Kohtaaminen kassajonossa

Ässällä oli vähän vielä viikkorahoja jäljellä, ja käytiin rauhallisella aamupäiväretkellä kaupassa. Hän oli jo monta päiväää sitten päättänyt mitä haluaa lopuilla rahoillaan ostaa. Laskettiin vielä kaupassa uudelleen, mitä mikäkin lempiherkku maksaa - jos niitä saisikin vaikka kaksi.

Neljävuotiaan katsellessa herkkuhyllyjä rahojensa kanssa, minä menin rattaiden kanssa ihastelemaan pyykkietikkatarjontaa. Silloin Kirppu kyllästyi rattaissa istuskeluun ja otin hänet syliin. Hyllyn toiselta puolelta kuului iloinen ääni kysyen äiti missä sä oot? Ässä pyrähti luoksemme ja kertoi ostavansa Kirpulle tikkarin.

Oi mikä ihana ajatus, mutta annetaanko tikkari vasta kassan jälkeen, sanoin.

Kyllähän te tiedätte. Kun taaperolle antaa tikkarin, niin sitä ei sitten enää takaisin saa. Siitä tulee huuto ja voi olla hankalaa maksaa tikkaria joka ei irtoa kädestä. Ässä veti tikkarikätensä takaisin - mutta liian myöhään. Kirppu ehti jo tajuta, että hänelle oltiin antamassa herkkua ja ei sitten annettukaan.

Pahamieli, pettymys, huuto. 

Mentiin itkevän taaperon kanssa Ässän perässä kassajonoon ja odoteltiin siinä ihan rauhassa, noin niinkuin miten nyt voi rauhassa olla, kun on huutava taapero sylissä. Ja silloin meidän viereen tuli täti. 

Voi mikä sinua itkettää, noin nätti tyttö, leperteli täti Kirpulle. 

Isoveli halusi ostaa pikkusiskolle tikkarin ja äiti kielsi antamasta sitä käteen ennen kuin se on maksettu. 

Kirppu hiljeni, pysähtyi, nojasi päänsä olkapäälleni ja hymyili tädille, joka vuolaasti kehui, kuinka kaunis hymy Kirpulla on. 

Täti jäi kassajonossa meidän taaksemme ja juteltiin ennen Ässän vuoroa. Laskettiin Ässän kanssa  tarvittavat kolikot yhdessä ja kassojen jälkeen avattiin tikkari jälleen rattaissa istuvalle Kirpulle.

Heittämällä yksi viikon kohokodista, tuo ihana kohtaaminen ja herttainen täti.

Palasia arjesta

Tämä viikko ei mennyt niin kuin piti. Vaikka en tosiaankaan tiedä, miten sen olisi pitänyt mennä, koska en todellakaan ole tehnyt suunnitelmaa jota toteuttaisin. Ehkä pitäisi. Tai siis ei mitään ehkä. Vaan todellakin pitäisi. Ostin sitä varten uuden kalenterinkin!

Tavoitteena olisi siis ihan suunnitella mitä postausta ja minkä postauksen kuvia tekisin minäkin päivänä. Tai siis noina kolmena päiväkotipäivänä. Ja loppuviikko sitten fiiliksen mukaan. Tosin nyt viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet minulle vähän niinkuin kaksi päiväisiä työviikkoja, koska ollaan nyt kahtena keskiviikkona käyty puoliskoni kanssa ihan kahdestaan frisbee golfradalla ja syömässä. Ja siis kyllä me ollaan ihan heiteltykin niitä lättysiä, eikä vaan käyty radalla ja häippästy.

Maanantain ja tiistain työaika meni hyvin hitaasti ja käytin aika paljon aikaa uuden kalenterini koodaamiseen. Eli siis värikoodin suunnitteluun ja siihen mitä täytän mihinkin kohtaa, jotta kalenterti palvelee parhaiten. Ja sen lopun mitä työajastani jäi jäljellä käytin lukemalla ja kommentoimalla muita blogeja ja tuuttaamalla kaikkien tänä vuonna julkaisemieni postausten linkit instastroryyn kohokohtiin. Nyt siellä on kaikki, paitsi elokuussa julkaistut postaukset. Niiden julkaisunkin olen jo suunnitellut. 

