Rakastan olla äiti, koska....

25.5.2025

Viimeisen vuoden aikana oon tehnyt kovasti, mutten silti tarpeeksi, töitä Unelmalaatikon ja itseni eteen. On hetkiä kun en usko itseeni ja omaan tekemiseen yhtään, mutta jokaisen asiakaskohtaamisen jälkeen tajuan, että tää on just sitä mitä mun kuuluu tehdä ja mitä haluan tehdä.

Mitä enemmän oon tehnyt tehtäviä itseni ja liikeideani kirkastamisen eteen, oon tajunnut että mun ikigai on äitiys. Kaikki muut on olleet aina plan B tai jotain, koska äitiys ei ole ammatti. Siis ihan lapsesta asti. Pihalla vanhempien tyttöjen kysyessä mikä musta tulee isona, vastaus on aina ollut äiti ja sitten liikkaope tai jotain muuta. 

Mulla on maailman parhaat lapset, mutta se ei todellakaan tarkoita että äitiys olisi aina helppoa. Viimeksi tänään menin askarteluhoneeseen iltakaaosta pakoon. Samaan aikaan pitäisi olla aikuinen joka kertoo lapsille säännöt ja samaan aikaan oon pikkutyttö, josta tuntuu ettei nää toiset lapset halua leikkiä mun kanssa eikä niillä kiinnosta mitä mie niiltä pyydän. 

Taisin jopa mennessäni huutaa että älkää puhuko mulle ennen kuin olohuone on siivottu ja se en ole minä joka sen siivoaa. Ja sitten itketti, miksi en osaa olla sellainen äiti kun haluaisin olla.

Iltakaaos on mun pahin heikkous, mutta onneksi ennen sitä oli monta tuntia aikaa kerätä ihania hetkiä.

Päiväkodista nuorinta hakiessa hän meinasi, että pitää vaihtaa kaikki ulkovaatteet, en suostunut. Mutta tänään ei tarvinnu vääntää asiasta yhtään. Totesin vain, että tarvitset haalaria jos menette serkun kanssa ulos, mie käyn hakemassa sun kypärän niin mene sie jo serkun (ja hänen äidin) kanssa autolle. "Jee jee jee". Rakastan kolmevuotiaan vilpitöntä iloa.

 

Ja maanantaina Mary Kay mondayssa kokeilin ensimmäistä kertaa huulten rajauskynää huulipunan kanssa. Kotiin tullessa Kirppu katsoi minua ja osoitti omia huuliaan äiti mulla ei oo tota! Laitettiin yhdessä huulipunaa ja sanoin, että hän saa yhden mun huulipunan omaksi (sellaisen jonka hän katkaisi pari viikkoa sitten 😅) ai mulle ikioma? Kyllä! Voitteko kuvitella mikä ujo hieman epäuskoinen riemu siitä syntyi ❤️

Jekun kanssa korjattiin eilen läksyjä yhdessä ja vaikka julmakumi meinasi alkuun vähän ärsyttää, niin lopulta meillä oli ihana hetki. Ja tänään murjottamiseni päätteeksi kävin toivottamassa jokaisella nukkuvalle lapselle hyvää yötä. Lapsen ilme muuttui kun korvaan kuiskasi hyvää yötä äitin aarre, äiti rakastaa sua, olet ihana. 

Nuppu on äidin prinsessa, Jekku on aarre, Ässä on pikkumuru ja Kirppu pikkuprinsessa. 

Ässä on oppinut laskemaan rahoja ja meillä oli hauska kauppareissu jalkapallopelien jälkeen. Mulla ei ollut lompakko matkassa, kun luulin ettei peleissä olisi kiskaa. Käytiin hakemassa kotoa tyhjiä pulloja ja lompakko. Tällä kertaa kauppareissuun ei liittynyt pettymyksiä tai vinkumista, vaan laskettiin yhdessä paljonko rahaa on ja mitä sillä saa ja vaihdettiin sipsit toiseen merkkiin että karkkipussiin jäi enemmän rahaa. Ässä alkaa olla taitava myös sopivan pienten irtokarkkipussien keräämisessä. Siihen ei meinaan riitä mun matikkapää mitenkään, että saisin laskettua kuinka monta grammaa saa eurolla kun kilohinta on x. 

Nupun kanssa minulla on eniten opittavaa, tietenkin esikoinen kun on koekappale. Ja aika usein ylipäätään minusta tuntuu, että mä rakastan olla äiti, mutta nää lapset ei kyllä rakasta mua yhtään.

Ehkä se kuitenkin kantaa heitä tulevaisuudessa, että heitä on haluttu rakastaa ja auttaa, vaikka kotitöistä saakin vääntää.

Mie Rakastan olla äiti, koska noiden pienten ja jo aika isojenkin lasten ilot ja jutut on maailman parasta. Ja mulla on etuoikeus olla tässä heitä varten, silloin kun he kaipaavat. Mulla on etuoikeus ja ilo saada rakastaa näitä pieniä ihmisiä joka solulla, siksi mie Rakastan olla äiti.

Kiitos mielenkiinnostasi, valitsimme toisen

Otinpa eteeni puhtaan sivun, vaikka oikeasti mulla on luonnoksissa paljonkin juttuja odottamassa vuoroaan tai siis kuvia. Eikä mulla oikeastaan ole edes mitään asiaa. Mutta sitäkin enemmän on haluttanut jo monena päivänä tulla kirjoitamaan jotain. Ihan sama mitä, kunhan vaan jotain. Mutta en ole pysähtynyt läppärin ääreen ja oikeastaan olen ehkä vähän tietoisesti ja tiedostamattakin vältellyt ruutuja.

Kielteiset päätökset nimittäin ahdistaa. Ja sellaisia on tässä tullut vastaan pitkin kevättä. Nyt vihdoin yksi huoli on saatu ainakin osittain selätettyä, mutta sitten edelleen edessä on kysymys: Mitä mie nyt teen? 

En tiedä kerroinko teille siitä miten me päädyttiin loppuvuodesta muuttamaan. Tarina menee näin: Lauantaina sain viestin, jossa kerrottiin että keskustassa on talo vuokralle, jossa on kaksi vessaa ja voisi sopia meille. Myynti-ilmoitusta katseltuamme illan mittaan ja pienen keskustelun jälkeen laitoin sunnuntaina viestin ja sovittiin näyttö maanantaille. Maanantaina käveltiin koululaisten kanssa katsomaan taloa. Elettiin lokakuun loppua, ja torstaina irtisanottiin meidän vanha koti ja päätettiin muuttaa.

Muutama viikko sitten sain samalta henkilöltä viestin: ootko huomannut tämmösen työpaikan. No en ollut ja hain sitä heti! Mie olisin tuohon työhön täydellinen ja se työ olisi mulle täydellinen! Ja palkka niin hyvä, että vaikka se olisikin ollut vain määräaikainen, se olisi pyyhkinyt nykyiset rahahuolet mennessään. Ja koska sain vinkin samalta ihmiseltä joka tämän talonkin vinkkasi, niin latasin odotukset aika korkealle. 

Se työ on mulle, pakko olla ja mulla olisi siihen varmasti paljon annettavaa - ja mun koulutus luki pätevyysvaatimuksissa. Saatiin tää talo, josta hän mulle vinkkasi, joten tuo työpaikka kutsuu ja odottaa mua ja on mua varten, se on mun. Ja paikkoja oli tarjolla 2 - toinen varmasti mulle!

Kevään aikana olen laittanut työhakemuksia aika paljon, etsien kesätyötä ja kokoaikaityötä ja osa-aikatyötä, jotain mitä vaan, ettei tarvitsisi olla työtön työnhakija ja laittaa Unelmalaatikkoa takaisin pöytälaatikkoon. Ihan mitä vaan mistä vain saisin edes tonnin palkkaa kuukaudessa.

Tähän työhön mulla olisi ollut ammatillinen pätevyys ja se olisi ollut hyvin lähellä mun yläasteen aikaista unelma-ammattia. Täydellinen match. Ja kerkesin innostua jo pelkästään sen olemassa olosta. CV:n päivitys, hakemuslomakkeen täyttö ja sitten vaan odotellaan kutsua haastatteluun.

En muista, että mikään olisi pitkään aikaan pudottanut mua yhtä korkealta ja yhtä kovaa, kuin tämän kertainen sähköpostiviesti joka kertoi, ettei minua valittu edes haastatteluun. En päässyt edes näyttämään kuinka hyvin olisin sopinut työhön.

Aikani itkettyäni, suorastaan vollotettuani silmät punaisiksi, niin pettymyksestä, etten kelvannut edes haastatteluun kuin siitä, että epävarmuus vaan jatkuu, kävin huuhtomassa kasvot ja lähdettiin kohti kenttää ja Jekun pelejä. 

Puoliskoni lohdutti, että työhön luultavasti valittaisiin henkilöt jotka saa palkkatuen. Lopulta kun valintapäätöksestä tuli tiedote, totta kai googletin nimet. No toinen valittu oli ihan eri sarjassa. Ja oletettavasti molemmat jo ennestään tuttuja työnantajalle, piiri pieni pyörii. Pettymys ja itku muuttui ärsytykseksi. Ei mulla ollut alunperinkään mitään mahdollisuuksia noiden rinnalla.

