnosta yksi. Valitettavasti ja suureksi harmikseni en tajunnut heti blogiurani alkuun tehdä kotiesittelyä asunto kakkosesta.

Nimi

Mietin tässä otsikko vaihtoehtoja tälle tekstille jota alan kirjoittaa. Erimielisyys. Mielensämuuttaja. Saako mies muuttaa mielensä? Mutta kaikki näistä kolmesta ovat jonkin verran harhaan johtavia. Olkoon tämän nimi sitten Nimi. Ja nyt kerron teille tarinan meidän perheessä majailevasta erimielisyydestä ja nimistä. Heti alkuun paljastan myös, että miehillä (lue puoliskollani) ei pitäisi olla oikeutta muuttaa mieltään - ei tässä asiassa, ei nyt.

Itse rakastan kaikkia kolmea nimeäni. Kysyin joskus koulutehtävää varten äidiltä mistä nimeni tulee. Ensimmäiseltä näytin, toinen on lyhennelmä isoäitini nimestä, huomattiin myös yhtäläisyys isomummon toiseen nimeen. Kolmas nimeni taas kulkee suvussa - molemmilla puolilla - isin puolelta isoäidin äidin toinen nimi ja äidin puolelta pappani äidin toinen nimi. Ja kaikki kolme sointuvat yhteen, ihan niin kuin kuuluukin.

Omat vanhempani ja appivanhemmat ovat onnistuneet nimeämään minut ja puoliskoni erittäin hyvin. Hänellä on kaksi etunimeä, jotka myös sopivat yhteen kuin nenä päähän. Elpun nimi oli myös aika helppo.


Ehdotin Nuppua, Kukkaa, Ruusua ja Liljaa, jotka puoliskoni tyrmäsi kertomalla ettei vauva ole kasvi. Palasin sitten siihen nimeen, josta oltiin puhuttu jo vuosia aiemmin ja rakensin siihen toiset nimet. Kolmas nimi oli selvä jo aikaa sitten, mutta etunimen versiosta riippuen jäin pohtimaan keskimmäistä. Puoliskoni sai päättää kumpi versio ensimmäisestä nimestä annetaan ja sitten nimiä tuli kolme. Jälkeen päin tajusin, että nimi on rytmiltään ja tavumäärältään suora kopio omastani. Sisältäen samankaltaisuutta myös isosiskoni toiseen nimeen.

Mutta nyt sitten tämä ukkeli, armas pikku-Ukko. Mikä onkaan sinun nimesi? Yksi jos toinenkin, sukulainen tai ystävä kyselee jo ristiäisten perään, mutta kun se nimi. Se täydellinen nimi jonka puoliskoni itse keksi ei enää kelpaa! Ja kun minusta se on täydellinen! Tunnustan, että ensimmäisen kerran kun puoliskoni sanoi nimen ääneen järkytyin. Mistä se ton repäisi! Mutta en tarvinnu edes tuntia nimen makustelemiseen, kun olin jo varma, että tässä se on.


Jos Ukko on yhtään siskonsa kaltainen, mitä ainakin masupotkut vahvasti enteili, nimi olisi parempi kuin nenä päässä. Nimestä puuttuu se alkuperäinen säännönmukaisuus ja yhtäläisyys Elpun nimeen, mutta keksin uudet. Tupla konsonantti olisi molemmissa ja lisäksi meidän kaikkien kutsumanimissä olisi silloin yksi sama kirjain, mikä sekin olisi aika hauskaa.

Lisäksi jos ja kun meille kolmas (tai ne neljäs ja viides) lapsi joskus suodaan ja lapsi olisi tyttö, tuo ensimmäinen säännönmukaisuusidea tuottaisia ongelmia. Se aiheutti niitä jo nyt ennen rakenneultraa. Mutta tämä uusi sääntö taas olisi huomattavasti helpompi mahdollisten tulevien sisarusten nimien kannalta.

On mulla vielä yksi kolmaskin yhtäläisyys vaihtoehto ja siitä nimiehdotus, mutta tykkään vaan tästä puoliskoni keksimästä enemmän. Kerkesin jo rakastua siihen raskausaikana ja minusta vauva olisi sen näköinenkin. Meillä kaikilla on myös lempinimi joka loppuu uuhun ja tosi hyvä sellainen olisi tästäkin nimestä. Silti edelleen kysymys kuuluu mikä on vauvan nimi?

Kolme viikkoa imetystä

Pikku-Ukosta tuli eilen kolmeviikkoinen. Jos raskausaikana hoin ajan menevän aivan liian nopeaa, niin sitä se tekee kyllä edelleen! Kun Ukko syntyi keskiviikkona, niin napatynkä irtosi jo maanantaina, eli viiden päivän ikäisenä. Neuvolassa ollaan käyty kaksi kertaa. Viime viikon torstaina oli kaksiviikkoisneuvola ja sen jälkeen totesin, ettei meillä enää ole vastasyntynyttä. Pituutta oli tullut jo kaksi senttiä lisää ja painoa oli reilu neljä kiloa. Pieni vauva Ukko silti on, onneksi, ja jos ei vastasyntyneen tuoksua, niin vauvan tuoksua sentään on vielä nuuhkuteltavissa. Painon noususta terkkari tuumasi, että ihan hyvin tuntuu maitoa tulevan.