Tiistain ja keskiviikon välinen yö oli huono. Kirppu ei oikein nukkunut ja lopulta parhaiten nukuttiin istuen ja hän roikkui aika lailla tissitakiaisena koko yön. Aamulla ärsytti liiankin tuttu kipu rinnassa johon olen tutustunut aina ennen rintatulehdusta. Huppari päällä helteeseen heittelemään. Mulla on vähän sellainen tyyli, että en todellakaan laske heittojani väylillä ja saatan heittää samaa väylää yhtäaikaa kahdella eri kiekolla, ihan vaan koska toistot tekee hyvää harjoittelun kannalta. Mutta nyt laskin ensimmäistä kertaa, koska par3 väylällä mä onnistui! Se meni kolmannella sisään! En olisi uskonut. :D

Vaikka yö oli ollut huono, Kirppu heräsi ennen seitsemää ja juoksi eteisessä Jekun kanssa, joten en nähnyt syytä miksi hän ei olisi mennyt päiväkotiin. Päiväkodista hakiessa Kirppu oli tosi nuhainen. Niin räkäistä lasta en olisi aamulla viitsinyt viedä päiväkotiin. Ja ilmeisesti hoitajienkin mielestä nuhanenästä huolimatta Kirppu oli kuitenkin ollut niin reipas, etteivät soittaneet kesken päivän hakemaan. Tosin kun mainitsin, että nyt meillä onkin loppuviikko vapaata, niin siihen hoitaja tuumasi, että onpa hyvä.

 

Olin ajatellut että aletaan käymään vähintään kerran kuussa uimahallissa pienten kanssa heti aamusta. Ajatusta pidemmälle ei tällä viikolla vielä päästy. Torstaina minäkin olin jo tosi räkäinen, rintakin oli edelleen kipeähkö. Mulla on nyt kyllä oikeasti tosi kurja olo. Jos olisin töissä, niin nyt pitäisi soittaa, että tällaisella ololla en todellakaan olisi työkuntoinen. - vaikeroin puoliskolleni ennen hänen lähtöä Jekun futistreeneihin. Lämmitin saunan. Saunominen auttoi, mutta saunan jälkeen olo oli jälleen kurja. 

Perjantainakin vietettiin siis Ässän ja Kirpun kanssa "saikkupäivää" laitoin leffoja pyörimään heti aamusta asti ja viikkasin hyvin verkkaisella tahdilla. Se viikkaus on edelleen kesken. Eikä se tapahdu huomennakaan. Ja nyt vielä kaiken lisäksi valvon edelleen, vaikka on jo sunnuntai. 

Eilen (perjantaina) tätä postausta lopetellessa kirjoitin:

Ja nyt mulla piippaa pyykkikone. Kuka hullu pesee pyykkiä vielä yhdentoista jälkeen illalla. Mutta en voinut jättää niitä aamuun. Huomenna on jalkapalloilijoiden turnauspäivä. Ja törmäsin bottipartion aikana puoliskoni pelisettiin ja ne oli sen näköiset että pakko pestä. Muuten olisin jättänyt pyykit aamuksi.

Noh nyt kello on puoli yksi sunnuntaina, pyykkikone juuri piippasi. Kuka hullu pesee pyykkiä puolenyön jälkeen? No minä pesen jälleen, jotta lapsella olisi huomenna mieluinen paita päällä. Tänään tai siis lauantaina kun oli futispäivä niin sunnuntaina meillä on huvipuistopäivä. 

Pelkään lapsivihamielistä asennetta

Tukahdutanko lapseni ihmettelyn? Pelkäänkö aikuisten katseita tai kommentteja etukäteen lapseni puolesta? 

Mitenhän tämän tekstin vielä otsikoisin. Lapsivihamielisyys. Olen tällä viikolla lukenut aiheesta Valeäitiblogista (KLIK) ja Jutta Eveliina blogista (KLIK). Jutta oli linkannut omaan postaukseensa myös Ylen artikkelin aiheesta (KLIK), jonka tietenkin myös luin. Kommenttia kirjoittaessa aloin miettimään asiaa vähän enemmänkin. Mammuttikommentin sijaan siirryin siis tänne oman blogini puolelle.

En muista, että minulle olisi koskaan tultu kommentoimaan ikävästi lasten käytöstä tai olemassa oloa. Mutta kyllä muistan jännittäneeni tilanteita ja ikäviä katseita on tullut. Tietynlaisen lapsivihamielisen ympäristön olemassaolon olen minäkin huomannut. 

Kirjoitin kommenttiini: "Mutta silti, myös minä huomaan stressaantuvani julkisissa paikoissa, siitä ettei lapset ehkä jaksa käyttäytyä tarpeeksi hyvin – mitä se sitten ikinä edes tarkoittaa."

Ajatuksen kulku jatkuu. 

Kun lapsi on pieni seikkailija, taaperoikäinen tutkimusmatkailija. Ei vielä osaa sanoa muutamaa sanaa enempää, osoittelee ja ihmettelee kaikkea. Silloin itsekin jää siihen taaperon viereen. Osoitellaan yhdessä etanaa ja ötökkää, sen nimi on muuten leppäkerttu ja tuolla on kotilo. Tässä on kukka! Kaunis keltainen kukka!