Mun usko on nyt kovalla koetuksella, että vielä mä lyön oman yritystoimintani läpi tai mua odottaa jossain joku työ joka on just nyt mulle tarkoitettu. Mikä tarkoitus millään tällä on, opin vain etten kelpaa mihinkään enkä kellekään. Paitsi siis tietysti äidiksi ja perheelleni, mutta kun tässä maailmassa nyt vaan on sellanen tyhmä juttu kun raha, mitä ilman ei pärjää ja äitinä oleminen nyt ei valitettavasti ole rahaatuottavaa työtä.

Samaan aikaan mulla oli edessäni kytevä nuotio nimeltä Unelmalaatikko. Sydän sanoo että heitä lisää puita, nyt markkinoidaan isommin ja enemmän kuin ikinä jokaiseen ryhmään silläkin uhalla että saan bännit. Nyt sen nuotion pitää päästä roihahtamaan kunnolla ja vasta ollaan päästy alkuun. Nyt olisi mentävä vaikka seinästä läpi ja heti, mieluummin jo maaliskuussa - mitä muuten todellakin yritin - maaliskuussa, huhtikuussa, toukokuussa. Vaan pakko kumartua työkkärin puoleen ja kaataa vettä nuotion päälle ja tukehtua savuun kesäkuussa.

Virallisesti työtön työnhakija, vihdoin - koska nyt pystyn taas maksamaan laskut ja taas - olen hukassa. 

Elämäni ekat mokkapalat

Tiesittekö että mokkapalat ja jalkapallo kuuluu yhteen.  Ja ilman jalkapalloa en olisi koskaan tenhnyt mokkapaloja!

Meidän perheen jalkapallo historia lasten osalta alkaa talvesta 2023. Jekun joukkue on perustettu helmi-maaliskuussa 2023, muistan sen siitä, että vein Jekun ensimmäistä kertaa treeneihin kun joukkue oli kasassa ehkä kolmatta viikkoa ja koululta lähdin takaisin kotiin ottamaan Kirpun 1v kuvat. Jekku on nyt siis pelannut joukkueessa n. 2,5 vuotta.

Nuppu kokeili jalkapalloa tyttöjen joukkueessa touko-heinäkuun 2023, heinäkuussa mukaan tuli yleisurheilu ja siirryttiin sinne. Ässä aloitti kesällä 2023 pallokoulussa ja 2024 marraskuussa pallokoulu vaihtui joukkuetoimintaan. Puoliskoni on valmentanut Jekun joukkuetta päävalmentajan roolissa ainakin huhtikuusta 2023, ellei jo aiemminkin.

Oikeastaan aika hassua ajatelle, että me ollaan oltu futisperhe vasta kaksivuotta, koska tämän hetken läheisimmät kaverisuhteet tulee tuolta futispiireistä, erityisesti Jekun joukkueesta. Ja kahteen vuoteen ei ole tainnut mahtua yhtään turnausta, jossa en olisi ollut mukana kannustamassa. Jekulla oli tänä keväänä yksi kaksipäiväinen turnaus Vierumäelle, näistä missasin ekan päivän - koska olin Ässän kanssa Lahdessa futiksen merkeissä. Uskallan väittää meidän perheen olevan aika omistautunut lasten harrastuksiin.

Meidän futishan pyörii pääasiassa iskävalmentajien ja joukkueen vanhempien talkoovoimilla. Meidän perheen talkoilut ovatkin olleet pääasiassa puoliskoni heiniä. Valmentaja kun on kentällä kaikissa treeneissä ja peleissä. Minä olen kentän laidalla keskittynyt kannustamisen lisäksi myös Kirpun ja Ässän tarpeisiin. Kaikki nämä kaksi vuotta, vaikka tottakai meidänkin joukkueella on ollut turnausten kioski- ja kenttävastuita.

Huhtikuussa otin Kevät Cupiin elämäni ensimmäisen talkoovuoron ja tein samalla elämäni ensimmäiset mokkapalat. Ja jotta homma ei olisi liian yksinkertaista, niin tottakai tein samaan syssyyn myös vegaaniset mokkapalat muffinsivuokaan. Tottakai sen kerran kun leivon, niin tein sitten myös Nupulle omat ja Jekulla on joukkuekaveri jolla on samat allergiat kuin Nupulla, joten vein sitten kiskan ohi hänelle omat. Kiskoissa on yllättävän hyvin huomioitu allergeenit, mutta onhan munaton ja maidoton vähän nextlevel monelle, jolle ruoka ja allergiat ei ole ammatti tai arkipäivää.

Jos nyt saan olla ihan rehellinen niin Puoliskoni vaikutti olevan ehkä jopa kauhuissaan, että päätinkin nyt alkaa leipomaan yhtään mitään. Olisi pitänyt vaan olla onnellisesti hiljaa ja luottaa siihen että meidän perheen talkoo-osuus on hänen kauttaan jo hoidettu. Ja toisekseen kauhu oli ehkä ihan aiheellista, kun minä en ihan hirveästi viihdy keittiössä. Jos jonkun metatyön olen onnistunut hänelle siirtämään salakavalasti, niin se on ruokahuolto kaupasta lautaselle asti.

Kaikki yllättyi positiivisesti, eikä hermotkaan menneet kokatessa. Saan tehdä toistekin, ainakin kotiin. :D

Mokkapalapellin tein Valion reseptillä ja vegaanisen reseptin löysin Pullahiiren leivontanurkasta. Vegaaniversiossa oli tosin niin paljon kahvia, että hirvitti tehdä ne lapsille. Itse en ole koskaan juonut kahvia, enkä usko että se voi edes maistua hyvältä :D Seuraaviin voisin kokeilla tehdä vain tumman kaakaon. 

Täydellinen äitienpäivä

Ootko kokenut joskus äitienpäiväpettymyksen, vaikka et ehkä edes ole osannut kertoa millaisia järjestelyjä, lahjoja tai ajanvietettä toivoisit? Mullakin on ollut monta sellaista äitienpäivää, etten ole osannut edes kertoa mitä päivältä toivoisin, ja sitten pettynyt kun ei se vastannutkaan odotuksia - joita en edes itse tiennyt laittavani päivälle. Sitten tajusin lakata odottamasta mitään ja mulla on ollut jo monta täydellistä äitienpäivää! 

Tänä vuonna nukuttiin pitkään ja lähdettiin myöhässä lasten kanssa kirkkoon. Puoliskoni heräsi meidän tehdessä lähtöä ja mietti missä välissä avaan lahjat. Siihen totesin, että sitten kirkon jälkeen ennen kuin lähdetään syömään. Viimevuonna meillä oli ensimmäinen äitienpäivä, kun puoliskoni ei tehnyt enää viikonlopputöitä, joten aamupala sunnuntaina ei ole koskaan ollut osa mun äitienpäivää - eikä meidän isänpäivää. Isänpäivänä me herätettiin puoliskoni lauluilla ja lahjoilla vasta kirkon jälkeen ja hän sai nukkua yövuoron jälkeen puolenpäivän yli. 

Tiedän että olen joskus kokenut pahastikin äitienpäiväpettymyksiä, mutta nyt en edes osaa kuvailla sitä tunnetta, en enää muista sitä. 

Aikaisemmin ollaan vietetty äitenpäivä aina mummilassa, nyt kun lähes kaikilla on omat perheet, ollaan jo useamman kerran juhlittu mummin äitienpäivää lauantaina ja oma äitienpäivä sunnuntaina. Tänä vuonna tiesin, ettei me päästäisi lauantaina juhlimaan mummin kanssa, koska Jekulla oli pelipäivä Vuosaaressa. Niinpä sovittiin että vietetään äitienpäivää yhdessä sunnuntaina. Suunnitelma ehti vaihtua parikin kertaa, mutta päivä oli silti meidän näköinen.

Äitienpäivänä meillä oli sotkuinen koti ja myöhästyttiin kirkosta. Yleensä en ala kiistelemään lasten kanssa aamulla siitä kuka tulee mukaan ja kuka jää kotiin. Puoliskoni vuorotyövuosina oli helppoa vaan sanoa että kaikki lähtee niin isi saa nukkua. Äitienpäivänä herätin kaikki ja ilmoitin, että tänään on äitienpäivä minä saan päättää - kaikki tulee mukaan. Ja toisekseen, heidän helmipurkissa oli jo melkein kaikki helmet eli lastenluokan jälkeen olisi tiedossa jätskikestit ja Ässän synttäreiden muistaminen. 

Kotiin tullessa laulettiin lasten kanssa onnittelulaulu. Onko suomeksi mitään muuta kuin paljon onnea vaan? Avasin lasten kortit ja lahjat. Jekku oli tehnyt koulussa lahjan ja Ässä päiväkodissa. Tytöiltä sain kortit. Ässä on edelleen sitä mieltä, että hänen tekemät lahjat on hänen avaamisen jälkeen.

Kirppukin oli avannut oman korttinsa jo perjantaina. Melkein kysyin että haluaako hän viedä sen kaverilleen synttärikorttina, kunnes tajusin katsoa sinne missä kirjekuori oli ollut. Kirpun kortin mukana oli kirje johon lapsi oli vastannut faktoja äidistä. Minä olen muuten neljävuotias Kirpun mielestä. :D 

Lahjomisten jälkeen katsottiin elokuva ja herkuteltiin kevyesti leffaeväillä, oikeasti kevyesti. Jekun kaveri tuli meille hetkeksi leikkimään tai pelaamaan varmaan oikeasti. Ja kerkesin ottaa vielä päiväunet kuola poskella, ennen kuin lähdimme syömään. 

