Hätäpuhelu

Lapsi maistaa iltapalalla jogurttia. Lapsi, joka on maidolle allerginen. Oireet on ihan tuttuja, iho menee punaisille ja kutiaville laikuille, välillä nousee nokkosihottumaakin. Oireita on aina helpotettu heti ihon pesulla ja huolellisella rasvailulla, sekä ihon suojaamisella vaatteilla. Niin tehdään myös nyt. Jogurttia on tipahtanut myös paljaalle mahalla, joten äiti vie lapsen suihkuun ensimmäisenä.

Kortisonivoiteen ja perusvoiteen huolellisen levityksen jälkeen vedetään yöpukupäälle ja lapsi menee jatkamaan leikkejä serkkunsa kanssa. Alkaa yskittää. "Onko sen vaikea hengittää?" pohtii isä. Kuulostaa ihan siltä. "Eikä meillä ole näköjään mitään allergialääkettä kaapissa" huomaa äiti. Lapsi jatkaa yskimistä ja alkaa selvästi hätääntyä. Turpoaako sen kurkku?

"Joo, kyllä nyt soitan jonkun tuomaan sille lääkettä" äiti sanoo ja ottaa puhelimen käteen. Hän näppäilee numerot 112 ja painaa vihreää luuria. Hälyttää jo. "Niin kenelle siis soitat?" kysyy isä. "Häkeen" vastaa äiti. Tuut - Tuut. "Hätäkeskus"

"Petra tässä Kukkarokujalta, lapsi maistoi jogurttia ja nyt se yskii, epäillään että sillä turpoaa hengitystiet." Äiti kuulee oman äänensä selostavan tilanteen rauhallisesti, aivan kuin ambulanssikuljettajat selostaisivat tilanteen traumapolin hoitajille Sykkeessä. Todellisuudessa hänen sydämensä alkoi hakata tuhatta ja sataa samantien, kun hätäkeskus vastasi.

Tarkentava kysymys, jotain lapsen iästä ja allergioista. Äiti kävelee koko asunnon läpi puhelun aikana. Jatko kysymys ajo-ohjeista. Äiti vastaa ja lapsi rauhoittuu isänsä sylissä. "Ambulanssi on tulossa, jos lapsi menee tajuttomaksi soittakaa heti uudelleen. Voitte sulkea puhelimen." Äiti pysähtyy.

Hän laittaa puhelimen pois ja rentoutuu samantien. Syke tasaantuu ja hän ottaa lapsen syliinsä. Ambulanssia odotellessa äiti kertoo lapselle, että kohta pihaan tulee piipaa auto. "Sieltä tulee kaksi ihmistä antamaan sinulle lääkettä, joka vie kutinan pois".

Ensihoitajat tuovat mukanaan mieleenkintoisa härveileitä, joista perheen vauva on kiinnostunut. Lapsi istuu äidin sylissä ujona. Happiarvot ja verenpaine saadaan tarkistettua. Ambulanssissa ei olekaan allergialääkettä näin pienelle. Ensihoitaja soittaa lääkärille ja tekee päätöksen. Lähdetään sairaalan päivystykseen ambulanssin kyydillä. Äiti ja isä arpovat pienen hetken, millä kokoonpanolla mennään. Äiti pakkaa reppuun puhelimensa, laturin ja lapselle unihanskat.

Ensihoitajat kysyvät olisiko mitään unikaveria mukaan otettavaksi. Lapsi innostuu esittelemään ensihoitajille apinatossujaan ja hoitaja auttaa ne jalkaan. Lapsi saa matkustaa äidin sylissä istuen ambulanssin takaosassa. Toinen ensihoitaja esittelee ambulanssin erilaisia valoja. Lapsi on jo selvästi rauhallinen eikä raapiminenkaan tule heti mieleen.

Astutaan ensiavun liukuovista sisään. Vastaanottoluukun edessä seisoo muutama hoitaja. "jahas, näyttää ihan allergiselta reaktiolta." toteaa vanhempi hoitaja. "Sepä se" vastaa ensihoitaja. Pienen keskustelun tuloksena ensihoitaja siirtää käytävältä pedin huoneeseen. Yksi hoitaja käy kirjaamassa lapsen sisään ja toisen pitäisi kohta tulla tarkistamaan tilanne. Hoitajan jälkeen lääkäri tekee oman tarkistuksensa ja läähtee laskemaan lääkeannoksia.

Lapsi on vähän itkuinen ja selvästi väsynyt. Äiti laittaa puhelimestaan pikkukakkosen pyörimään ja he loikoilevat kapealla pedille vierekkkäin. Hoitaja tulee pistämään adrenaliini piikin reiteen ja saa aikaan kiukkua. Lääkkeen juominen pillillä ei sen jälkeen enää onnistu, mutta ruiskulla annettuna menee. Äiti rauhoittelee nyt jo täysillä itkevää lasta. Kohta helpottaa vaikka maistuukin pahalta.

