Inhokki hiilityö


Ootko lukenut mun aikaisemman postauksen "Kuvataidekoulun kasvatti"? No ei haittaa jos et just nyt muista lukeneesi sitä, en mäkään oo lukenut sitä ihan hetkeen. Mulla on muistikuva, että mainitsin siinä yhden hiilityön vaikka siitä ei ollutkaan kuvaa. 


Mä tiedän että oon hävittänyt sen työn, mutta tiedän myös että otin siitä kuvat muisoksi ennen sen hävittämistä. Ja nyt mä löysin ne kuvat! Joten tässä siis työ, jota inhosin tehdä. Työ jonka tein ihan niinkun itseä huvitti. Se oli aika iso, siksi mulla ei ollut intoa säilyttää sitä. Mutta kuitenkin siitä tuli lopulta niin kiva, että halusin siitä jotain muistoksi. 


Ohjeenanto kuului siis jotakuinkin näin: Valtava pahvi pohjaksi, siihen revitään sanomalehteä taustaksi ja sitten piirretään hiilellä siihen jalat. Mä en tykännyt jaloista, enkä piirtämisestä, enkä hiilestä.

Mun toteutuksessa on käytetty keltaista akryylimaalia ja hiiltä ja on siellä niitä sanomalehtiäkin. Ja musta oli ihanaa, että meidän opettaja antoi tällaisellekin luovuudelle tilaa.


Tän jälkeen jalkapohjat ja kengänpohjat pääsi toiseenkin työhön, mutta se on valitettavasti kadonnut. Se oli mulla vielä Rovaniemellä, mutta en muista onko se ollut mulla enää Kouvolassa.

Mikä inhokki työ sulla on jäänyt mieleen peruskouluajoilta? Tai kuvataidekoulusta, jos oot käynyt kuviksessa. :) 

2025 eka ja tammikuun vika

Hän istuu parketilla mustissa vaatteissa papereiden keskellä. Mitä täällä on tapahtunut? Hän ei koskaan letitä pitkiä hiuksiaan. Hiukset on aina joko sotkuisella ja takkuisella äiti nutturalla tai vaapasti selkää pitkin ja kehystäen kasvoja, ainakin sen viisi minuuttia heti harjaamisen jälkeen ennen kuin ne kietaistaan taas keikkumaan sotkunutturalle pään päälle ja kierre on valmis, pitkät ruskeat hiukset ovat useammin takussa kuin siististi harjatut eikä ainakaan ikinä letitetty! 


Ja entä nuo mustat vaatteet. Musta on hautajaisten väri. Luulin, ettei hän edes omista mustia vaatteita. Mutta ilmeisesti myös mustuus on tunkeutunut vaatekaappiin salakavalasti. Yhtä salakavalasti kun äitiyden eikun iän tuomat hennot juonteet otsalla ja silmien ympärillä. Toki atooppisessa ja kuivassa ihossa juonteet ja rypyt nyt tulevatkin näkyviin paljon aikaisemmin kuin terveessä, normaalissa ihossa. Myös normaalin ihmisen painoindeksi voisi auttaa ryppyjen ojentumiseen. Oletko koskaan ajatellut, että laihat vanhukset ovat ruttuisempia kuin pyylevämmät? 

Mutta eihän hän ole lainkaan ulkonäkö keskeinen ihminen! Eihän hänen pitäisi osata ajatella omia ryppyjään ja vielä vähemmän vanhusten ihoa! 

Mitä täällä tapahtuu? 

Työpöydän päällinen on tyhjennetty lattialle. Läppärin vieressä on epämääräinen kasa paperituotteita. Tuolilla, jolla normaalisit ihmiset istuvat, on lehtiä ja unelma kartta. Tehdäänkö täällä surutyötä, vihkojen ja papereiden ympäröimänä, kovalla parketilla ja mustissa vaatteissa? Mutta sekään ei selitä letitettyjä hiuksia. Huoneessa soi musiikki ja ainoa valonlähde on tammikuinen harmaus pienemmästä ikkunasta jonka sälekaihtimet on avattu. Musiikkia säestää rytmikäs läppärin näppäimistön naputus. 