Synnytyssalissa sain heti käyttööni rintakumin, jolla yritettiin ensimmäistä imetystä. Kätilö nauroi, kun edellisestä imetyksestä kysyttäessä kerroin kuinka "aluksi imetin rintakumilla ja kolmessa kuukaudessa päästiin siitä eroon." Ja joo pakko myöntää "ensimmäiset kolme kuukautta" kuulostaa aika pitkältä alulta. Toki kätilö kysyi tarkentavasti imetyksen kestoa (1v2kk), minkä jälkeen kolme kuukautta ei enää kuulostanut niin hassulta. Mulle jäi Elpusta jo aika viharakkausviha-suhde tähän kapistukseen, joka on niin kovin hyödyllinen. Toisinaan sen puuttuminen on maailman loppu. Mutta ai että sitä yöllistä huuhtomista ja kumiin kertynyttä maitoa vaatteilla, jatkuvaa sotkua sen kanssa taiteilu.

3vk
Osastolle siirryttäessä vauva sai sittenkin imuotteen ilman kumia. Vähän oli alkuun vaikeuksia vaikka imuote on kyllä kokoajan ollut hyvä, mutta rinnasta kiinni saaminen ei ollutkaan ihan helppoa. Sinnikkäästi kuitenkin imetin ilman kumia koko sairaalassa olon ja jatkoin kotiin päästyämme. Pikku-Ukko oli maailman onnellisin vauva. Söi ja nukkui. Ja välillä vaihdettiin vaippaa. Sitten sama rumba - söi ja nukkui. Hän oli niin tyytyväinen ja nukkui koko ensimmäisen viikon, että me ihmeteltiin onko vauvat oikeasti näin helppoja, oliko Elpu muka yhtä tyytyväinen ihan pienenä?

Ensimmäisen kerran vauva sai pumpattua maitoa pullosta, kun lähdettiin Jyväskylästä kotiin, ikä kaksi vuorokautta. Pumppasin tietenkin heti mun uuteen isoon pulloon jossa tuo 40ml saalis näytti aivan mitättömältä. Ukko kuitenkin söi sujuvasti pullon tyhjäksi ja heräsi seuraavan kerran, kun nostin hänet pois turvakaukalosta mummin ja papan pihalla. Pumppasin matkalla toisenkin rinnan samanlaisella saaliilla, minkä Ukko hörppi siellä pihalla ja mummikin sai syöttää.

1vk
Ensimmäisen viikon aikana pumppasin joka päivä ja pakastinkin jo muutaman desin. Alkuun tuntui, ettei vasemmasta herunut kunnolla pumpulle. Varsinkin kun sain maidonkerääjään saman verran oikeasta mitä vasemmasta samaan aikaan pumpaten. Niin se vaan on tässä parissa viikossa tasaantunut.

Kerkesin myös tehdä sen virheen, että otettiin pullo mukaan mummin ja papan luo, kun vauvalla oli ikää neljä päivää. Ukko nukkui monta tuntia ja mulla alkoi jo maidon nousu sattua rintoihin. Yritin käsin pehmittää rintoja pulloon, muttei se oikein auttanut. Ja vihdoin, kun ukko heräsi oli rinnat niin pinkeät, ettei vauva saanut oikein minkäänlaista otetta. Ukko nukahti sitten kesken syönnin parikin kertaa ja lyhyen ajan sisällä yritin syöttää useamman kerran.

Tuon jälkeen otin rintakumin käyttöön. Nyt maidon tulo alkaa selvästi tasaantua eikä kivikovaa tunnetta ole enää tällä viikolla tullut päivisin, yöllä kyllä välillä. Mutta päivisin kodin rauhassa olen jo nyt yrittänyt välillä jättää kumia pois käytöstä, muutaman kerran ollaan onnistuttukin.

1vk
Tähän kolmeviikkoiseen imetystaipaleeseen on ehditty oireilla ensimmäinen alkava rintatulehdus. Itseasiassa oireet tulivat viikon jälkeen jo. Onneksi tunnistin ne heti ja sain lepäämällä, kuumalla suihkulla, pumppaamalla ja imettämällä sen hoidettua. Elpun aikaanhan mulle nousi heti 39 asteen kuume ja jouduin hakemaan antibioottikuurin.

Meidän ajatus oli, ja tuohon rintatulehdusoireiluun saakka se toimikin, että vauva saa illalla maidon pullosta sillä aikaa kun minä hoidan Elpun kanssa iltatoimet. Ja iltaisin aina pumppasin, välillä myös aamulla. Ja maidonkerääjiäkin luulin tarvitsevani toisen - voisin käyttää niitä kotona liivinsuojien sijasta. Jotenkin pumppailu on nyt vaan jäänyt.  Musta tuli väsynyt, siitä kyllä syytän omaa valvomista, kun en vaan malta käydä nukkumaan Elpun kanssa samaan aikaan. Toki sekin vaikuttaa että meillä on viimeisten kahden viikonlopun aikana ollut yökylävieraita. (Kiitos käynneistä äiti ja tytöt! :) )