Oltiin niin ajoissa, että ei edes uskallettu mennä ravintolaan sisään. Käytiin sitten tien toisella puolella ostamassa kukka mummille. Tuosta kukkakauppareissusta voisi kirjoittaa melkein oman postauksen. Ässä sai myyjältä lempinimekseen Euro.

Mentiin yhtäaikaa ravintolaan Puoliskoni siskon kanssa mikä oli kovin  hämmentävää, että me oltiin yhdessä ensimmäiset paikalla. Syötiin hyvin ja käytiin kahvilla. Ja päivän päätteeksi sain jalkaani uudet kengät ja syliini ruusupuskan. Ei siis ei kimppua, vaan tuollaisen ruukkuruusun. Kestääköhän se, jos sen istuttaisi ulos? Saman kysymyksen esitti myös mummi, onko meidän antama kukka ulko- vai sisäkasvi, ja ei kyllä ole mitään hajua, ei taidettu edes kysyä. 

Kuvat äitienpäivä asusta otettiin Nupun kanssa eilen, kun äitienpäivän ryhmäselfien lisäksi kamerasta löytyi vaan pimeät peiliselfiet :D 

Aamun ajatuksia klo 5.17

29.4.

Tätä en kyllä aio ottaa tavaksi. Vaikka muistan jo ainakin kerran aikasemminkin tehneeni saman. Katsoin sähkönhintaa ja päätin herätä keskellä yötä laittamaan pyykit kuivumaan ja seuraavan setin pesuun. Mulla on kyllä myös muistikuva, että silloin laitoin herätyskellon soimaan, mutten herännyt siihen, enkä sitten kuitenkaan ehtinyt hyödyntää halpaa sähköä kuin sen yhden koneellisen pesemiseen.

Nyt ajastin pesukoneen olemaan valmis tasan 4:00, ajastuksesta huolimatta kun heräsin vessaan 5.17 pesukone oli vasta linkoamassa ja ohjelma päättyi 5.24. Sinällää iloinen yllätys, että pyykit eivät olleet tuntia pesukoneessa odottamassa minun heräämistä.

Nyt on sitten jo seuraava setti pesussa. Tänään voisi päivällä pestä vielä lisääkin pyykkiä, mutta pitää ehkä valita vain sellaisia vaatteita tai liinavaatepyykkiä, jotka voi laittaa kuivausrumpuun. Meillä sataa vettä. Aluksi luulinkin kuulevani kunnon rankkasateen, mutta ei, kyllä se oli se linkoava pesukone vain minkä kuulin. 

Ehdin jo hetken harkita takaisin sänkyyn kömpimistä kun sain märät pyykit ripustettua hengareihin ja telineelle. Avasin kuitenkin läppärin 6.10. Tänään meillä on ohjelmassa Unelmalaatikon marrkinointia ja viikkaamista. Videoiden kuvaamista hidastaa, puhelimen täysi muisti. Mulla on nyt leikkauspöydällä yksi video, jota en saa tallennettua koska tila ei riitä. Mutta jos saisin tämän videon tallennettua ja sen alkuperäisen poistettua tilaa tulisi pikkuisen lisää.

Pienillä on tavallinen 8-16 päiväkotipäivä ja koululaiset menevät yhdeksään. Iltapäivällä napataan serkku mukaan päiväkodista ja lähdetään kävellen teatteriin. Kirppu ja Serkku pääsevät ensimmäistä kertaa mukaan. Juuri tuossa teatterissa minäkään en ole koskaan käynyt. Jekku taas skippaa teatterin, hänelle tuli futisjuttuja, koska lauantaina on jälleen pelipäivä. Tällä kertaa 6 vs 6 peli. Normaalisti Jekku pelaa vielä 5 vs 5 pelejä, eli maalivahti + neljä pelaajaa kentällä. 

Mun ajatus oli alunperin, että Ässä saisi uudet lemppari vaatteet tänään aamulla päällensä, mutta eivät ne nyt ehdi kuivua. Pelkäsin että kuivuriinkaan menevät vaatteet eivät kuivu ennen kuin meidän pitää jo lähteä. Sekin taitaa pitää paikkansa. Siksi mie ajastinkin sen koneen olemaan valmis neljältä, että jos kuivuri kuivaa 2 ja puoli tuntia, vaatteet olisi seittemän jälkeen kuivat. Noh ei ihan onnistunut. Miksi se pesukone laski ajastuksen tunnilla pieleen? Jos laskin oikein kuivuri on valmis kahdeksalta.

Onneksi pesin eilenkin pyykkiä ja sieltä löytyy nyt tälle päivää puhtaat vaatteet molemmille pienille, joten meillä on ehkä ihan leppoisa lähtö tiedossa. Huomenna tulee vauvahieronta asiakas jo klo 10, siihenkin valmistaudun jo tänään. Huomenna kaikilla lapsilla on klo 8 aamu, joten aamukin on kotona rauhallinen.

Luulen, että menen nyt kuitenkin hetkeksi siis vartiksi pötköttäämään Kirpun viereen ja odottelen että hän herää ja sammutan 6.50 herätyksen.

kello on nyt 6.42

*    *   *    *    *   *   *   *   *   *

Sopivasti päiväkodilta kotiin tullessa sai laittaa seuraavat setit pesuun.

Koko perheen eka Frisbeegolf retki

Meillä vietetään kohta pikkuisten 3v ja 6v synttäreitä ja meidän askarteluhuone näytti enemmän varastolta kuin oikeasti käytettävältä huoneelta, joten pyysin apua mun siskolta. Johan me ollaan täällä asuttu 4 kuukautta, että onhan tässä jo aikakin saada kaikki käytössä olevat huoneet käyttö kuntoon.

Valmistauduttiin siihen, että kun saadaan huone valmiiksi, on jo pimeä, että se on sitten saunaan leffailta ja nukkumaan. Joten minun vielä hoitaessa Unelmalaatikon markkinointia siskoni lähti pikkuisten kanssa aurinkokävelylle. Oikeasti siihen operaation meni ehkä ihan maksimissaan kaksi tuntia ja ehdittiin viettää ihana lauantai-iltapäivä auringosta nauttien frisbeegolf radalla.

Ollaan käyty aikaisemmin radalla puoliskoni kanssa kaksin niin, että mulla on ollut Kirppu kantorepussa, ja muut lapset siis päiväkodissa, eskarissa ja koulussa. Ollaan käyty myös parina kesänä Raumalla heittämässä kiekkoa puoliskoni, isosiskoni ja parin serkun kanssa. ihan ilman lapsia. En ole lainkaan varma onko puoliskoni käynyt koululaisten tai Ässän kanssa heittämässä kiekkoa, muuten kuin omassa pihassa.

Mutta nyt oltiin ekaa kertaa koko perheenä kaikkien neljän lapsen kanssa ja mun isosiskoni myös mukana. Matka taitettiin tyttöjen autolla ja poikien autolla. 

Kirppu käveli frisbee kädessä korille ja nakkeli sitä sinne, kun kaikki muutkin heittelivät, mutta näppärästi käveli kaikki väylät - ja kaikki löytämänsä lätäköt, joita näin maaliskuun lopulla tottakai riitti. 

Ainoastaan yksi kiekko meinasi kadota lammikkoon, ja senkin upotuksesta olisi saanut syyttää minua. Se jäi kyllä jään päälle ensin. Nuppu sai sen hienosti kepillä vedettyä lähemmäs ja minä sitten yritin kurkottaa siihen sulan kohdalla ja onnistuin painamaan sen pinnan alle ja sehän lähti valumaan pohjaa kohti. Onneksi saatiin kepillä ohjattua sitä ylöspäin. Siinä kohti rapakkoa olisi varmaan ollut polveen asti vettä, mutta ei ihan houkutellut kastella kenkiä ja vielä vähemmän paljasta jalkaa siihen ryteikköön.

Nuppu ja Jekku innostuivat ja menivät kahdestaan kaksi kierrosta, kun me kolme aikuista, Kirppu ja Ässä päästiin yksi kierros. Ja tottakai saatiin älynvälyäs että ois pitänyt ottaa uikkarit mukaan! 

Kierroksen jälkeen käytiin siskoni kanssa katsomassa maauimalan jäätilannetta, mikä oli hyvin jäinen ja uimakelvoton. Kenkäni sain kyllä kasteltua siinä leikkiessäni. Ei huolta, ainoastaan Nuppu tuli ihmettelemään mitä me kolmekymppiset tehtiin jäällä. Kaikki muut lapset olivat kiltisi puoliskoni ja frisbeetten kanssa korien luona.

Parasta tällä reissulla oli se, että kehenkään ei sattunut. Viimeksi, kun oltiin isosiskoni kanssa, mie sain itte kiekosta kyynärpäähän, en edes tiennyt seisovani sellaisessa paikassa että kiekon oli mitenkään mahdollista osua muhun. 

Ei vaan. Se oli toiseksi parasta ettei kehenkään sattunut. Oikeasti kaikkein parasta oli, että Nupulla ja Jekulla oli selvästi hauskaa kahdestaan. Sisarusten suhteissa on niin paljon hyvää, mutta kotona se unohtuu ja ärsyttää toisen olemassa olo. Tällaiset hetket, lyhyetkin, on ihan parhaita.