Värikynät, vihkot, paperikasat ja korjausnauha. Kuittipino, kuulakärkikynä ja iso koristeellinen design muki puolillaan jo kylmäksi jäähtynyttä kaakaota. Työpöydän laatikko on auki ja jos se olisi yhtään isompi tai raskaampi, se varmasti putoaisi kohta joko rikkoen kaakaomukin tai sitten satuttaen mustiin pukeutuneen lettipäisen naisen polvea. 

Mutta ei se laatikko putoa. Koska se on eilen siivottu ja se ei ole painava eikä täynnä. Eikä täällä mitään surutyötä tehdä. Tänään on tammikuun viimeinen päivä ja laitetaan firman tammikuun kirjanpito ajantasalle. Ei tässä sen kummempaa. Sitä paitsi mun villasukat ei edes ole mustat. Ja ikivanhan kulahtaneen mustan puman collegetakin alla minulla olisi kyllä viininpunainen pitkähihainen ohut paita. Mutta koska aamupala patongin jälkeen tuli kylmä ja alkoi väsyttää, ei ole huvittanut vähentää vaatetta. 

Työnnän työpöydän laatikon ohimmennen kiinni. Tammikuun viimeinen päivä ja vuoden eka postaus. Mahtavaa, tästä tulee hyvä vuosi! 

Epäonniset autot

Meidän auto jätti meidät tielle elokuussa. Se hinattiin korjaamolle ja minä, Ässä ja Kirppu tultiin tienlaidasta taksikyydillä kotiin. Audin kyyti maksoi muistaakseni vähän päältä 19€ sunnuntaina. Kuski oli Puoliskoni tuttu, hauska sattuma. Tilasin taksin ensimmäistä kertaa koskaan sovelluksella ja taksin tultua pakattiin turvaistuimet ja tavarat autoon ja jätettiin aivamet renkaan päälle hinaajaa varten. 

Ensimmäinen hinaus.

Meni pari viikkoa huopaa soutaa soitellessa korjaamon kanssa, että löytyykö siitä autosta mitään vikaa, kunnes tuli puhelu: ollaan käyty ajamassa sillä kierros, tulkaa hakemaan. Ja mehän haettiin. Päästiinkin pidemmälle, mitä sen ensimmäisen sammumisen jälkeen ollaan sittemmin päästy. Samantien, kun ajettiin pienemmältä tieltä valtatielle, jossa rajoitus oli 100 km/h auto teki saman tempun uudestaan. Onneksi puoliskoni veli, joka vei meidät hakemaan autoa, oli sopivasti epäileväinen ja ajoi perässämme, niin ei tarvinnut alkaa miettiä kyytiä kotiin.


Hinaaja sai käteensä avaimet, joissa oli vielä edellinen lappu kiinni.

Toinen hinaus. 

Auto hinattiin toiseen korjaamoon, joka otti sen vastaan vähän vastahakoisesti. Selvisi, että jännitteet katoaa. Autoon vaihdettiin kallis uusi akku (josta kerrottiin meille ensimmäistä kertaa vasta kun se oli jo vaihdettu). Noh. Puoliskoni lähti taas veljensä kanssa autoa hakemaan. Sain puhelun tienpäältä ja soitin vakuutusyhtiön hätäpalveluun - taas. 

Pitäisi ehkä jo tallentaa se numero.

Kolmas hinaus. 

Kolme kuukautta ilman autoa alkoi riittää ja puoliskoni järjesti meidät koeajoon mistä lähdettiin autolla kotiin. Auto ei ollut 7-paikkainen, mutta muuten siinä ei ollut mitään vikaa. (Paitsi se, ettei keskikonsolissa ollut automaattivaihteisesta autosta tuttua tilaa puhelimelle siinä vaihdekepin edessä, radion alla.)