3vk
Vauva herää läpi vuorokauden noin kolmen tunnin välein syömään ja valvoo ja ähisee vain pieruja. Kahdesti vauva on oksentanut pullosta syönnin jälkeen, mutta nyt on myös imetyksen jälkeen tullut kunnon oksennus. Vaikka muuten vauva ei edes puklaa. Kerkesin jo neuvolassa epäillä myös Ukolle maitoallergiaa, mutta nyt alan enemmänkin syyttää tuota rintakumia. Koska ensimmäisen viikon vauva oli super tyytyväinen ja luulen että ilmavaivojakin alkoi tulla vasta kumin kanssa. Musta tuntuu, että vauva saa liikaa maitoa kumilla ja välillä säikähdän ja luulen vauvan hukkuvan maitoon. Vauvan hengitystauon aikana kumiin ehtii kertyä aika iso määrä maito kerrallaan nieltäväksi.

Onhan tämä vielä opettelua, mulle sekä vauvalle. Mutta eiköhän se nyt tästä suju omalla painollaan. Seuraillaan tätä jättipuklaamista ja ihoa maitoallergian varalta myös neuvolassa ja harjoitellaan ilman kumia imettämistä. Haastetta riittää myös mun säännöllisen syömisen kanssa - Elpun ruokarytmi on pysynyt ihan ennallaan ja vauvan syöttäminen tulee luonnostaan (jos tätä rintakumia ja paria oksennusta ei lasketa), mutta mikä siinä itsestään huolehtimisessa on niin vaikeaa? Pyykit. tiskit ja uni ehtii aina mennä oman syömisen edelle.

52 Kuvaa


Tässä on neljä ensimmäistä mahakuvaa. Nyt mulla ei oo mitään hajua, milloin ensimmäinen on otettu, koska tuota alla olevaa gifiä varten kuvia rajatessa poistin sitten ajatuksissani kaikki alkuperäiset ja ekasta kuvasta ei näköjään ollutkaan muita versioita. Oletan että se on otettu aika pian plussan jälkeen jos ei heti plussaus yönä.

Mulla ei ollut mitään logiikkaa tässä kuvatessa, kunhan räpsin aina kun muistin, että on sitten edes jotain kuvia muistona. Välillä tuli viikon tai parinkin tauko ja välillä otin peräkkäisinä päivinä. Mahan kasvun näkisi varmaan selvemmin jos olisi jo kuvatessa ajatellut tällaista kollaasihommaa etukäteen, aina samat vaatteet ja merkannut sekä kameran että kuvattavan paikan rastilla lattiaan ja seinään.

Kuvat ovat ihan sen näköisiä mitä ovatkin: omaksi muistoksi otettuja. Mulla on näitä kännykkäräpsyjä yhteensä 52 päivältä, tästä puuttuu siskoni ottamat kuvat rv37+0 ja 40+6. Suurimmasta osasta löytyy myös edestä ja toiseltakin sivulta otetut kuvat ja pelkkiä mahakuvia mun puhelimessa on n.400. Ajattelin tehdä noista 52 kuvasta tällaiset neljän kuvan ketjut, mutta puoliskoni ehdotti Gifiä. Joten tässä se on.


Ukkeli on aivan ihana ja pitänyt sekä mahaikävän että vauvakuumeen loitolla. Silti mun on tunnustettava, että illalla näitä kuvia katsellessa tuli pieni itku pari päivää sitten. Oli tuo mahakin aivan ihana.

Kaksi erilaista synnytystä

Mulla on nyt takana kaksi täysin erilaista synnytyskokemusta. Niistä muistona myös kahdet aika erilaiset ensikuvat. Ensimmäinen oli todella nopea matkasynnytys ja nyt toinen nopea sairaalasynnytys. Yleensä sanotaan, että toinen on nopeampi ja helpompi, mutta mulle kävi päinvastoin. Ensimmäinen vauva oli myös hieman pienempi kuin toinen.

Elpu syntyi tavallaan vahingossa, minun tietämättä mitä tapahtuu ennen kuin se jo tapahtui. Paineen tunne oli valtava ja muistan kuinka jokainen supistus autossa sai aikaan tavallaan kokovartalo kouristuksen. Lopulta tunsin kuinka päälaki vain valuu läpi, samalla mua repien. Seuraava kouristus saikin koko vauvan lumpsahtamaan asfaltille.

En siis tosiaan tiennyt mitä tapahtui, enkä osannut siihen tietoisesti vaikuttaa millään tavalla. Vauva vain syntyi mitoin 50cm, 3780g ja päänympärys 33cm. Ensimmäisestä supistuksesta viralliseen syntymäaikaan 2h 20min. Jälkeenpäin totesin, että mun kroppa vain hoiti koko homman.


Raskausaikana pohdin, että tuleva vauva saattaisi olla jopa hieman pienempi kuin Elpu. Tämän johtopäätöksen tein verrattuani rakenneultran mittoja ja sf-mitan kaarta, lisäksi seurasin omaa painoani. Olisin ollut oikeassa, jos lapsi olisi syntynyt samoihin aikoihin kuin Elpu -  rv 39+5. En ajatellut vauvan hengailevan mahassa tasan kaksi viikkoa kauemmin kuin siskonsa. Noiden kahden viikon aikana poika kasvoi sentin siskoaan pidemmäksi, 82g painavammaksi ja pään ympärystä kaksi senttiä enemmän.