Ja koska Kirppukin jaksoi noin hyvin kulkea meidän mukana, vaikka mie ajattalin, että meidän olis pitänyt ottaa rattaat mukaan, niin hän olisi voinut nukkua.. No eipä hän mitään nukkunut. Tosi hienosti kulki meidän kanssa ja vaikka päiväunet jäi välistä, niin suuremmilta kiukuilta vältyttiin myös kolme vuotiaan kanssa.

Perheen yhteiset muistot ihan vaikka näinkin arkiset on oikeasti tosi tärkeitä.

Mitä te tykkäätte tehdä yhdessä perheenä? :) 

Innolla keskiviikkoon!

Tän viikon alkaessa mun kalenterissani oli 3 vauvahierontaa ja 1 futisjunnun kehonhuolto. Tämän piti olla siis Unelmalaatikon kiireisin viikko! Aika siistiä!

Toinen siisti juttu oli, että saatiin autokyyti Kirpun hammaslääkäriin! Me mentiin kävelleen neuvolaan maanantaina ja tänään oli tarkoitus tehdä sama reissu hammaslääkäriin. Mutta sattumalta mun ystävä kysyi voisiko tulla auttamaan jossain - ja mä keksin pyytää häneltä kyydin hammaslääkäriin.

Tein eilen ennätykset puhelimen askelmittariin! Ja tänään säästettiin aikaa muihin projekteihin kun saatiin kyyti. 

Ja projekteista puheen olleen! Sain vihdoin Nupun villatakin valmiiksi! Mä lupaan esitellä sen täällä, olen nimittäin kuvannut sitä vaihevaiheelta siitä saakka kun aloin sitä neuloa. Kuvasin valmiiksi myös vuoden aikana loppuneet kosmetiikka purkkini, koska mun vuoden eka Mary Kay tukkutilaus on tulossa tällä viikolla! Siitä on erityisen innoissani, koska mun iholla on ikävä - taas. 

Tänään tuli varmaan ennätys vastaamattomiin MYYJIEN puheluihin. Yksi soitti vielä kuuden aikaan ja sille sitten vastasin, mutta en kyllä nyt tilannut talouselämääkään. Mihinhän olen nyt työntänyt numeroni, että kaikki soittelee samana päivänä.

Huomiselle mulla on kaksi työprojektia Unelmalaatikon markkinoinnin lisäksi ja molemmat on oikeastaan aika innostavia!

Ja ehkä ekaa kertaa koskaan Sängyn alla blogin historiassa mulla on postaus suunnitelma - joka ei sisällä viikon tai koko kuukauden läpikatsauksia! :D 

Mutta nyt käyn nukkumaan, jotta jaksan olla koko päivän edelleen innoissani kaikista työjutuista. Ja ihastelen viimeisen kerran meidän taaperon unisia kasvoja, koska aamulla me toivotetaan hänelle hyvää syntymäpäivää ja taaperosta on tullut leikki-ikäinen! 

Inspiroivaa aamua etsimässä klo 6.15

Pitkästä aikaa uskallan kertoa mitä kuuluu kello 6.15 aamuihin. Edelleen herätyskello soi noinkin aikaisin ja sen jälkeen soi aika monta kelloa, joista puoliskoni on ehkä pari kertaa pyytänyt minua sammuttamaan aika monta. Joku ehkä inhoaa torkuttamista. Mutta jos se on eri kello ja ne soi 30min tai 15min välein, enkä edes paina torkkua, vaan sammuttaminen riittää, niin eihän se ole torkuttamista. Väitän  itselleni.

Puoliskoni sai uuden työn ja vaihtoi vuorotyöstä päivätyöhön. Se ei tosin vielä näy meidän ruokapöydässä. Ehkä salaa oletin, että syötäisiin päivällinen tai iltapala kaikki kuusi yhdessä. Lumien sulaminen tarkoittaa kuitenkin myös frisbee-golf kauden alkua ja lasten harrastuksiakin on joka päivä, niin meinaa olla retuperällä koko ruoka-ajat. Oikeastaan nyt kun pysähdyin tätä miettimään, niin minunhan kannattaisi tehdä ruoka valmiiksi ennen kuin lähden hakemaan pieniä päiväkodista. Kotimatkat kun kestää välillä tunnin, niin tulee jo aikamoinen kiire syödä, kerätä treenikamat matkaan ja lähteä.  

Muita uuden arjen muutoksia on aikaistuneet treffi-illat ja käydään nykyään samaan aikaan nukkumaan, mikä on erittäin terveellinen ja ihana muutos. Vielä kun saataisiin jälkikasvu pysymään yöt omissa sängyissään. Nykyään myös molemmat herätään ajoissa - joskin hänen kellonsa herättää pääasiassa vasta seitsemältä. Joten onhan mulla ehtinyt siinä soida jo kaksi kelloa.

Sitä voisi ajatella ettei toisen unirytmin vaihtuminen liikuta minua mitenkään, mutta kyllä se vähän kuitenkin vaikutti. Nyt en enää nukahda kesken jakson treffi-iltoina, koska ne on aikaisemmin ja olen nyt enemmän yksin kotona. Ehkä jo vuoden päästä ollaan siinä tilanteessa, että minulla olisi oma työtila. Mutta vielä ei ole sen aika, joten ajanhallinta on täysin omissa käsissä - sitä mitä halusinkin, mutta myös välillä haastavaa sovittaa koko perheen kalenterit samaan palettiin.

Ensimmäiseksi tein itselleni kalenteriin merkinnät niistä ajoista, kun olen yksin kotona. Se vaikuttaa paljon Rentovauva hieronnan ajanvaraukseen - ei varmaan olisi kiva olla meillä olohuoneessa vastaanotolla, jos kesken kaiken tupaan tupsahtaa neljä ekaluokkalaista. Aikaikkunoiden merkkaamisesta ei kuitenkaan ollut mitään apua, kun seuraavaksi pyörittelin peukaloita, että mitä ihmettä minä teen tällä ajalla jonka olen yksin kotona. Tai jos en ihmetellyt mitä töitä olisin voinut tehdä, stressasin kaikkea sitä mikä jäi tekemättä, koska koko tuo aika meni pyykätessä, tiskatessa ja siivotessa.

Oli taas aika tehdä itselleni lukujärjestys ja kalenteroida kaikki mitä haluan tehdä. Käytin vanhaa 2019 itselleni tekemää lukujärjestystä pohjana ja laitoin herätyskellot muistuttamaan milloin mikäkin tehtävä alkaa. Tämä runko on toiminut ihan hyvin klo 7 jälkeen. Mutta edelleenkään en ole ihan varma mitä teen kun herätyskello soi 6.15.

Enkä tiedä mihin väliin pistäisin joka päiväisen kirjoitusrutiinin, mikä oli kuitenkin koko herätyksen ajatus. Tällä viikolla vaihdoin herätyksen nimeksi Hyvää huomenta Tuhkimo! ja emojeiksi saippuan ja kuplia ja pyykkikorin. Vaikka kuuntelinkin samaan aikaan podcastia, ei se aamun aloittaminen myöskään pyykkikasasta tuntunut niin kovin energiseltä. Varsinkin, kun sitten kaiken lisäksi tahrojen pesu venähti, enkä ehtinyt aamupesulla muuta kuin pestä hampaat. 

Tulevalle viikolle vaihdan 6.15 herätykseen aamupesun. ja ehkä kokeilen ottaa kirjoitusajaksi 6.30-7.00. Jos tämä ei toimi tulee aamun ensimmäisiin kelloihin venyttely ja aamupesu. Toisaalta myös lukeminen heti aamusta voisi olla hyvä vaihtoehto, mutta kun en kuitenkaan halua syödä noin aikaisin, niin minusta lukeminen ja syöminen on ollut ihan järkevä yhdistää. 

Tilanne siis elää edelleen jonkin verran ja parasta rytmiä etsin vielä. Runko on kuitenkin kasassa ja kirjoitus ruutinikin löytyy vielä varmasti! Sen verran myös olen tässä kevään aikana oppinut, että jos ihan oikeasti haluan kirjoittaa joka päivä, se on oltava täällä aamun ensimmäisissä jutuissa, koska on niitäkin päiviä, kun bloggeria ei vaan kerkeä avata.

Miten sun unelmien päivä alkaa? 

Kevään synttärit

Juhlittiin huhtikuun alussa meidän maaliskuisen ja huhtikuisen synttäreitä. Kirppu täytti kaksi maaliskuun puolivälin aikaan ja Ässä täyttää viisi parin viikon päästä. Meillä nyt on muutenkin jo perinteenä juhlia tuplasynttäreitä, ja niin kauan kuin lapset ovat tähän tyytyväisiä, tällä mennään. Pääsevät myös pitkänmatkan sukulaiset helpommalla. 

Ässä halusi kutsua muutamia päiäväkotikavereita ja onneksi yksi pääsi, vaikka kutsuttiin tosi viime tingassa. Kirpullekin kutsuttiin yksi kaveri. Sattumaa vai tarkoitusta, Kirpun päiväkotiryhmässä on lapsi jonka perhe tuli meille ensin tutuksi Jekun koulu- ja joukkuekaverin kautta ja kun tytötkin oikeasti ovat keskenään päiväkodissa kutsuttiin uusi ystäväperhe juhliin.

