Pikkutaaperon päiväkodinaloitus

Meillä alkoi nyt syysloma ja pojilla on kaksi päiväkotiviikkoa takana. Leikki-ikäisen Jekun päivänkodin aloituksessa ei ole ollut mitään ihmeellistä. Enkä kyllä odottanutkaan, mitään iltavillejä kummalisempia muutoksia. Mutta taaperon, joka on edelleen ainakin omasta mielestäni ihan minun vauva, päiväkodin alkamista jännitin hieman. Tutustumassa käytiin vain kerran ja silloin selvisi ryhmän aikataulu ja päädyttiin 4,5 tunnin pävistä 6 tunnin päiviin.

Ensimmäinen viikko sujui yllättävän hyvin. Ja oikeastaan ainoa outous oli hiljaiset aamupäivät kotona. Puoliskoni oli parhaillaan kesälomalla, joten viimeiset kaksi viikkoa olivat todellakin kummallisia myös sen suhteen, että saatiin olla kotona ihan vaan me kahdestaan. Mutta nyt minun piti kertoa, miten meidän pikkutaaperon päiväkoti on oikein alkanut. 

Toistaiseksi äiti ei ole itkenyt kenenkään takia eroikävää. En päiväkotiin viedessä, enkä myöskään iltapäivällä, vaikka sen kyllä tuntee miten aamun ja puolenpäivän imetyshetki on jäänyt välistä. Toistaiseksi en ole myöskään joutunut jättämään hysteerisesti itkevää lasta jälkeeni.

Päiväkodissa jokaisella ryhmällä on omat ulko-ovet ja osastot. Elpun osasto on ensimmäisenä, joten aamulla jätän hänet eskareiden ovelle ja menen poikien kanssa Ässän ovesta sisään. Samalla, kun laitan Ässän ulkovaatteet paikoilleen Jekku menee itsenäisesti omalle puolelleen laittamaan omat tavaransa lokeroon ja käsipesun kautta aamupalalle.

Ässän kanssa annan hänen laittaa kengät hyllyyn itse, tossut puetaan sylissä ja käsipesulle hän saa näyttää tien. Toisen viikon perjantaina hän suorastaan juoksi käsipesulle! Käsipesun jälkeen hän osaa ottaa käsipaperin itse, kuivata kädet ja heittää paperin roskiinkin. Ensimmäisellä viikolla koitin tässä vaiheessa kannustaa Ässää näyttämään minulle, missä hän syö aamupalan ja menemään huoneeseen itse. Taapero kuitenkin hoksasi heti, että tämä on nyt vähän kumma juttu, kun äiti ei tulekaan enää kynnyksen yli ja laittoi jarrut pohjaa. 

Ensimmäisen viikon keskiviikkona ei tullut minkäänlaista aamuitkua. Torstaina ja perjantaina taas tuli sitten alkuviikkoa isompi itku. Tai itku ei sinällään ollut iso, mutta Ässä tarttui käsivarteeni tosi lujaa, kun yritin antaa häntä hoitajan syliin. Ensimmäisenä päivänä hoitaja laittoi vielä ulkoilun aikana viestin, miten Ässä oli syönyt ja muut aamukuulumiset. 

Toiselle viikolle otin oppia ensimmäisestä viikosta, enkä enää yritä rohkaista taaperoa menemään itse aamupalle, vaan nappasin hänet syliin jo käsien kuivauksen jälkeen ja ojensin sitten hoitajan syliin. Tämä sylistä syliin taktiikka toimi tosi hyvin ja toisella viikolla ei tullut yhtään aamuitkua. Kertaalleen taapero suorastaan ojentautui hoitajaa kohti sylistäni ja loppuviikosta he jäivät vielä vilkuttamaan ja sanomaan  minulle heipat ovelta. 

Ensimmäisellä viikolla yritin vain kadota paikalta mahdollisimmana nopeasti huikattuani nopeasti heipat. Ja taktiikka tosiaan toimi, joka aamnu kuulin eteiseen, miten itku ehti loppua jo ennen kuin olin saanut kenkiä jalkaani lähteäkseni.

Ensimmäisten viikkojen ajan taapero on hätkähtänyt toiveikkaana ovikellon soidessa ja ovien avautuessa ollut kuulema hieman pettynyt, kun ei häntä nyt tultukaan hakemaan. Iltapäivällä taas tulee helpotus itku, kun hän näkee minut ja Elpun oven takaa. Jospa syysloman jälkeen tilanne on vielä toisen viikon kaltainen, voin tossuja pukiessa toivottaa hauskaa päivää ja muistuttaa että, nähdään sitten päikkäreiden jälkeen. 