Nyt tästä toisesta synntyksestä totesin heti osastolle päästyämme, että tietoisesti ponnistaminen on oikeasti aika vaikeaa. Ja tavallaan se kipukin oli jotenkin vaikeampi käsitellä - minähän yritin sitä "pakoon". Musta tuntui, että ponnistusvaihe kesti ikuisuuden, vaikka puoliskoni kertoi sen kestäneen maksimissaan 20 minuuttia.

En tiedä jäikö mulle siitä puudutuksesta jotenkin paha maku, koska en tykännyt yhtään kätilön avustuksesta. Jälkikäteen olen tottakai kiitollinen ja onnellinen, koska tällä kertaa en revennyt yhtään. Elpusta sain neljä tikkiä. Oli muuten ihmeellistä käydä vessassa, kun muistin sen tuskan ja kirvelyn määrän ja nyt sitä ei ollutkaan. Ja kiitollinen saan olla myös siitä, että kumpikin synnytys oli omalla tavallaan hyviä kokemuksia.

En tiedä onko olemassa jokin tutkimus kuinka paljon vauvan koko vaikuttaa synnytyksen helppouteen ja nopeuteen. Oma ajatukseni on, että ainakin pään koko vaikuttaa. Kaksivuotta sitten tuo kaksi senttiä pienempi pää nimittäin syntyi itsestään ja nyt olin ihan epäuskoinen, että sillä valtavalta tuntuneen työn määrällä saatiin tosiaan syntymään vain pää.

Yksi syy myös löytyi miksi tämä toinen tuntui vaikeammalta. Tajusin että vaikka mun kroppa onkin selvinnyt jo yhdestä synnytyksestä, niin mulle tämä oli ensimmäinen. Ensimmäinen synnytys jossa todella jouduin itse tietoisesti tekemään töitä. Myös henkisesti. Kyllä mun piti ihan oikeasti päättää, että teen niin kuin kätilö ohjeistaa - pusken siihen suuntaan johon hän neuvoo ja rutistan tämän lapsen maailmaan. Synnytyksen kesto 3h 27min.


Meidän täti soitti mulle neljä päivää Elpun syntymän jälkeen ja nauraen totesin lähteväni synnyttämään ihan milloin vain uudestaan. Tätini oli iloinen ettei mulle jäänyt traumoja tapahtuneesta. Tietyllä tapaa tietämättömyys ja tuo tilanteen yllättävä käänne saivat kropan ja pään varmaan sekaisin adrenaliinista ja sokista. Vasta puolivuotta Elpun syntymän jälkeen tajusin ja myönsin, että minäkin olin sokissa.

Kyllä ehdottomasti, jos vain minusta on kiinni, meidän perheeseen toivotetaan lisää vauvoja tervetulleiksi tulevaisuudessa. Mutta nyt, pari viikkoa toisen synnytyksen jälkeen, en ole yhtä valmis uuteen kierrokseen HETI - niin kuin Elpusta olisin ollut neljä päivää synnytyksen jälkeen. Maha ikäväkään ei ole ehtinyt tulla vielä takaisin.

Ehkä nuo kaksi "ylimääräistä" viikkoa raskaana teki tehtävänsä, ei tullut samaa "tää loppui ihan kesken ja kuviakin olisi pitänyt ottaa enemmän" - fiilistä kuten Elpusta. Toistaiseksi, kahden viikon kokemuksella, meidän perhe on just paras näin - seuraavaa maha-  ja vauvakuumetta odotellessa.

Ensimmäisiä kertoja

Viime viikko oli ensimmäisten kertojen viikko meidän koko perheelle. Vauvalla oli ensimmäinen neuvola keskiviikkona. Sitä varten poistuin kotoa ensimmäistä kertaa yksin molempien lasten kanssa. Ensimmäistä kertaa aikataulutetusti vieläpä! Ja vaunuilin ensimmäistä kertaa molemmat lapset kyydissä. Oltiin myös ensimmäistä kertaa vartti etuajassa neuvolassa! Sitä ei ole tapahtunut varmaan koskaan, ei Elpun kanssa, eikä mun äitiysneuvolahistoriassa.

Neuvolassa juteltiin lähinnä yleisesti miten uusi arki on lähtenyt sujumaan ja punnittiin vauva. Sairaalasta lähtiessä paino oli tippunut 7%, se on kuulema ihan normaalia. Vielä ei oltu takaisin syntymäpainossa, mutta nousua oli kuitenkin 50g per päivä. Tänään yritettiin muuten uudelleen tosin mentiin autolla ja oltiin viittä vaille paikalla. Elpulla oli nimittäin kaksivuotisneuvola. Ja vauvan seuraava neuvola on torstaina.