Näitä kavereita lukuunottamatta vieraslistalla oli vain sukulaisia. Kirpun ollessa puoliskoni puolelta serkuksista neljästoista riittää synttäreillä aina leikkikavereita, vaikka osa kavereista tai serkuistakaan ei pääsisi paikalle. Ilahdutti valtavasti, että minun Mummo ja Pappa pääsivät äidin kyydillä tänne, ensimmäistä kertaa tähän kotiin ja Ässän kummitäti toi tullessaan myös minun isotädin miehensä kanssa. Tai toisin päin, mutta musta on ihanaa, että Mummon sisko on meille kuin toinen mummo ja että pikkuserkkuni kanssa ollaan oltu tekemisissä enemmän ja vähemmän lapsuudesta saakka ja nyt vähän enemmän, kun hän on myös Ässän kummitäti. 

Yritettiin päästä mahdollisimman vähillä synttärijärjestelyillä ja tarkalla budjetilla. Niinpä kakkuresepti on tuttu viime vuodelta. Tämä oli jo kolmas kerta kun tehtiin Kinuskikissan Monsterikakku. Ja vasta jälkikäteen tajusin, kuinka helppo tästä olisi tehdä gluteeniton versio.

Vaniljamassan käyttö ei vieläkään ollut ihan helppoa. Arvatkaa missä vaiheessa kakkuja minulle kerrottin, että massaa kuuluu lämmittää ennen kaulintaa... 

Munatonta kääretorttua en ole vielä keksinyt, mutta periaatteessa jos senkin keksisi, voisi testata miten kasvivalmisteet toimisivat mousseen ja saisiko tästä myös Nupulle allergiaystävällisen version. Yritin myös etsiä vegaanista & gluteeniton leivosta myös kaupan henkilökunta auttoi, mutta en saanut kahta kärpästä yhdellä iskulla - leipää olisi ollut. Tällä kertaa gluteeniton vieraamme sai suklaamuffinsit ja Nupulle ostin pussillisen vegaanisia pakastepullia. Lopulta lapset söi pullat iltapalalla. 

Kuten niin monesti, synttäreillä jää kuvat ottamatta. Mutta kerkesinpäs ottamaan kuvat kuitenkin aivan mahtavista kakkukynttilöistä jotka eivät todellakaan sopineet ennalta itselleni määritteltyyn juhlabudjettiin, mutta en voinut niitä vastustaakaan.

Kultaiset isot 2 ja 5 ilmapallot on vielä tallessa, yksi vitonen pitäisi pyöriä myös jossain pakettissaan vielä. Kirppu kuulema puri ensimmäinen jo ennen synttäreitä puhalletun vitosen puhki, joten puoliskoni osti niitä varalta kaksi lisää.

Ässä oli erittäin onnellinen saamistaan lahjoista, minä taas en yhtään tiedä mitä keneltäkin tuli ja luotan, että Dumbo pehmo oli lahja Kirpulle, kun ei kukaan vieraistakaan ole sen perään kysellyt. 

Heti kun Ässän synttärilahjaksi saadut vaatteet kuivuvat pesun jäljiltä otan molemmista vielä synttärikuvatkin. Jotenkin unohdin ihan täysin ottaa Kirpun 2v kuvat maaliskuussa. Onneksi taaperot eivät kasva yhtä paljon kuukaudessa kuin vauvat.

Seuraavat meidän perheen synttärit juhlitaan kesällä.

Ammattilainen vai harrastebloggaaja?

Tein juuri itselleni mediakortin. Se on tiedosto, jonka voin lähettää yrityksille ja he näkevät siitä lukuni joiden perusteella päättävät kannattaako kanssani tehdä yhteistyötä vai ei. Siitä tuli aika hieno, vaikka itse sanonkin! Kiitos vielä Colour outside the lines blogin Susannalle avusta. Kirjoitin mediakorttiini, että salainen haaveeni olisi päästä tekemään äänirooli johonkin lasten ohjelmaan tai elokuvaan. Jos sen sanoo ääneen, se ei ole niin salainen, mutta ehkä se voisi toteutua! 

Ollaan puhuttu lasten kanssa toiveista ja monesti he sanovat toisilleen, ettei niitä saa kertoa ääneen tai ne ei toteudu. Olen yrittänyt sanoa lapsille toisin. Jos haaveen tai toiveen sanoo ääneen, joku saattaa vanhingossa kuullu sen ja voit saada yllättävistä paikoista apua tai löytää jonkun toisen kautta keinoja toteuttaa tuo toive ihan itse!

Sängyn alla blogi täyttää kesäkuussa 10 vuotta. Tiesitkös sitä? Et varmaan, kun en ole moneen vuoteen juhlinut blogin synttäreitä. Sängyn alla blogi aloitti itsenäisenä ja ensin ajattelin, että toivottavasti kukaan tuttu ei edes lue tätä.

Jossain vaiheessa blogille piti tehdä oma facebooksivu, niin minäkin tein. Olin liittynyt instagramiin jo aikaisemmin ja hetken päästä blogeissa mainostettiin omaa instaa, niin minäkin vaihdoin ig tilini nimen yhteensopivaksi blogin kanssa. Silloin ei edes ollut vielä insta tarinoita eikä reelssejä ja video sai olla neliön muitoinen 15 sekuntia pitkä. Aktiivinen en ole silti ollut instagramissa ikinä.

Kirjoitin alkuun paljon. Aina kun Nuppuvauva nukkui, aina jos en saanut itse unta. Kirjoitin. Vaikka tavallaan toivoin ettei kukaan tuttu löytäisi blogiini, oli kuitenkin kiva kuulla, jos joku luki. Itse luin muiden blogeja ja kommentoin niitä ahkerasti. He vastasivat kommentteihini ja kävivät kommentoimassa minun postauksiini.

Muistatko vielä kommentoinnin kulta-aikaa? Saatoimme käydä kahta keskustelua yhtäaikaa, toista minun postauksen alla ja toista hänen postauksen alla ja sitten vaihdettiin keskutelu seuraavien postausten alle. Sain kavereita, joita en ollut koskaan nähnyt.

Seuraavaksi löysin uuden blogikodin. Hain kahteen paikkaan, pääsin molempiin. Valitsin Kaksplussan blogiverkoston vuoden vaihteessa 2016. Blogini oli puolitoistavuotias ja odotin toista lasta. 2016 onkin aktiivisin vuoteni. Kaksplussan verkostossa meillä oli mahdollisuus laskuttaa tiettyjen ehtojen täyttyessä. Minä en koskaan saavuttanut niitä ehtoja. Se söi motivaatiota. Saimme myös joitakin mainoskampanjoita Kaksplussan kautta, joista saimme myös rahallisen korvauksen. Minä pääsin mukaan yhteen ja tavallaan mokasin senkin.

Olin hankala äiti. Meidän lapset olivat silloin vähän päälle 1,5v ja 3,5v. Pääsin kamppanjaan, jossa mainostin lasten puuroja ja minua harmitti, että ne sisältävät maitoa, koska Nuppu ei saanut syödä niitä ollenkaan ja Jekullakin tuli pienempänä oireita maidosta. Kirjoitin että maito harmittaa ja sain postauksen bumerangina takaisin. Lisäsin siihen perustelut, miksi puurossa on maitoa.

Verkostossa tapahtui jonkin verran vaihtelua, toisten blogit vain hiljenivät, toiset lopettivat ja toiset muuttivat uusiin blogiyhteisöihin. Niin minäkin. Löysin Starboxin. Heidän ehtonsa rahallisen korvauksen saamiseen oli mielestäni paremmat. Pääsin portaaliin. Odotin kolmatta lasta. Päätin saada ensimmäisen laskutukseni, kolmessa kuukaudessa. Pääsin tavoitteeseeni luvuissa, mutta tuo portaali lopettiin kuukautta aikaisemmin. Voisi sanoa, että minulla on ollut vähän huono tuuri joissain asioissa.

Sängyn alla oli taas yksinäistä. Ei vaan blogi oli itsenäinen. Mutta kaipasin yhteisöä. Kaksplussan verkostossa meillä oli aktiivinen whatsapp ryhmä, järjestimme tapaamisia itse. Syysjuhlissa olin minäkin järjestäjän roolissa mukana. Silloin goodiebagit suorastaan eskaloituivat. Minä kyselin yhteistyökumppaneita, joita en uskonut meidän saavan ja kas kummaa, ei ollut montaa jotka olisivat kieltäytyneet. Kaksplus järjesti meille pari tapahtumaa Otavamedian tiloissa ja 2021 etänä, kun Koronan vuoksi ei voitu kokoontua. 

Niinpä puolisen vuotta itsenäisyyden jälkeen, hain uudestaan Kaksplussan verkostoon. Tällä kertaa tiesin, etten tulisi koskaan edes tavoittelemaan sitä rahallista korvausta. Ajattelin päätöksen suojelevan motivaatiotani. Minua kun ei raha motivoi, mutta sen tavoittelu ja tavoitteen saavuttamattomuus masentaa.

Poissaollessani, eli noin vuoden aikana joulukuusta 2018 - marraskuuhun 2019, monet ystävistäni olivat vaihtaneet blogit kokonaan instagramiin. Verkostossa oli enää vain muutama niistä blogeista, jotka olivat aloittaneet kanssani samaan aikaan tai olleet siellä ennen minua. No  ei mennyt kauaa siitä, kun tuli takaisin, kun Otavamedia ilmoitti lopettavansa Kaksplussan blogiverkoston kokonaan. Portaaliblogit jäivät, mutta sellaisia lukuja ei minun blogissani oltu silloin koskaan nähtykään. 

