Minun tieni äidiksi

Sosetta ja sotkua -blogin Elsa kirjoitti otsikolla Minun tieni äidiksi. Postauksen lopussa hän haastoi lukijansa kertomaan omansa, joko kommentteihin tai postaukseen, minä päätin toteuttaa jälkimmäisen. Ja haastan myös kaikki halukkaat kertomaan oman tarinansa, kommenttiin tai postauksena.

Tällä tarinalla on kaksi alkua. Ensimmäinen alkoi kun olin vielä pieni tyttö. Olen aina tiennyt, että minusta tulee äiti - kotiäiti vieläpä. Olen haaveillut kahdentoista lapsen katraasta, mutta sittenmin kutistanut maksimäärän viiteen, toiveena ainakin kolme. Kaikkiin ystäväkirjoihin unelma-ammatin kohdalle kirjoitin "kotiäiti tai liikkaope".

Lähdin kotoa peruskoulun jälkeen. Opiskelin Liikuntaneuvojaksi ja kolmannen vuoden keväällä muutin pois koulun asuntolasta - ensimmäiseen omaan osoitteeseen, soluasuntoon. Valmistuin ja hain uudestaan kouluun toiseen päähän Suomea. Syksyllä lähdin kahdeksi vuodeksi Rovaniemelle. Muutin ensimmäiseen yksiööni.


Loin itselleni säännöllisen arkirytmin, kotiinlähtöaikoineen. Sammutin tietokoneen ilta kymmeneltä ja valot puoli yhdeltätoista. Heräsin puoli seitsemältä. Sain säästettyä rahaa, vaikka tein töitä kerran pari viikossa ja muuten sain vain opintotuen ja asumislisän. Koin itseni vastuuntuntoiseksi aikuiseksi. Sain kavereita ja haaveilin tulevaisuudesta, kuinkas muutenkaan. Sattumalta, tietämättäni, tapasin puoliskonikin muutaman kerran. Kasvoin vähän ja se on se toinen alku, se konkreettisempi tie äidiksi.

Opintojen jälkeen muutin takaisin kotiin. Hetkellisesti. Kesällä tutustuin puoliskooni joka kertoi ensikäynnillään, että hän ei halua naimisiin eikä lapsia. Mutta jos hän sattuisi parisuhteen löytämään, hän toivoisi samanlaista suhdetta kuin hänen vanhemmillaan. Ei mennyt kuin pari viikkoa ja puoliskoni kysyi olenko hänen tyttöystävänsä. Arvaatte varmaan mitä vastasin. Reilu yhdeksän kuukautta myöhemmin puoliskoni kosi.  Ensimmäinen plussa tuli kuukausi kihlojen jälkeen.

Plussa joka järkytti puoliskoani ja josta minä en uskaltanut kertoa isille. Äidille kerrottiin kyllä heti samana iltana, samoin kun anopille. Neuvolaan soitin heti seuraavana arkipäivänä. Sain ajan jonka vaihdoin aikaisempaan. Ehdittiin saada kutsu ensimmäiseen ultraan.


Alkuraskauden keskenmeno rv 8+5. Ehkä kamalinta mitä meille on tapahtunut. Juuri kun oltiin totuttu ajatukseen, että meille tulee vauva. Juuri kun oltiin ehditty alkaa ajatella tulevaisuutta vanhempina. Selviydytty järkytyksestä ja alettu iloita raskaudesta. Se oli tosi kova paikka meille molemmille. Itkua riitti vielä pitkään sen jälkeenkin. Asiakas kysyi neuvolan numeroa - minä poistuin puhelun jälkeen salista itkien. Osasin sentään kysyä äitiys- vai lastenneuvolan puolelle.

Olisin halunnut sen vauvan. Olisin halunnut ihailla kasvavaa vatsaani. Olisin halunnut haaveilla vaunuista, lasten sängystä, ostaa pienen pieniä vaatteita. Sen sijaan itkin itseni uneen ja heräsin itkien keskellä yötä. Lopulta puoliskoni nukutti minut unilääkkeillä.

Kerroin avoimesti omille ystävilleni meidän surusta ja sain vertaistukea yllättävistä osoitteista. Tajusin, ettei me ollakaan ainoat joille kävi näin. Miksi keskenmenosta ei puhuta? Tajusin etten itse halua salata kipeää kokemusta. Kun itse puhuin sain apua, toivon että jollekin on apua kun tietää, että myös meille kävi niin.


Elämä jatkui. Mun työpaikassa alkoi yt-neuvottelut. Ehkä olikin ihan hyvä ettei vauvaa tullutkaan vielä. Ajattelin jo positiivisemmin. Me itkettiin yhdessä monet kerrat, juteltiin ja oltiin hiljaa. Käsiteltiin surua yhdessä ja yksin, omilla tavoillamme ja kasvettiin yhteen. Muistan aina erään itkuisen illan, kun puoliskoni sanoi "mie olisin halunnut sen vauvan." En ollut enää ainut joka halusi lapsen. Me halusimme olla perhe. Kolme kuukautta myöhemmin tuli uusi plussa. Plussa josta oltiin heti innoissamme. Plussa josta en vieläkään uskaltanut kertoa isille. Plussa jota oltiin toivottu.

Minun tieni äidiksi, on kestänyt koko elämän, nukkeleikeistä nyky hetkeen. Mutta meidän tiemme vanhemmiksi - ensimmäisestä plussasta vauvan syntymään - kesti vuoden. Nyt jälkeenpäin on helppo olla onnellinen. Näen jopa sen, kuinka paljon suru meitä kasvatti yhteen puoliskoni kanssa. Me selvittiin siitä, me selvitään mistä vain.

Tammikuussa 2014 meidät vihittiin ja heinäkuussa syntyi terve tyttövauva. Nyt kaksi vuotta myöhemmin, perheemme on syntymää vailla nelihenkinen. Ja kyllä saimme sittenkin otettua ne "minusta tulee isosisko"-kuvat, tai ainakin sinne päin. Toki ilman niitä vauvan ultrakuvia.

13 kommenttia

  1. Olipa koskettava teksti, vaikka en itse ole keskenmenoa kokenut, enkä voi edes kuvitella niin silti <3

    VastaaPoista
  2. Ihanat te! Ihana kasvu vanhemmiksi! En malta odottaa, että kuulen, että pikkuinen on syntynyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh ei mekään enää maltettais... :D

      Poista
  3. ihana postaus, ihania kuvia!♥:))

    VastaaPoista
  4. Äää itsekkin keskenmenon kokeneena rupes ihan itkettää!!
    Onneksi suuria suruja on seurannut suuret ilot <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei anteeksi kyyneleistä! <3 Ite haluun uskoo et kaikella on tarkoitus, ja jälkeenpäin tuntuu että me tarvittiin se pari kuukautta lisäaikaa :)

      Poista
  5. Voi miten kauniisti kirjoitettu ❤️ Ootte ihania!

    VastaaPoista
  6. Heh joskus niinkun :) kiitos tsempeistä :)

    VastaaPoista

Ihana yllätys, kiitos kommentista !