Jätin vauvan ja puoliskoni ensimmäistä kertaa kahdestaan kotiin, kun keskiviikkona alkuillasta hain Elpun kanssa mun isosiskon asemalta meille. Hän näki vauvan ensimmäistä kertaa. Käytiin myös puistossa vauvan ja Elpun kanssa ensimmäistä kertaa - Elpu pyöräili! Imetin ulkona ensimmäistä kertaa, mulla oli kyllä pullokin matkassa, mutta siinä oli vain jämät eli ihan liian vähän - onneksi on tissit. Käytiin saunassa - minä ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen. Samalla vauva sai ensimmäisen ilmakylpynsä sitterissä köllötellen, kylpyhuoneessa pyyhkeen alla.


Torstaina toteutettiin se mitä oon odottanut koko raskauden: että syksy tulee ja me vaunuillaan tuonne pururadalle syömään mustikoita. Tosin vaunuiltiin mäenpäälle ihmettelemään kansanpuistossa sijaitsevia vanhoja työväen asuinrakennuksia - tarkoitus oli ottaa siellä muutamia kuvia, blogin bannerin päivittämistä ja yhtä voittamaani arvontapalkintoa silmällä pitäen. Siellä oli joku runoiltama ja liikaa yleisöä mun makuun, joten en osannut olla kuvattavana. Tilanne kuvia taas.... no ilmeet, ei pitäisi puhua kun joku kuvaa. (jos et usko, niin kurkkaappa uudelleen tuota postauksen viimeistä kuvaa...)

Tästä reissusta tulikin ensimmäinen vierailu kotieläinpuistoon, joka tuonne on avattu ensimmäistä kertaa tänäkesänä. Elpu näki ensimmäistä kertaa oikeita lampaita ja kanoja. Oli siellä kukko ja pupujakin. Tulipa myös tehtyä ensimmäinen vauvan vaipanvaihto ulkona - rattaissa ja kosteuspyyhkeiden kanssa. Jo Elpun aikaan mulla kulki kosteuspyyhkeet mukana, mutta kävin aina pesemässä vauvan vessassa jos sellainen oli lähellä.

Elpun kummitäti kävi meillä kylässä ensimmäistä kertaa lapsiensa kanssa, kahdesti. Tosin hänen tytär oli ainut joka kävi meillä oikeasti ensimmäistä kertaa. Ensimmäisellä kerralla Elpulla oli pienimuotoiset kotibileet, ensimmäistä kertaa, kun hän tanssi, ja konsertoi laulaen ja pianolla säestäen serkkunsa kanssa. Toisella kertaa Puoliskoni kummipoika jäi meille yöksi ja näin meillä oli kaksi yövierasta yhtäaikaa - ensimmäistä kertaa tässä asunnossa - kummipoika ja mun sisko. Isot pojat nukkuivat sohvalla, kun minä, sisko ja lapset nukuttiin meidän makkarissa.

Tämän imetystaipaleen ensimmäiset rintatulehduksen oireet kerkesin saada tuolta kotieläinpuistokäynniltä. Totesin heti pihalle päästyämme, että täällä on yllättävän kylmä ja tissit ei varmasti tykkää tästä. Valitettavasti olin oikeassa. Perjantai oli melkoinen koomapäivä. Niinpä vauva pääsi ensimmäistä kertaa suihkuun, kun yritinn pehmittää ja tyhjentää rintaa lämpimässä suihkussa. Pienten päikkäreiden jälkeen vein Elpun kanssa siskoni asemalle ja kun Elpu kerran nukahti päikkäreille - oikeaan aikaan ihan niin kuin suunniteltiinkin - minäkin kömmin vauva kainalossa nukkumaan.


Jäätiin ensimmäistä kertaa kotiin kahdestaan vauvan kanssa. Puoliskoni viedessä kummipoikansa takaisin mummin ja papan luo. Minä ja vauva jatkettiin unia, mikä teki kipeälle rinnalle tosi hyvää. Herättyäni puoli viiden aikaan sain omistaa hetkisen (pari tuntia!) aikaa 100% blogille ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen, toki vauvaa välillä imettäen. Puoliskoni ja Elpu tulivat kotiin vasta kahdeksan aikaan.

Nyt olen uskaltanut ulkoilemaan lasten kanssa jo useamman kerran. Mutta yksin lasten ja rattaiden kanssa en voi antaa Elpun pyöräillä. Asutaan sen verran jyrkän mäen päällä ja alamäki päättyy suoraan neljän tien risteykseen, etten mitenkään uskalla vielä päästää Elpua laskemaan sitä alas yksin. Pyörässä on kyllä käsijarru, mutta sen tarkoitus on edelleen mysteeri. Ja todellakin haluan olla valmiina pomppaamaan pyörään kiinni, ettei Elpu kaadu pahasti tai aja autotielle.

Tämän viikon ohjelmassa on siis kaksi neuvolakäyntiä ja loppuviikosta pitäisi olla mummun ja mun pikkusiskon vierailu - pikkusisko ei ole vielä kertaakaan vauvaa nähnyt. Ja tarkoitus olisi kyllä nähdä myös vauva- ja äitikavereitakin. Maanantain treffit epäonnistui meidän kohdalta, koska nukuttiin. Ainakin toistaiseksi meidän taapero&vauva-arki on aika täydellistä!