Olin taas tahtomattani itsenäinen bloggaaja, mutta blogi on silti ollut olemassa koko ajan. Postaustahti on heitellyt miten sattuu oman jaksamisen ja arjen mukana. En välttämättä olisi halunnut olla itsenäinen kuitenkaan. Kaipasin ja kaipaa yhteisöä, jossa kannustettaisiin, kommentoitaisiin ja ideoitaisiin postauksia yhdessä. Päätin hakea yhteen nykyään suureen blogiyhteisöön. En päässyt. Minun lukuni eivät riittääneet.

Sain vaustauksen, että minun pitäisi julkaista postauksia 7 kertaa viikossa, ja sitten voisin hakea puolenvuoden päästä uudelleen. Ja totesin, että kiitos mutta ei kiitos. En uskonut, että minun arjessani olisi mitenkään mahdollista julkaista 7 kertaa viikossa. Ei ainakaan tuolloin. En nyt jaksa etsiä ikivanhoja sähköposteja, mutta tästä saattaa olla aikaa sen kolmekin vuotta. Ehkä huomaatte, että minulla on blogikavereiden kaipuu, kun muistelen näinkin vanhoja asioita.

Ja nyt huomaan julkaisevani kahdeksannen postauksen, kun eletään maaliskuun 11. päivää. Olen ehkä ymmärtänyt poduttoo rimaa. Palauttaa blogin sinne mistä kaikki alkoi. Kirjoitan, koska haluan kirjoittaa. Ei minun google analytics luvut edelleenkään mitään kovin kummoisia ole. Enkä tiedä voisinko koskaan elää 100% blogista saatavilla tuloilla. Mutta ehkä Sängyn alla voisi olla kuitenkin vähän kaupallinenkin?

Olen herännyt ajatukseen, että Sängyn alla blogi voisi olla osa Unelmalaatikko kokonaisuutta, jossa rahaa kassaan tulee vauvahieronnasta, jumpan ohjaamisesta ja kirjoittamisesta. Ja kuka tietää jos tähän lisäksi tulisi vielä jokin muukin hyvinvointiin liittyvä palvelukokonaisuus. Tykkään vauvoista, tykkään liikunnan ohjaamisesta ja tykkään kirjoittamisesta ja valokuvaamisesta - kuvan käsittelystä en niinkään. 

Haluan, että mitä tahansa työkseni teenkin, olen äitien kaveri ja lempeän arjen puolustaja. Olkapää kun tarvitaan ja nauran hassuille vauva ja taaperoarjen jutuille yhdessä. Vaikka äitiys on joskus tosi vaikeaa ja omat voimat loppuu, haluan kuitenkin välitttää arjesta niitä iloisia puolia. Oikeasti Äitiys antaa enemmän kuin ottaa, vanhemmuudesta saa tykätä omista lapsista saa olla ylpeä ja onnellinen ja sen saa sanoa ääneen! Ja haluan kannustaa kaikkia näkemään niitä hetkiä joissa se taika on.

Ja jos olisin rohkea sanoisin myös että tykkään laulaa ja oikeasti jos saisin valita itselleni ääniroolin, se olisi jossakin lasten animaatiossa, jossa myös laulaisin. 

Mutta se oikea kysymys blogin kaupallistamisen takana on, voinko olla ammattibloggaaja jos en tykkää instagramista, enkä tuota sinne sisältöä? Kulutan kyllä senkin edestä muiden sisältöä. Vai pitääkö minun opetella tykkäämään somettamisesta, jotta voisin olla ammattibloggaaja?

Yrittäjähän minä nyt kuitenkin joka tapauksessa olen. 

Keskiviikkoaamun helppous

Meidän aamut on joskus olleet tosi kaaottisia, mitään ei löydy mistään, kaikki kiukuttelee, kukaan ei halua pukea ja sitten myöhästytään ja mennään kiukutellen päiväkotiin. On myös sellaisia aamuja ollut, kun koko aamu on kiukuteltu, mutta samantien kun päästään ovesta ulos, ollaankin yhtä aurinkoa. Lapset on sillä tavalla hassuja, että tunne tulee ja menee, eikä niihin tarvitse jäädä sen enempää märehtimään.

Kaaosta välttääkseni olen alkanut kerätä lasten ulkovaatteet eteisestä aulaan ennen kuin olen herättänyt lapsia, se on auttanut vähän. Ainakin kaikki ulkovaatteet on olleet siinä esillä ja valmiina, niin ettei lapset huuda mulle, kun eivät löydä kenkää tai hanskaa tai hattua. Toinen helpotus on myös päivävaatteiden valitseminen lapsen puolesta ja ennen kuin hän herää.

Kaaosta on luvassa, jos levittää vaatteet valmiiksi ulkovaatteiden kanssa ja hakee lapsen pukemaan itse. Hän kyllä osaa, mutta on sen verran unikeko, että tällainen herätys on kauhea sokki ja siitä ei seuraa reipasta pukemista. 

Meidän aamujen suurin helpotus on, että minä puen myös kohta viisivuotiaalle päivävaatteet päälle. Hän saa köllötellä kaikessa rauhassa ja kun vaatteet on päällä, hän on yleensä jo sen verran hereillä, että kävelee ulkovaatteilleen ihan itse ja pukeekin ne nopeasti.

Tänään meillä oli erittäin nopea aamu, vaikka olisi voinut kyllä luulla kaikkea muuta. Ei todellakaan herätty 6.15, eikä noustu edes 7.05. Mutta 20 yli 7 tultiin alakertaan pukemaan ulkovaatteita. Kirppu puki yhtäaikaa veljensä kanssa haalarin ihan itse, ja kun hän tuli pipon ja hanskojen kanssa pyytämään apua, en enää raaskinut alkaa riisua haalaria, vaikka housut olivat vielä minulla. Sitäpaitsi sanoin hänelle ennen haalarin pukemista, että housut puuttuu ja hän vastasi minulle "ei".

Noh, peittoa päälle rattaisiin, niin ei tule kylmä vaikka haalarin alla onkin vähemmän vaatetta. 7.34 sujautin housut rattaisiin ja lähdettiin päiväkodille, Ässä pyöräili. Lapset omiin ryhmiin, käsipesun kautta aamupalalle, rattaat päiväkodin terassille ja 7.55 lähdin kävelemään päiväkodilta kotiin.

Vaatteiden valmiiksi valitseminen jo illalla voisi toki olla myös fiksua, mutta suurin tekijä leppoisiin aamuihin meillä on, että aikuinen pukee pienille päivävaatteet ja vasta ulkovaatteet puetaan itse. Toki aika usein taaperolle puetaan vielä ulkovaatteetkin, mutta olipas kummallisen helppo aamu, kun hänkin puki haalarin itse.

Olisipa kaikki aamut tällaisia! Keskiviikko on myös mun lempiaamu, kosksa se on viikon ainut päivä, kun kaikilla on kasin aamu. Se tarkoittaa hiljaista kotia heti aamusta asti, joten pari tuntia enemmän tehokasta  aamutyöskentelyä (tai tehokkaita aamupäiväunia ilman taustalla pauhaavia videoita tai pelejä.) 

6.15 herätys on ollut tällä viikolla tiukassa, olen kuitenkin joka aamu kirjoittanut noin puolituntia, se on onnistuminen!

Säihkypäivä on uusi saikkupäivä

Oliko se kolme viikkoa, että uudesta tavasta tulee rutiini? Huomaan ensimmäisen viikon tuottavan hankaluuksia. Maanantainahan Kirppu heräsi aikaisin, joten oli pakko nousta. Tiistaina harkitsin painavani torkkua, mutta herätyskellon soidessa olin jo hereillä. Keskiviikkona painoin jo torkkua, mutta sitten alkoi saikkupäivä ja nousin lasten kanssa. Tänään on torstai ja tänään sammutin herätyskellon. 

Näin nopeasti sitä alkaa perumaan omia päätöksiään. Ja syitähän riittää. Ainoastaan yksi lapsi on lähdössä kouluun, joten ei ole pakko herätä niin aikaisin. Kirppu havahtui hereille, asetteli itsensä syylini kuin tyynylle ja jatkoi hetken uniaan, niin minäkin suljin silmäni. Vai maltatko itse muka karata pois, kun pieni lapsi nukahtaa syliisi? Se on niitä pieniä rippeitä mitä vauva-ajasta on vielä jäljellä. 

Syitä tai tekosyitä ei takerruta siihen. Nyt taapero on kuitenkin päiväunilla joten otan itselleni sen lupaamani puolituntia kirjoittamiseen. 

Lasten saikkupäivän eväät ovat mehukeitot ja sipsit, lämpimien einesten lisäksi. Pienempi potilas kysyi onko meillä nyt leffailta kun on herkkuja. Vastasin, että ei vaan meillä on nyt saikkupäivä ja se tarkoittaa sitä että otetaan peitot ja tyynyt sohvalle ja katsotaan koko päivä elokuvia. Hetken päästä hän kysyi tarkentavasti, "ai onko meillä nyt se säihkypäivä, kun katsotaan elokuvia?" Säihkypäivä kuulostaa paljon kivemmalta kuin saikkupäivä, mutta lisäykseni: katsotaan elokuvia ja NUKUTAAN, ei ollut neljävuotiaan mielestä lainkaan kiva idea.