Bussipysäkillä, joka on täynnä ihmisiä. Ihan hyvin tämän odotteluajan voi käyttää tutkimalla pysäkin takana olevia voikukkia, ötököitä, vesipisaroita, vähän kokeilla lätäkköäkin. Eväitä voi syödä bussissa kauniisti istuen ja roskat äidille ojentaen. Ja vaikka roska tipahtaa pienestä kädestä bussin lattialle, äkkiähän sen sieltä noukkii talteen, eikä kukaan muu edes ehdi huomaamaan. 

Mutta kun lapsesta tuleekin puheliaampi, ehkä kovaäänisempi, leikki-ikäinen. Tutkiminen, kyseleminen, ihmetteleminen on rasite ympäristölle. Bussipysäkillä istutaan tai seistään paikoillaan. Syödään eväät ripeästi jo pysäkillä, että saadaan kaikki roskat äkkiä pysäkin roskikseen. Ja jos se banaanin kuoren pätkä putoaa maahan, siinä bussipysäkillä. Miksi se piti sinne heittää? Vaikka kaikki näki, että se oli vahinko.

Ensin kannustetaan uteliaisuuteen ja yks kaks pitääkin tuppisuuna seistä paikoillaan ja odottaa. Johan tuollaisesta ristiriidasta menee itsekin sekaisin. 

Lapsivihamielisyys on ihan todellista. On todellakin niitä toisia aikuisia, joilla ehkä itselläänkin on joskus ollut pieniä lapsia, joiden mielestä pienet lapset ei saa kuulua eikä näkyä. Minulla ei kuitenkaan ole varsinaisesti kokemusta näistä. Ei ainakaan niin pahasti, kuin tuossa Ylen artikkelissa tai Valeäidin kertomassa. Tai en ainakaan muista. 

On myös olemassa Lapsivihamielisyyden pelkoa ja nyt joudun tunnustamaan, että ajoittain tuo pelko ohjaa minun käytöstäni. 

Se sama taapero, joka on aina saanut kasvaa uteliaana ihmettelijänä kahlitaan kasvaessaan hyvänkäytöksennaamioon. Ja sen naamion annan minä. Minä, jonka pitäisi ohjata, opastaa ja kasvattaa itseensä luottavia, hyvään uskovia pieniä lapsia oppimaan yhteiskunnan tavoille. 

Ja loppupeleissä se hyvänkäytöksennaamion taakse piilotettu lapsi tuskin on edes tarpeeksi hyväkäytöksinen niille, joille lähtökohtaisesti lapsen läsnäolo on kauhistus.

Haluanko opettaa heidät pelkäämään itseään? Pelkäämään entä jos en osaakaan? Entä jos epäonnistun? Ja pelkäämään mitä joku muu saattaa olla heistä mieltä? 

EN. En tietenkään halua. Mutta ajatusvirran kulkiessa eteenpäin huomaan löytäväni itseni tilanteista, joissa stressaan lasten käytöstä. Pelkään pahinta niin paljon, etten edes huomaa kuinka oma naamioni räjähti jo yrittäessäni pakottaa lapsiani naamion taakse, jotta minun ei tarvitsisi pelätä heidän käyttäymistään. Ajatella jos he nolaavat minut. Siis olenko minä jopa lapsivihamielinen omia lapsiani kohtaan? 

Ehkä. Taidan jopa ollakin. Varsinkin väsyneenä tai paikoissa, joissa olen itsekin vähän varautunut. Sellaisissa, joissa en ehkä itse ole tuntenut olevani tervetullut, pelkään ja tulkitsen tilanteita sen kautta ettei lapsia kaivata sinne sen enempää kuin minuakaan. Silloin pelkään lapsivihamielisyyttä eniten. Hyvä muistutus taas itsellekin, etten vain etukäteen itse pelkäisi muita aikuisia jo lapseni puolesta. Ja kuinka surullista sekin on, että itse tukahduttaa sen lapsen uteliaisuuden vaikka samaan aikaan haluan itse olla yhtä utelias ja ihmetteleväinen kuin pieni lapsi.

Entä onko lapsivihamielinen  asenne - lasten olemassaolon paheksunta, näkymättömäksi ja hiljaisiksi kunnioittajiksi kasvattaminen, meissä niin syvällä, että alitajuisesti kasvatan jo lapsistani lapsivihamielisiä?

Mun täytyy jatkaa tämän ajatuksen työstämistä. 

Miten olla kilpenä lapsivihamielisen asenteen ja lapsen välissä? Olisi nimittäin tosi tärkeää olla kilpi jonka kiiltävään pintaan ei tartu mikään. Eikä niinkuin pesusieni, joka imee asennepisarat itseensä ja lopulta vain levittää sitä asennetta mennessää, kun ei pesusienikään määräänsä enempää voi pisaroita imeä.