Mustia poppareita ja pokemoneja

Heinäkuun viimeisen tiistain aamupäivällä mulla jäi kesken meidän lapsivapaasta kirjoittaminen. Sen sijaan kirjoitin minut itsenikin yllätteneistä pettymyksen tunteista. Nuo kaksi päivää - maanantai ja tiistai - ovat meidän viimeiset kahdenkeskiset ja omaa aikaa sisältävät päivät luultavasti aika pitkään aikaan. Kyllä niiden muistaminen on blogipostauksen arvoinen. Kuvia niiltä päiviltä ei kovin montaa ole vaikka puhelimet kovassa käytössä olivatkin.

Nyt alkoi kolmas viikko Jyväskylässä vauvaa odotellen. Mulle ja puoliskolleni on järjestynyt yllättävän paljon kahdenkeskistä aikaa näiden viikkojen aikana. Viime viikolla Elpu kävi mummun kanssa päiväreissun mummon ja papan luona. Elpu on myös päässyt vaarin matkassa autopesuun ja ruokakauppaan useamman kerran. Nyt Elpu on mummun ja vaarin kanssa Yyterissä. On siellä toki myös ainakin puolet meidän isin puolen suvusta.

Mekin harkittiin hetken aikaa lähtevämme. Jyväskylästä Tampereelle vähän vajaa kaksi tuntia - Tampereelta Poriin reilu tunti, laski äiti. Niin, että jos siis sattuisi synnytys alkamaan kesken matkan niin sairaalat on puolessa matkassa ja perillä. En kuitenkaan enää uskalla uimaan, joten päätettiin jäädä kotiin. Tai siis tänne, äidin ja isin luo - kahdestaan.


Maanantaina annoin puoliskoni nukkua pitkään ja datailin itse aamupäivän. Aamupäivän sateesta ja pienestä ukkosesta huolimatta päivästä tuli super helteinen. Käytiin kirkkopuistossa istuskelemassa ja söin kesän ensimmäisen jätskipallon! Viihdyttiin valehtelematta lähemmäs kolme tuntia. Sitten alkoi puhelimista loppua akut, vuoroteltiin puoliskoni lisä akulla. Jep mekin kerätään Pokemoneja ja löydettiin hyvä paikka. Kirkkopuistossa taitaa istua kaikki Jyväskylän Pokemonkouluttajat.

Käytiin kotona lataamassa akut ja tekemässä ruokaa. Illalla lähdettiin vielä uudestaan keskustaan ja käytiin myös satamassa ihmettelemässä tyyntä järveä - ja keräämässä pokemoneja. Satamassa oli sentään romanttinen maisema toisin kuin kirkkopuistossa.

Kotiin palattuamme tehtiin vähän omiamme ennen nukkumaan menoa. Minä blogia ja puoliskoni pelasi änäriä. Tähän kohtaan tulee myös ne mustat popparit. Olen varmaan maailman surkein popparin paistaja ja lisäksi meillä on kotona aika surkea, parhaat päivänsä jo nähnyt mikro. Jostain syystä en tajunnut, että vanhempieni mikro on aika paljon parempi mitä meidän oma.


Tiistain suunnitelma ja toteutus oli sama. Omistin aamupäivän blogille puoliskoni nukkuessa pidempään. Hetken aikaa mietimme jopa frisbeeden pakkaamista, mutta se unohtui. Kävimme taas kirkkopuistossa istuskelemassa, tällä kertaa nurmikolla koska siinä oli paremmat pokemonapajat. Pakko muuten ihmetellä miten paljon erityyppisiä ihmisiä yksi peli voi kasata samaan paikkaan.

Maanantaina hoksattiin matkakeskuksen vierestä Burger King, mutta koska minä halusin satamaan keräämään pokemoneja, ei ehditty sinne enää syömään. Eipä tarvinnut kahta kertaa miettiä minne puoliskoni halusi tiistaina syömään. Ja pakko sanoa, että hyvää oli! Paljon parempaa kuin perus hesenmäkki. Anteeksi nyt vaan, mutta vaihtelu virkistää. 

Meidän kahdenkeskinen aika ei ikinä ole sisältänyt mitään maatajärisyttävää ohjelmaa tai erityisen paljon romantiikkaa. Tavallisia, arkisia asioita - kahdestaan. Sellaisia joista muutenkin tykätään. Ja mitä ollaan aina tehty. Eikä ne hetket mun mielestä mitään kalliita ravintolaillallisia tai kukkapuskia kaipaakaan. Riittää kun ollaan vaan yhdessä ja toinen on siinä läsnä.

Tavallinen synnytys

On tiistai-ilta. Ollaan saatu viettää kaksi päivää kahdestaan puoliskoni kanssa Jyväskylässä. Puoliskoni jää yläkertaan pelaamaan pleikkarilla, kun minä suunnistan pitkästä aikaa yksin - ilman taaperoa - suihkuun, pitkän kaavan kautta. Sen jälkeen syödään iltapalaaa ja jatketaan vielä hetki datailua - minä blogin parissa ja puoliskoni pokemonien.