Maanantai ja tiistai meni tosi hienosti! Oikeasti oli kiva herätä aikaisin, aamut oli rauhallisia ja oltiin molempina aamuina ajoissa päiväkodilla. Siis ajoissa varatun hoitoajan alkamiseen nähden, eikä aamupalan alkamiseen nähden.

Eilinen kotiaamukin oli aika kiva, mutta tänään mietin, että onko tässä koko ideassa mitään järkeä jos teen aina poikkeuksen kun jotain tapahtuu. Olen aika hyvä siinä. Siis tyhjentämään kaikki omat suunnitelmani, muiden poikkeusten takia - minähän en ole saikulla. 

Jos uuden tavan kehittyminen rutiiniksi vie ainakin kolme viikkoa, niin eihän tässä ole mitään järkeä, että annan ympäristön muutosten vaikuttaa päätökseeni herätä vähän aikaisemmin. Tai siis, ensiviikolla kun on hiihtoloma, niin sehän tarkoittaisi että tämä tapa olisi rutiini vasta joskus maaliskuun lopulla. Joten tällä kirjoituksella on nyt sitten päätetty, että vaikka ensi viikolla kukaan lapsi ei ole menossa yhtään mihinkään, minä herään uskollisesti herätyskelloon 6.15 ja kirjoitan vähintään puolituntia.

Ken tietää, jos saan kirjoitettua vaikka vähän kauemminkin. Ja ehkä meillä voisi kerrankin olla sellainen loma, kun myöhäisen aamupalan sijaan lapsilla olisikin lämmin lounas ennen puoltapäivää ja sään salliessa päästäisiin tekemään vaikka lumiukkoja ennen kuin Kirppu menee päiväunille. Ainakin tänään olisi ollut täydellinen lumiukkokeli - toki siis sillä oletuksella, että me loput 3/6 pysymme terveenä ja toiset 3 toipuvat ja meillä on oikeasti hiihtolma eikä säihkyloma.

Toinen juttu, mitä mietin näistä aamukirjoituksista, oli se, että onko se vain aamuista ajatuksen virtaa, siitä kuinka hyvin tai huonosti meillä on nukuttu tai kenties päivän odotuksia, vai voisinko kirjoittaa aamulla ihan jostain tietystä aiheesta - kuten siitä eilen mainitsemastani taaperon puheesta. Mutta tulin siihen tulokseen, että koko "aamusivu" idea taitaa olla aivan vapaan tajunnan virran kirjoittaminen ja ulos päästäminen. 

Se jää sitten myös nähtäväksi, millaisiksi nämä aamut muuttuvat ja millaisia tekstejä näistä siis alkaa syntyä. Nyt alkuun tai ensimmäisen viikon loppuun minusta alkaa tuntua, että "Ehkä olen sittenkin aamuvirkku, jos eläisin muutenkin sellaisessa rytmissä" oli vain joku hyvä hetki joka huijasi minua itseänikin. Tai sitten kroppani ei oikeasti ole vielä täysin kääntynyt sellaiseen rytmiin, jossa voisin olla aamuvirkku, ehkä sitten kolmen viikon päästä. 

Mutta joka tapauksessa, sen perusteella millaisia meidän maanantai ja tiistai aamu olivat tällä viikolla, tämä 6.15 niminen ihmiskoe saa oikeasti jatkua! Saan lisäbuustia siitä, miten rehellisen positiivisen ja kannustavan yllättynyt puoliskoni on ollut, kun olen kertonut meidän olleen päiväkodilla jo 7.45 ja aamun sujuneen ilman yhtään kiukkua! 

Leppoisat aamut ovat todellakin yrittämisen arvoisia!

Kello on 15.45. Normaalisti sanoisin nyt pikaiset heipat puhelimeen äidilleni tai pikkusiskolleni, kiiruhtaisin pikaisesti päiväkodin porteista sisään moikaten Ässän ryhmän kasvattajille samalla, kun kuljen pihan läpi kohti Kirpun ryhmää. Ässä rakastaa päiväkodin ulkoilua kavereidensa kanssa, joten minulle on tullut tavaksi mennä hakemaan Kirppu ensin - myös siltä varalta, että hän ei ole vielä ehtinyt ulkovaatteisiin. 

Säihkypäivänä kuuntelen youtuben kälinää olohuoneesta ja kirjoitan sängynpäätyyn nojaileen klo 15.45.

Kaksi lupausta vuodelle 2024

Mulla ei ole tapana tehdä uuden vuoden lupauksia. Mutta tälle vuodelle teen kaksi.

Ensinnäkin, tänä vuonna en tee kuukausikatsaus postauksia tänne blogiin. Saatan läväyttää tänne kyllä vielä 2023 kuvat, (elo, syys, loka, marras ja joulu) kunhan joskus kerkeän. Tavallaan en haluaisi jättää 2023 vuotta kesken, mutta mitään pahaa ei tapahdu vaikka ne ei tänne koskaan ilmestyisikään. 

Mutta nyt en halua aiheuttaa itselleni mitään "pakko tehdä" juttua, koska sellaiseksi tuo vähän muuttui. Ja silloin kun kuvittelen että mun on pakko tehdä tuo elokuun postaus valmiiksi, en sitten saa tehtyä mitään muuta... Ehkä joku saa kiinni tästä. 😅 Joten tänä vuonna toivoisin voivani kirjoittaa vapaammin ja antaa tilaa luovuudelle ja siksi lupaan olla tekemättä 2024 kuukausi katsauksia. 

Toinen lupaus tälle vuodelle on, että aion surutta hävittää kodistamme kaiken turhan mikä tielleni sattuu. Instagram tarjoilee minulle sellaisia tilejä, joissa on jo todettu, että ei tarvita parempia organisointi- ja järjestelytaitoja, vaan vähemmän järjesteltäviä asioita kotiin. Joten se on minun tämän vuoden kotiin liittyvä lupaus ja tavoite.

Jos se on tielläni, se ei ole tärkeä enkä tiedä missä sen paikka on, se saa lähteä. 

Meidän arki on alkanut rullata ihan tavallisesti, vaikka vielä ilman kuivausrumpua. Kalenterissa on minulla starttirahaan liittyvä tapaaminen ja muutama muu Unelmalaatikkoon liittyvä asia nytkähtelee eteenpäin.

Täten joululoma on loppunut ja toivon tämän  olevan parhaan arjen vuosi! :)

Toivottavasti 2024 tuo kaikkea hyvää myös sinne ruudun toiselle puolelle. :)

Ammattiahdistuksen selätys

Perhevapaalta työelämään valmennuksen kolmannen ryhmävalmennuksen aiheena oli Ammattiahdistus. Luennoitsijana oli kirjailija Suvi Tuomikoski. Keräsin joitakin kysymyksiä ylös, koska luento oli oikeasti tosi tosi hyvä ja ajatuksia herättelevä! Maksoin vahingossa Storytelin tilauksen pitkästä aikaa ja sieltäkin tuo Ammattiahdistus kirja löytyy, tosin ei vielä äänikirjana.

Meille esitettiin kysymyksiä, jotka on ihan tavallista kysyä heti uudelta ihmiseltä. Tapasin kuun alussa kaksi uutta ihmistä, joista molemmat kysyivät mitä mie teen. Toisen kanssa oltiin molemmat samassa paikassa sijaisina. Hän ei tiennyt ikääni ja luuli, että olen opiskelija tai pidän välivuotta kuten hän. Sanoin eläväni tällä seuraavat kaksi vuotta, kun hän luuli minua 11 vuotta nuoremmaksi. Toinen taas tuntee puoliskoni ja oletuskolikon toisella puolella oli kotiäiti ja toisella työ. En osannut vastata muuta kuin "olen työtön" ja lopulta puoliskoni kertoi yritysideastani.  

Nämä kysymykset on ihan varmasti sinullekin tuttuja ja varmaan kysyt niitä itsekin muilta. Minä ainakin kysyn. Ja nyt vastaan niihin. 

Mikä sinusta tulee isona?

Minusta tulee vauvahieroja sekä vauvojen ja äitien hyvinvoinnin asiantuntija. Tulevassa työssäni aion hyödyntää myös Liikuntaneuvojan oppejani ja kouluttautua lisää.

Mikä olet koulutukseltasi ja ammatiltasi?

Olen Liikuntaneuvoja ja Vastaanottovirkailija. Molemmat toisenasteentutkintoja.

Missä olet töissä ja mitä teet työksesi?

Teen koulunkäynninohjaajan sijaisuuksia ja perustan oman vauva- & äitihyvinvointi yrityksen. 

Mitä osaamista sinulla on?

Osaan tuottaa tekstiä ja valokuvia. En pidä itseäni sisällöntuottajana, mutta ehkä pitäisi, koska sitähän tämä blogi on. Osaan toimia kaiken ikäisten kanssa, ryhmäjäsenenä sekä ryhmän ohjaajana. Osaan myös kuperkeikan ja oppia uutta.

Mitä haluat tehdä työksesi?