Päiväunet onkin se mikä minua erityisesti jännitti Ässän kohdalla. Ei sen takia etteikö hän niitä nukkuisi, vaan se nukahtaminen. Kotona hän on edelleen äidin vauva ja perheemme nukutustaktiikka hänen kohdallaan on äiti ja unitissi - päikkäreille ja yöunille. Muita toimivia nukutustaktiikoita on liikkuvat vaunut, auto tai pyörän istuin. Joten ymmärrätte ehkä jännitykseni. 

Ei tässäkään ollut mitään ongelmaa päiväkodissa. Ensimmäisellä viikolla muistan hoitajan kertoneen silitelleensä Ässää ennen kuin hän nukahti ja uudelleen, kun hän oli havahtunut hereille kesken unien. Taapero oli jatkanut uniaan hienosti. Nyttemmin minulle on kerrottu hänen nukahtaneen heti, kun sänkyyn pääsi ja hän nukkuu ainakin puolentoistatunnin päiväunia. Unikaveriksi vietiin mustekalapehmo.

Kotiin lähtiessä kyselen vähän onko hän ollut ulkona, onko nukkunut, entäs syönyt, joo ja ei kysymyksiä joihin jo tiedän vastauksen. Viimeisenä kysyn oliko hyvä päivä. Tähän asti hän on tyytyväisenä nyökännyt jokaisen kysymyksen kohdalla, joten uskallan väittää että hänellä on oikeasti hyvä olla hoidossa. Itsekin voin olla hyvillä mielin luottaessani lapset meidän uuteen päiväkotiin. 

Tsemppiä myös sinne ruudun toiselle puolelle, kaikille päiväkotitaivaltaan aloittaville! 

2. Kiitollisuuspäiväkirja

Olipa kerran torstai, se tarkoittaa meidän perheelle balettikoulupäivää. Niinpä autoilin lasten kanssa ensin Elpun balettiin ja sitten poikien kanssa kukkaruukkuostoksille.

Kotiin tullessa "paremman tekemisen puutteessa" päätin siivota auton samalla, kun heitin turvaistuinten kankaat pesuun. Autoa imuroidessa ja puunatessa mietin, että auton siivoaminen on varmaan parhaita tapoja olla kiitollinen ylipäätään koko autosta. 

Kiitos Auto. Meidän perheen nelipyöräinen. 

Kiitos Auto, kun kuljetat meitä ruokakauppaan, myös siihen isompaan, joka on auki myös myöhään viikonloppuina.

Kiitos Auto, kun olet toiminut tämän ensimmäisen vuoden kohtuullisilla rempoilla.

Kiitos Auto, kun kuskaat meitä aikaisina aamuina ja illan pimeydessä. 

Kiitos Auto jokaisesta reissusta mummin ja papsun luo ja mummun ja vaarin luo Jyväskylään. 

Kiitos Auto, että kyydissäsi päästään töihin ja lääkäriin ja lasten harrastuksiin.

Kiitos Auto, että meillä on toimiva auto.

Unisina aamuina olen erityisen kiitollinen, että meillä on myös se back up plan, mahdollisuus hypätä autoon ja kurvailla päiväkotiin. Matka-aikaa säästyy neljä minuuttia ja ulkovaatteiden mukaan nappaaminen säästä vähintään saman verran, ellei tuplasti aikaa pukemisesta ja kaikkien hermojen säilyminen on siitä hyvästä aika valtava bonus.

Kiitos Auto, kun autat meitä olemaan ajoissa ja ystävällisempiä toisillemme. Ja vähennät meidän perheen stressiä.

Jos meidän Autolla olisi tunteet, niin se olisi varmasti onnellinen auto. 

Meidän lapset pääsivät päiväkotiin!

Aika paljon on taas ehtinyt tapahtua tämän blogihiljaisuuden aikana. Ja vihdoin minusta tuntuu, että elämä alkaa hahmottua sellaisiin uomiin, joissa minä saan olla muutakin kuin kodinhoitaja tai rättiväsynyt äiti tai laiska tyttöystävä.

Mulla on miljoona kiitollisuuden aihetta jo luonnoksissa odottamassa kuvia tai muuten vaan julkaisua. Mulla on myös useita random postauksia kuvia vailla valmiina. Mutta ei ole ollut lainkaan fiilistä tulla läppärin ääreen kirjoittamaan tai viimeistelemään kuvia. Kamera on keikkunut uskollisesti kaulassa, vaikka kuvia en ole ottanut, jopa kuvaus fiilis on ollut kateissa. Nyt kuvausintokin alkaa palailla, mutta eräänkin kerran huomasin muistikortin jääneen läppäriin kiinni. 