Keskiyön jälkeen pihalta kuuluu auton ovien ääni. Meidän aika päättyy ja käyn kantamassa turvaistuimessaan nukkuvan Elpun omaan sänkyyn jatkamaan unia. Puoliskoni siirtyy myös tietokoneelta alakertaan, kun minä menen vielä jatkamaan kirjoitustani. Ajastan tekstin julkaisun aamu seitsemään ja menen myös alakertaan nukkumaan.

Todellisuudessa minua ei enää edes väsytä. Kunhan loikoilen puoliskoni vieressä, selaan nettiä puhelimella ja kerron puoliskolleni mistä kirjoitin. Kolmen aikaan puoliskoni ihmettelee ääneen miksi en vieläkään nuku. Mietin ihan samaa ja tiedän, että mun olisi pitänyt nukkua jo jonkin aikaa. Ajattelen yrittää nukahtaa ja painan pään tyynyyn.

"Poks"


Kuulin ja tunsin pienen poksahduksen. Nousin sittenkin vielä vessaan ja hieman hämmennyksen ja innostuksen sekaisin tuntein otin puhelimesta supistuslaskurin esille. Juttelin samalla puoliskolleni, että kohta pitää varmaan lähteä. Kuulihan sen selvästi, että pönttöön valui jotain muutakin kuin pissaa. Samalla myös supistukset alkoivat. Puoliskoni oli aluksi epäuskoinen. "Ai oikeasti, kohta pitää lähteä?"

Puoliskoni soitti sairaalaan. Puhelusta jäi taas vähän paha maku ja epävarma fiilis, mutta olin varma että nyt lähtö tuli. Kuultiin yläkerrasta askeleita ja puoliskoni kävi katsomassa kuka siellä on. Kuulin hänen puhuvan äidille: "Petralla alkoi vissiin synnytys nyt." Molemmat tulivat alakertaan, missä minä kellotin supistuksia edelleen vessassa. 

Supistuksia tuli ja meni, keskipiituudeksi tuli 80 sekuntia ja supistusväliksi kaksi minuuttia. Kellotin samalla, kun puettiin päälle ja heitin vielä laturin ja hiusharjan sairaalakassiin. Neuvolakortinkin kaivoin sieltä valmiiksi esille. Äiti halasi meidät ja jäi Elpun kanssa alakertaan nukkumaan, kun me lähdettiin kohti sairaalaa.

Heti pihalta tielle kääntyessä puoliskoni valitsi vasemman. Silloin, kun käytiin ajamassa sairaalaan, ajettiin oikean kautta. Eipä sen väliä, koska muuta liikennettä ei oikeastaan ollut. Navigaattorin laitoin päälle varmuuden vuoksi. Matkalla nappasin supistuslaskurista kuvakaappauksen ja lähetin tyttökavereille. Seuraava ongelma kohdattiin sairaalaan pihalla.


Se reitti, josta viimeksi ajettiin synnytysvastaanoton eteen, oli työmaa-aidalla katkaistu. Kierrettiin sitten toista reittiä parkkitaloon ja pienen ihmettelyn jälkeen käveltiin parkkitalolta aika pitkähkö matka synnärille. Supistukset hidastivat ja välillä pysäyttivät meidän muuten aika ripeät askeleet. Synnärin ovella soitettiin ovikelloa ja hetken kuluttua päästiin aulaan. Siinä odotettiin hetki, että päästiin vapaaseen tutkimushuoneeseen.

Kolme senttiä.

Kätilö totesi lapsiveden hieman vihertäväksi. Pääsin elämäni ensimmäistä kertaa käyrille. Käyrävyöt puristivat ja ahdistivat, olisin mieluummin repinyt ne irti. Samoin kuin tutkimuspedillä paikoillaan makaaminen oli inhottavaa. Kätilö vei streptonäytteen ja me jäätiin odottelemaan labrantätiä ottamaan verikoetta. Edelleen käyrillä odotellen. Kätilö tuli takaisin ja sain pukea vielä omat vaatteet. Kollareiden vyötärö puristi ikävämmin kuin käyrävyöt, nyt sain sentään liikkua. Puoliskoni mietti lähetetäänkö meidät sittenkin vielä kotiin odottelemaan.

Jossain vaiheessa sain pillimehun, jota en kuitenkaan saanut juotua. Kätilö kävi välillä tarkistamassa tilannetta synnytyssaleissa ja toisten yön aikana vastaanotolle tulleiden kutsuja. Palatessaan hän mietti kuinka kiire meillä oli saliin, vai sittenkin ensin osastolle. Puoliskoni helpotukseksi hän totesi että "juu, ette te täältä ilman vauvaa lähde."


Kuusi senttiä. 

Saliin siis heti, kun sellainen vapautuu. Sain sairaalavaatteet ja vessassa käynnin ja pienen odottelun jälkeen lähdettiin hissillä synnytyssaleja kohti. Salin käyrälaitteet oli langattomat. Ihan yhtä ahdistavia ja puristavia vyöt silti olivat, kuin tutkimushuoneessakin. Meille tuotiin vesikannu ja jumppapallo. Alakerran kätilö lähti takaisin ja synnärin kätilö kävi esittäytymässä. Sain kaikessa rauhassa keikutella pallolla.