Kuvien perusteella auto oli minusta hassu, mutta vieressä ihmetellessä se oli hieno.
Ja hyvä.
Ja turvallinen.

Tasan kaksi viikkoa.

Sain taas puhelun tienpäältä. Tällä kertaa en soittanut vakuutusyhtiön hätäpalveluun vaan ilmoitin kolarista. 

Seuraavana päivänä käytiin tyhjentämässä autosta futiskassi ja kengät ja soitettiin hätäpalveluun. 

Neljäs hinaus. 

Hinauskaverin kasvot on jo tulleet tutuksi. Hän totesi, että tämä auto oli merkattu korjaamolle vietäväksi, mutta tää on kyllä ihan lunastuskunnossa. Oikeassa oli.

Sattumuksien summana, saatiin auto lainaan, heti kolaria seuraavana aamuna. Helpotti muuten aika tavalla, kun kolari sattui tietenkin muuttoviikolla. Keskiviikkona kolahti, ja perjantaina sain avaimet uuteen kotiin.

Noh mutta arvatkaapa mitä. 

Kaksiviikkoa myöhemmin. 

Jumppajakson viimeinen kerta alkoi niin, että ajoin Ole.fit inkeroisten pihaan, parkkipaikalle rivin viimeiseen ruutuun. Päätin peruuttaa ja suoristaa autoa ja takaisin ruutuun ajaessa tunsin tömähdyksen. Sellaisen, kun ajaa lumikökkäreen yli. Mietin että oho olipa iso lumipaakku. Sellaisia näin sivupeilistä olevan parkkipaikan perällä. Sammutin auton ja lähdin jumppaan. 

PHIUUUUUUUUUUUUUUUUUU kuului samalla sekunnilla, kun sain oven auki ja autosta noustessani näin heti, ettei se ollut lumikökkäre. Jumpan jälkeen soitin ensin itkuisen puhelun isille. Tietenkin. En millään olisi halunnut soittaa puoliskolleni, että nyt on laina-autokin rikki. Hinausliikkeeltä ei löytynyt rekkarilla hinausvakuutusta, joten koitin parhaani mukaan kerätä itseni ja soitin puoliskolleni. Laitoin myös samalla viestiä kavereille.

Kyllähän mä osaan renkaat vaihtaa! Ainut vaan, ettei minulla ollut tunkkia, rengasavainta, eikä vararengasta. Kaveri kysyi eikö siellä kuntosalilla ole ketään jolta kysyä. Lähdin katsomaan ja löysinkin sieltä yhden. Hän lähti katsomaan rengasta. Kun sopivaa rengasavainta ei ollut, hän käytti minut autotarvikeliikkeessä ostamassa pikapaikka-ainetta ja sen turvin pääsin kuin pääsinkin ajamaan 2km päähän rengaskorjaamolle.

Ja kappas vaan. Puolituntia tai ehkä jopa alle puolituntia myöhemmin minulla oli taas ehjä rengas ja rengasliikkeen asiointi tuli halvemmaksi, kuin ostamani kaksi tölkkiä pikapaikkausainetta. 

Rengasrikon aikana laitoin puoliskollenikin viestiä, että eikö tämä vuosi vois jo ihan oikeasti loppua. Ainakin nämä epäonniset autoseikkailut voisi loppua nyt.

Ensivuodelle toivon toimivaa autoa ja turvallisia kilometrejä, onnellista perhearkea ja etelän matkaa puoliskoni kanssa kahdestaan ja toisen matkan koko perheen voimin lasten kanssa.

Ai niin ja turvaistuin! Kirpun istuin oli tietenkin kolarissa, joten hänelle uusi istuin on hankintalistassa ykkösenä, nyt kun meidän pihaan ilmestyi taas uusi auto!

Mutta se seitsenpaikkainen reppana etsii edelleen korjaamoa, vielä viimeinen hinauslupa on jo vakuutuksesta saatu.

Ps. Kuvan auto ei liity tämän vuoden tapahtumiin. Se on tammikuulta 2012, se ainut kerta kun itse olen ajanut ojaan.