Syksy on tähän asti ollut kaunis kaikissa väreissään, mutta oma mieliala on ollut silti erityisesti somen kiiltokuviin peilattuna musta. Ei ole ollut mitään intoa päivittää instagramiin omia kuvia, vaikka minulla on heinäkuulta saakka puhelimessa paljon kaikkia kivoja räpsyjä kortilla.

Osaltaan väsyttää arki. Osaltaan väsyttää some. Ja julkaisufiiliksen ja kirjoitusinspiraatio on viimeistään kadonnut iltaan mennessä, kun päivä on alkanut aamun kiireellä eskariin ja eskaloitunut päivällä siivousriitelyyn lasten kanssa ja lopulta olen tuntenut olevani maailman surkein äiti peitellessäni aarteitani nukkumaan.

Ei sellaista halua jakaa.

Ja sellaisina hetkinä on myös ollut todella vaikea tulla julkaisemaan edes sitä yhtä kiitollisuuspäiväkirjapostausta. Vaikka postauksen kiitoksen aihe ei välttämättä olisi liittynyt juuri siihen surkeaan päivään ollenkaan. Tavoitteeni oli lisätä kiitollisuutta, taisi käydä päinvastoin.

Nyt on kuitenkin alkanut aivan uudenlainen arki ja oma mieleni tuntuu kevyemmältä, kuin pitkään aikaan. Kevyemmältä tuntui myös päiväkodilta kotiin pyöräily, kun kyytiläinen ei tullutkaan kanssani kotiin. Olkoonkin, että käänsin taas takkini unelmieni kotiäidistä jonnekin kohti tulevaisuuden yrittäjä-äitiä. 

Minä, joka olin sitä mieltä, että lapset ovat kotona eskariin saakka. Laitoin esikoiseni päiväkotiin kolmevuotiaana. Laitoin keskimmäisen päiväkotiin 2v9kk iässä ja nyt laitoin kuopuksemme päiväkotiin 1v5kk iässä.

Kun Elpu aloitti päiväkodin lohduttauduin ajatuksella, että onhan hän kuitenkin jo kolme ja hän on siellä vain neljänä päivänä viikossa ja nukkuu päiväunet siellä. Meillä saattoi olla hankaluuksia päiväunille nukahtamisen kanssa tuohon aikaan. Joten käytännössä hän oli siellä vain 3 tuntia + unet. Päiväunien jäätyä pois neljä tuntia. 

Jekku taas jo odotti innolla että pääsee päiväkotiin. Olihan hän jo reilun vuoden katsonut miten Elpu pääsi leikkimään päiväkotiin ja hän aina vain lähti äidin mukana takaisin kotiin. Ja edelleen lohduttauduin ajatuksella, että molemmat lapsemme ovat päiväkodissa neljä kertaa viikossa neljätuntia kerrallaan. Molemmat osasivat puhua ikäisekseen sujuvasti eikä kummallakaan ollut enää vaippoja päiväkotiin mennessään.

Maanantaina nimikoin elämäni ensimmäisen vaippapaketin ja kiikutin sen lasten mukana päiväkotiin. Ensimmäiset eskarikuukaudet ovat takana ja voi pojat ,että olen onnellinen, kun nyt lokakuussa meidän kaikki kolme lastamme ovat päiväkodissa viitenä päivänä viikossa kuusi tuntia kerrallaan. Vaikka tämä hiljaisuus vaatii melkein totuttelua.

Aamut ovat olleet meille aina vähän hankalia ja minulle oli selvää, että heti kun Jekkukin pääsee päiväkotiin, pyydän Elpulle myös hoitoaikaa niin, että molemmat saavat aamupalan päiväkodissa. Se ei vaikuta meidän herätyskellon soittoaikaan. Mutta lapset ovat nopeammin valmiita lähtöön ja syövät varmasti aamupalan. Nyt kun aamapalaan käytetty aika on välillä kutistinut suunnitellusta puolesta tunnista viiteen minuuttiin. Ihme, että ollaan myöhästytty eskarista vain yhden kerran.

Me käytiin pariviikkoa sitten tutustumassa poikien kanssa päiväkotiin ja samalla mietittiin mikä olisi meidän perhettä parhaiten palveleva hoitoaika. Alunperin ajattelin, että kaikki lapset menisivät kahdeksaksi aamupalalle ja haetaan 1230, jolloin eskari loppuu. Nyt kuitenkin päädyttiin yhteistuumin siihen, että haetaan kaikki lapset klo 14. Tällä turvataan Ässän päiväunet, kun tuo 1230 haku olisi ollut aika hankala pientenryhmän päivärytmille.