Tuijotettiin tauluilla näkyviä numeroita, eikä edes tajuttu kysyä mikä mittasi supistuksia ja mikä näytti vauvan sykkeen. Puoliskoni kyseli oloani ja kielsi leikkimästä sankaria, muistuttaen hälytysnapin olemassa olosta. Painoin nappia, kun en enää tiennyt miten päin olisi hyvä olla. Kätilö tuli heti takaisin ja joutui arvailemaan ja sanoittamaan mulle mun oloa. Itse en oikein osannut sanoa mitään. Enkä tiennyt miten päin olisin.

"Ponnistuttaako? Tuntuuko painetta?" Kyllä, vähän molempia. Kiipesin sängylle tarkastettavaksi ja kiemurtelin supistusten mukana. Kohdunkaulaa oli vielä jäljellä. "Haluisitko jotain helpotusta? Vielä ehtii." Kiemurtelin vastaukseksi joo ja gynekologi oli piikin kanssa paikalla samassa, kun kätilö laittoi puhelimen taskuun. Piikissä oli järjettömän kokoinen asetin. Toivoin etten olisi nähnyt sitä. Hetken aikaa mietin jo sen perumista. Laiton aikana olisi tehnyt mieli perua uudelleen. Valmis - gyne poistui.

Kahdeksan senttiä. 

Pian oven sulkeuduttua gynen perässä kätilö antoi luvan kokeilla ponnistamista heti seuraavasta supistuksesta. "Hitaasti ja varovasti." Roikuin sängyn laidoissa ja vedin itseäni ylöspäin tuhlaten supistuksia pakenemalla niitä ja kätilöä. Kätilön sanoessa "älä karkaa" ja muutenkin kokoajan ohjeistaessa aloin vasta tajuta miten ponnistaminen oikeasti toimii.

Muutama yritys oikeaan suuntaan ja homma alkoi sujua. Puoliskoni vuoroin seisoi ja istui sängyn vieressä välillä puristaen mua kädestä. Vihdoin pitkän ja tuskaisen rutistuksen jälkeen kätilö kertoi pään olevan nyt ulkona. Siihen minä totesin epäuskoisena "ai oliko se vasta pelkkä pää."


Kätilö pyysi puoliskoani painamaan hälytyskelloa ja huoneeseen tuli ilmeisestikin lääkäri. Vähän tahdonvoimaa lisää, seuraavasta supistuksesta samanlainen pitkän pitkä rutistus, joka jatkui vaikka supistus loppuikin ja vihdoin kätilö sanoi "katsos tänne". Kokonainen pieni limainen vauva sai pipon päähänsä ja pääsi heti mun rinnalle.

paino 3862g pituus 51cm 
päänympärys cm 35cm

Vauvan mittausten jälkeen myös puoliskoni sai sairaalapaidan ja vauvan syliinsä ihokontaktiin. Minä pääsin suihkuun ja istuin kuuman veden alla niin pitkään kuin vain kehtasin. Suihkun jälkeen mua paleli ja tärisin ihan huolella. Mulle on edelleen mysteeri miksi pyysin saada aamupala kaakaoni kylmänä. 

Osastolle pääsin pyörätuolin kyydissä. Puoliskoni viipyi tunnin meidän kanssa ja lähti kotiin, tai siis meille, nukkumaan. Iltapäivällä hän tuli käymään uudestaan ja isovanhempien vierailuaikana mummu ja vaari tulivat Elpun kanssa. Raukkaparka tuntui ihan vierastavan mua, kun ei oltu kolmeen päivään nähty ja sitten nähtiin sairaalassa. Toisena päivänä puoliskoni tuli Elpun kanssa lounaan jälkeen ja mummu yksin taas illasta ja puoliskoni Elpun kanssa vielä sanomaan meille hyvät yöt.


Puoliskoni tuli hakemaan meitä kun vauva oli kahden vuorokauden ikäinen. Kotiin lähtötarkastuksenjälkeen sain äitiyskorttini takaisin ja sen mukana lääkärinlausunnon kotiin sekä neuvolaan vietäväksi ja synnytyskertomuksen. 

Rv 41 + 5
Tuloaika (synnytyssaliin): 0540 
Syy: supistukset ja lapsivedenmeno 
Säännölliset supistukset: 0310 
Lapsivedenmeno: 0310 
Ponnistusvaihe: 0620 
Syntymäaika: 0637
Lapsivedenmenosta: 3h 27min

"Nopeasti edennyt synnytys, PCB:stä ei juuri kerennyt olla apua.
Muutamalla supistuksella syntyi reipas poikavauva."



Mitä siihen ongelmalliseen maksusitoumukseen tulee - kukaan ei maininnut siitä sanallakaan. Synnytysvastaanoton- ja synnytyssalinkätilöiden kanssa juteltii (lue puoliskoni jutteli) sen verran, että he tiesivät koko tarinan edellisesti matkasynnytyksestä pitkäksi venyneeseen mummula vierailuun. Ensimmäinen kätilö osastolla kysyi, kun aika myöhäisillä viikoilla ollaan reissuun uskallettu ja kotiutuspaperit tehnyt kätilö kysyi suuresti ihmetellen "Ai ootko oikeesti jostain Kymenlaaksosta!"