Haluan työssäni tukea äitien kokemusta positiivisesta äitiydestä. Haluan auttaa vauvoja voimaan paremmin ja sen kautta myös äitejä voimaan paremmin. Haluan auttaa äitejä kokemaan iloa vauva-ajasta, helpottamalla vauvan mahdollisia haasteita. Ja haluan myös vahvistaa äidin ja vauvan myönteistä vuorovaikutusta ja läheisyyttä yhteisen harrastuksen kautta, eli ohjata äiti-vauvajumppaa. 

- Mitä sä niinku teet?

Tällä hetkellä olen välissä. Olen vähän kotiäiti, virallisesti työtön työnhakija ja bloggaaja. Suunnittelen ja toteutan yritystoimintani perustuksia. 

   *       *       *       *       *       *       *       *       *       *       *       *    

Mitä sie vastaisit näihin kysymyksiin? Ja kuinka paljon erivastauksia olet elämäsi aikana näihin jo vastannut?

Jos minulta olisi kysytty 15 vuotta sitten mikä minusta tulee isona, olisi vastaukseni ollut epäilemätön Liikunnan opettaja. Sitä varten menin Varalan Urheiluopistoon. 10 vuotta sitten olin töissä numeropalvelussa ja luultavasti mukavuuden halusta olisin jäänyt sinne ja palannut sinne äitiysloman jälkeen. Olisin siellä töissä vaikka se ei unelma työni ollutkaan. 

Muistan nimittäin senkin ajan - ennen lapsia - että sillä mitä työtä teen ei ollut väliä. Pääasia oli, että oli töitä. Ehtiihän sitä työpaikkaa sitten vaihtaa jos ja kun siltätuntuu. Vuosi sitten olisin vastannut, että minusta tulee uimaopettaja. No ei tullut ja nyt tämän vuoden 2023 olenkin kipuillut aika paljon siitä mitä haluan tehdä työkseni. 

Tiedän myös, että en ole ainoa jolla on sama kokemus. Nyt kun minulla on lapsia ja vaakakupissa painaa aika ja ajan rajallisuus, on tosi vaikea ajatella työtä vain rahan takia, kunhan on joku työ. Kun elämässä on niin paljon tärkeämpiäkin asioita kuin työ ja raha. Ja silti kumpikin noista on välttämättömyyksiä.

Seuraavaksi pohdittiin lisää ammattiahdistusta.

TUNNISTATKO AMMATTIAHDISTUKSEN:

Mistä se sinulla kumpuaa?

Molemmat ammatit joihin olen valmistunut ovat olleet sitä mitä halusin silloin, mutta kumpikaan ei oikein sovi lapsiperheen arkeen. Opsikelin Liikuntaneuvojaksi, koska minusta piti tulla yläasteen liikkaope. 

Sitten opiskelinkin vastaanottovirkailijaksi, tapasin mieheni ja perustimme perheen, joten opiskeluajatukset unohtuivat kokonaan. Liikkaope on siis pois kuvioista, opiskelu on myös poiskuvioista ja sitten en tiennytkään mitä haluaisin olla, jos en voi olla liikkaope enkä kotiäiti.

Vastaanottovirkailijan kolmivuorotyö ei oikein sovellu lapsiperheeseen, jossa toinen vanhempi on jo vuorotyössä. Tai sopiihan se, mutta silloin voidaan heittää hyvästit perheen yhteiselle ajalle, lasten harrastuksille jne. Ja vastaavasti suuriosa ryhmäliikunnasta ohjataan iltapäivällä - alkuillasta. Tottakai, ohjataan, koska aamulla muut ovat töissä. 

Minun ammattiahdistukseni siis kumpusi jatkuvasti siitä, mitä työtä haluaisin tehdä ja miten se sovitetaan perheen arkeen. Miten se sotkisi arkea mahdollisimman vähän. 

TULEVAISUUS:

Millaiset mahdollisuudet sinua kiehtovat?

Vauvojen ja äitien hyvinvointi kiehtoo. Vauvojen hyvinvoinnin parantamisen keinona vauvahieronta ja äitien hyvinvoinnin parantamisen keinona kohtaaminen vauvahieronnassa sekä liikunnan tuoma hyväolo, energia ja keino päästellä höyryjä.

Instagram alkoi keväällä työntää eteeni mainoksia vauvahierontakoulutuksista. Olin utelias ja tutustuin eritarjontaan. Uskon että löysin unelma-ammattini ja reittini sen toteuttamiseen.

Mitä haluaisit oppia?

Haluaisin oppia, tämä onkin hankala kysymys. En väitä, päin vastoin, tiedän, että voisin oppia paljonkin eriasioista, mutta mitä nyt haluaisin oppia.

Haluaisin oppia puhumaan ranskaa, soittamaan pianoa, laulamaan,   

Mitkä asiat ovat tärkeimpiä tarkastella kun pohdit seuraavaa ammatillista suuntaasi?

Arvot, asenne ja motivaatio on tärkeimmät. Osaan luetella pitkät Miksi listat, mutta silti se jokin joka saisi tekemään töitä sen eteen, on puuttunut. Mutta nyt mulla on se sisäinen motivaatio. Se on se mikä minulta on puuttunut ja mikä on ollut vaikea löytää.

Osaaminen, oma terveys ja toiminta kyky toisena. Ammattitaidon kehittäminen ja itsestä huolehtiminen ovat osa toimintakykyä ja terveyttä. 

Johtaminen on sitten itsestä kiinni - onnistunko itseni johtamisessa ja kuinka hyvin ja kuinka paljon olen valmis näkemään vaivaa kehittyäkseni itseni johtamisessa. Herätyskellot ja aikataulut mulla on jo hallussa. Mutta aikavarkaita löytyy silti aina.

MITÄ SINUSTA TULEE SEURAAVAKSI?

Matkani vauvojen hyvinvoinninasiantuntijaksi on alkanut. Kirjoitan tätä junassa matkalla kohti Helsinkiä. Osallistun tänään ja huomenna vauvahieronnan hierontaohjaaja koulutukseen ja näin pääsen jo aloittamaan asiakastyön tämän vuoden puolella. Maanantaina menen tapaamaan starttirahaneuvojaa. Seuraava askel opiskeluissa on lääketieteen alkeet, ja sen jälkeen Baby Balance opinnot.

Eli joo, kun sanoin ettei opiskelu nyt ole vaihtoehto, niin huomaan että aion aloittaa yrittäjyyden sekä opiskelun aikalailla yhtäaikaa. Hups. Mutta olen innoissani. Jännittää ja innostuttaa. 

Olipa kerran reppukuvaukset

Me ollaan otettu mun siskon pojan kanssa reppukuva, jossa on Nuppu Jekku ja Serkku. Koska heillä kaikilla oli SkipHopin talutusreput. 

Mulla on ollut toiveena ottaa samanlainen kuva myös meidän nelikon talutusrepuista, mutta Nupun Dinoreppu katosi vähän ennen kuin hän lopetti balettiharrastuksen. Tietenkin siellä repun sisällä oli myös ne juuri ostetut ehkä kolme kertaa käytetyt uudet tossut, mutta se on eri tarina. Pikkureppukuva jäi ottamatta, joten halusin nyt näistä isoista repuista kuvat heti, kun Kirppukin sai reppunsa - ennen kuin siinä on reikä tai joku kirjoittaa siihen oman nimensä.... Niinkin on käynyt.

Halusin lasten reppuselistä kuvat meidän terassin portaalla ja visio oli ihan hyvä ja toimiva. Mutta en ollut ollenkaan varma pystyttäisiinkö sitä toteuttamaan. Lapset vaikutti väsyneiltä ja Kirppu nukahti ruokapöytään sillä aikaa, kun vein meidän pientä yövierasta pesulle. Kirppukin tarvitsi suihkun joten vaikka hän olikin ihan unessa herätin hänet ja vein pesulle. Ja kyllä kannatti!

Pienten tyttöjen suihkutellessa ja isompien lasten vielä syödessä iltapalaa sain yövieraan pedin valmiiksi. Komensin isot terassille hammaspesulle, jotta saatiin sisälle unirauha vieraalle. Hyvää yötä ihana pieni, itkuhälytin hyllylle ja Kirpulle vaippa, yöpuku ja hammasharja matkaan ja terassille. Hammaspesujen aikana keräsin myös lasten reput terassille.

Kerroin lapsille, visioni kuvasta - kaikki kulkevat portaita ylöspäin reppu selässään.

Oli ihana miten lapset ottivat myös tavoitteekseen saada Kirppu mukaan kuvaan, Ja kun kuvausmotivaatio vähän hiipui ja trampoliini houkutteli lupasin, että pääsevät trampoliinille kunhan saan yhden kuvan jossa näkyy kaikkien reput.

Kirppu karkasi jälleen pois terassilta ja kävi ihmettelemään polkupyörää. Tässä kohtaa Nuppu sai mahtavan oivalluksen. Alkuun kaikki yrittivät houkutellen saada Kirpun rappusille, ihan turhaan. Sitten Nuppu juoksi hänen viereen pyörien luo ja hoputti pojat mukaan. 

Äkkiä nyt, että saadaan repuista kuva ja päästään trampalle!

Tämän kuvaushetken kuvia käytin kertoessani ensimmäisestä arkiviikosta, mutta siellä oli niin paljon ihania "behind the scenes" kuviakin, että ihan pakko jakaa niistä muutama myös täällä. Meidän nelikko. Osaavat ne olla yhdessäkin ja ovathan he toisilleen maailman tärkeimpiä. Näissä hetkissä kuplii ja läikehtii. 💖