Toki olen varautunut hoitoaikojen mahdolliseen hienosäätöön, jos Jekku alkaa nukkua päiväunia ja se alkaa vaikuttaa meidän yöuniin. Ja Elpu taas toivoisi kovasti pääsevänsä kavereiden kanssa myös välipalle. Joten katsotaan millaiseksi meidän päiväkoti- ja eskariarki tästä vielä muodostuu.

Tällä  hetkellä olen vaan super helpottunut. Jekku aloitti heti lokakuun alkaessa viime torstaina. Tutustumaan sai mennä vain kerran, joten mitään lempeää aloitusta ei oikein voitu suunnitella. Mutta torstaina ja perjantaina oli ihan kiva, että Ässällä oli kaksi päivää aikaa hoksata, että hetkinen nyt sekä Jekku että Elpu viedään ja sitten heidät haetaan.

Nyt meillä alkaa taas ihan erilainen arki. Arki, jossa panostetaan myös parisuhteeseen ja äidin omaan hyvinvointiin. Ja omiin tavoitteisiin, jotka ei liity pyykkikasaan. 

Operaatio vaatekaappi: tilannekatsaus

Muistaako joku keväisen postaukseni jonka otsikko sisälsi sanat "operaatio vaatekaappi" ja tämän saman aloituskuvan? Joo, ei haittaa, en minäkään muista. Tarkoitukseni on tehdä postaussarja vaatekaappini läpikäymisestä ja itseasiassa postauksia on kuvia vailla valmiina myös tähän postaussarjaan, samoin kuin kotiesittelyyn. Mitään järisyttäviä ennen ja jälkeen kuvia ei kuitenkaan valitettavasti ole tarjolla.

Keväällä suurin syy karsintaan oli taaperon kanssa yhteinen vaatekaappi, johon tyhjensin taaperolle kolmannen hyllyn, kun otettiin 74cm vaatteita käyttöön ja 68 & 74 kokojen vaatteita olikin sitten jo niin paljon että pinot kaatuivat päälle.

Ensimmäiseen "Operaatio vaatekaappi" postaukseen laskin paljonko mitäkin vaatteita kaapistani löytyy. Oletin toki määrän olevan vähäisempi mitä se sitten oli ja tarkoitus oli laittaa ainakin puolet kiertoon. Keväinen into vaatteiden läpikäyntiin tyssäsi kuitenkin aika nopeasti todetessani suurimman osan vaatteistani olevan jo siinä kunnossa, että parempi käyttää itse loppuun. Jopa lempipaitani saumoissa on jo reiän alkuja, sellaisen mitä ajattelin käyttää vielä pitkään.

Keksin kuitenkin monta osaa operaatio vaatekaappi postaussarjaan, kunhan pääsen kuvaamaan. Tästä tulee nyt vähän erilainen kuin suunnittelemani ennen ja jälkeen postaussarja. Mutta voinhan tehdä uuden vaatekaapin tilannekatsauksen taas ensi keväänä. 

Toki tässä välissä tapahtui myös yksi muutto jota en vaatekaappia räjäyttäessäni osannut ottaa huomioon ollenkaan. Ja nyt minulla ja taaperolla on omat vaatekaapit! Haluan silti pläjäyttää kuvan tuosta vanhasta yhteisestä vaatekaapista. Elpu ja Jekku jakoivat myös yhteisen vaatekaapin ja siitäkin ajattelin kirjoittaa. Heidän jaettu kaappinsa toimi nimittäin huomattavasti paremmin kuin äidin ja taaperon yhteinen kaappi. 

Kerkesin muuttopäivänä hetken miettiä, että uhrasinkohan juuri oman vaatekaappini täydelliseksi piirrustuskaapiksi ruokailutilaan. Meidän huoneessa kun olikin yksi hyllykaappi ja yksi mekkokaappi. Mutta sain mekkokaapista itselleni oikein toimivan vaatekaapin lisäämällä yhden hyllyn. Oikeastaan kaikki käy, kunhan ei ole jaettu kaappi. 

Joten tässä tämä meidän upeasti jaettu taaperon ja äidin yhteinen kaappi. Tästä sekasotkukaapista lähdettiin liikkeelle ja  kohta (Okei myöhemmin, ehkä tänä vuonna jo kuitenkin) selviää, mitä nuo minun sotkuiset hyllyni olivat syöneet. Äitiysvaatteita sain laitettua muutamat eteenpäin lasten tulevan serkun äidille ja rikkinäisiä vaatteita kerään tekstiilikierrätykseen edelleen. Mutta muutoin, että uskokaan kuinka paljon vaatetta tuohon yhdelle hyllylle (ja pyykkiin) mahtuikaan.

Kuinka usein sie käyt koko vaatekaapin läpi? 😊 

Unelma vai painajainen äitinä?

Tämä otsikko on ollut täällä luonnoksissa jo varsin kauan. Kuten moni muukin luonnos (mukaanlukien suurinosa kotiesittelyn osista) ajattelin tämän olevan vain otsikko ilman tekstiä. Mutta täältähän löytyi ihan kokonainen postaus, joka on päivätty 23.5.2020. Joskin otsikko nyt ei ehkä ihan ole se paras, mutta sekin on kirjoitettu tuolloin toukokuussa, niin mitäpä sitä muuttamaan. Kuvatkin löytyivät muistikortilta samalla päiväyksellä.

Olen pohtinut viime aikoina paljon minuutta. Millainen vaimo haluan olla, millaisessa kodissa haluan elää. Millainen sisko ja ystävä olen ja millainen äiti haluan olla? Mikä on minun roolini, missä olen hyvä ja missä haluan kehittyä.

Varsinkin äitiyden osalta olen puhunut aiheesta siskon ja parhaan ystäväni kanssa paljon. Tätä pohdiskelua ja minä kriisiä olen potenut varmaan yhtä kauan kuin olen ollut äiti. En nimittäin ole aivan varma mitä muuta olen.

Ennen kuin on omia lapsia, on helppo ajatella millainen äiti haluaa olla tai millainen ei ainakaan halua olla. Minäkin joskus päätin etten koskaan huuda lapsilleni. Ja aika monena aamuna joudun päättämään niin uudelleen ja uudelleen, koska en aina ole ihan niin hyvä äiti kuin haluaisin olla.

Toisinaan on myös tosi helppo keskittyä siihen mitä ei halua. Ja kun vain mietit miten et halua lasten hyppivän sohvalla tai et haluaisi tehdä ruokaa, niin kas kummaa saatat unohtaa kokonaan sen mitä haluat. Tai sen mitä joskus halusit ja nyt olet saanut.

Tänään, pidettyäni ensimmäisen Facebook liven Mary Kay asiakasryhmässäni, kello oli 1818 ja lapset päättivät mennä takaisin pihalle. Kielsin ensin toteamalla, että eihän nyt enää ehdi, kohta on iltapala-aika. Mutta kun katsoin kelloa sanoinkin että menkää vaan, mekin tullaan.

Ja niin minä puin itseni ja taaperon ja mentiin ensimmäistä kertaa pihalle ihan vaan olemaan ilman vaunuja ja retkisuunnitelmia. Aluksi mulla oli mukanani puhelin, kamera ja avaimet. Päivitin Instagramiin fiilikset livevideon tekemisestä ja vein puhelimeni takaisin sisälle.

Mentiin takapihan jyrkkä metsäpolku alas pyörätielle. Taapero kulki hienosti kädestäni kiinni pitäen, vaikka rinne muistuttaa enemmän liukumäkeä kuin kulkureittiä. Lapset juoksivat paljain jaloin. Poseerasivat kameralle, juoksivat kilpaa ja kiipeilivät kalliolla.

Taapero tutki kasveja ja ihaili sisaruksiaan. Ja minä muistin miksi minä haluan olla äiti.

Haluan olla äiti, jolla on aikaa lasten kanssa maailman ihmettelyyn. Haluan olla äiti, joka osallistaa lapset arjen kotitöihin. Haluan olla äiti joka iloitsee pyykkivuoresta, koska se kertoo vain siitä, että minulla on lapsia joilla on vaatteita. Haluan olla lempeä, kuunteleva ja lapset ykköseksi laittava äiti.

Haluan olla äiti, joka muistaa että huolehtimalla itsestään hän huolehtii koko perheen hyvinvoinnista. Haluan olla äiti, jolle lapset uskaltavat ja haluavat kertoa kaikki ilot ja surut, onnistumiset ja hölmöilyt. 

Haluan olla äiti jonka lapset tietävät, että äiti rakastaa heitä aina. Ja kyllä, haluan myös olla äiti joka puhuu lapsille aina kauniisti, kunnioittaen ja rakkaudella - myös suutuksissa.