Lopulta lapsi käpertyy äidin viereen ja nukahtaa vartti lääkkeiden antamisen jälkeen. Edes pikkukakkonen ei jaksanut kiinnostaa. He jäävät vielä pariksi tunniksi tarkkailuun. Sekä hoitaja että lääkäri käyvät kurkistamassa heitä kerran. Läääkärin kanssa puhutaan jo kotiutumisesta. Lääkäri  on valmis päästämään lapsen luottavaisin mielin kotiin. Mutta he sopivat äidin kanssa, että lääkäri saa tarkistaa tilanteen vielä tunnin päästä.

Lääkäri tulee viimeisen kerran ja oireet ovat selvästi helpottaneet. Nukkuva lapsi on mitä suloisin. Äiti huikkaa vielä ensiavun luukkuun heipat, kun kyyti on pihassa. Hoitaja antaa reseptillääkeiden potilasohjeet, yksi niistä on Epipen. Hoitaja käski äidin pyytää sitä lääkäriltä "kun tuli näin nopea reaktio." Lääkäri oli jo ajatuksen edellä ja kertoi kirjoittavansa sen ennen kuin äiti ehti pyytää. "Se on kuitenkin parempi olla olemassa, vaikka ei tarvitsisikaan."

*****

Hätäkeskukseen soittaminen on aina jännittävää. Olipa se ensimmäinen tai viides kerta. Numeroita näppäillessä ja puhelun hälyttäessä saa vielä kuvitella soittavansa ihan tavallisen puhelun, vähän kuin hammaslääkärin ajanvaraukseen. Mutta kun hätäkeskus vastaa, jännitys vie mennessään.

Muistan joskus ala-asteella miten ihan oikeat palomiehet tulivat leikkimään hätäpuheluita kouluun. Soitettiin oikealla puhelimella hätäpuhelu oven toiselle puolelle ja esitettiin hätätilanne kuvakortista. Muutenkin uusia tilanteita ja esiintymistä pienempänä erityisesti jännittäneenä nuo harjoituspuhelut olivat melkeinpä pelottavia. Mutta onneksi silloin opitut yksinkertaiset ohjeet on edelleen muistissa.

Mitä on tapahtunut ja missä. Sen jälkeen tärkein taito: Kuuntele ja vastaa kysymyksiin.

Jos iskee paniikki, hätäkeskuksen tehtävä on rauhoitella.

Parin viikon takainen soitto hätäkeskukseen oli lähtökohtaisesti "varmuuden vuoksi"-puhelu. Suurimpana toiveena oli saada nopeasti jotain allergialääkettä rauhoittamaan lapsen kutinaa. Ilta yhdeksältä täällä ei ole enää yhtäkään apteekkia auki. Kellään ei ollut akuuttia hengen hätää ennen soittopäätöstä, ei puhelun aikana eikä sen jälkeen. Mutta jälleen hätäkeskuksen vastatessa ja tilannetta selostaessani koko kroppaan iski valtava jännitys.

Aiemmin olen soittanut hätäpuheluita lähinnä humaltuneiden henkilöiden oman turvallisuuden takia. Kerran yläasteikäisinä ilmoitettiin tulipalosta isosiskoni kanssa. Koskaan en ole soittanut tilanteessa, jossa jollakin osapuolella olisi ollut välitön hengenvaara. Nyt soitin vain saadakseni lapselleni allergialääkettä. Puhelun aikana tilanne tuntui paljon pahemmalta, varsinkin kun kyseessä oli oma lapsi.

Synnytyksen jälkeen

Raskaudesta ja synnytyksestä palautuminen taitaa olla aihe, joka kiinnostaa jonkin verran kaikkia äitejä ja äidiksi haluavia. Se on myös todella herkkä aihe, eikä siitä helposti uskalla muilta kysyä. Tai en minä ainakaan kehtaisi mennä naapurilta kysymään, että "hei mitenkäs nopeasti kilot karisi?" Tai "miltä sun napa nyt näyttää?"

Elpun synnytyksen jälkeen kirjoitin jo kahden kuukauden päästä. Halusin kirjoittaa myös nyt jo aiemmin, mutta peiliin katsoessa muutin mieleni. Muistelen mahtuneeni omiin farkkuihini kahden viikon kuluttua synnytyksestä, mutta vierastin keskivartaloani huomattavasti kauemmin tällä kertaa. Tai oikeastaan vierastin mahaani ensimmäistä kertaa ikinä.

Vielä rakenneultran jälkeen arvelin, että Jekku on pienempi vauva, kuin Elpu syntyessään ja raskaus lähes identtinen. Väärässä olin, menihän Jekun odotus kaksi viikkoa pidemmälle kuin Elpun. (Elpu syntyi rv 39+5 ja Jekku rv 41+5). Viimeinen neuvolakäynti oli rv 38+6 ja silloin painoa oli kertynyt 16,9kg. Kävin äidin ja isin puntarilla joka päivä, monta kertaa. Muistelen että paino heitteli päivästä ja kellonajasta riippuen +0-2kg. Eli maksimissaan paino kävi +18,9kg.

Näköjään kesällä kuvittelin muistavani mitä puntari näyttää, kun en ole ottanut yhtäkään kuvaa todistusaineistoksi. Sen sijaan otin kuvan, kun kävin puntarilla heti sairaalasta kotiuduttuamme. 58,7kg eli synnärille jäi 5,8kg. Otin myös kuvat,  kun käytiin äidin kanssa ostamassa pari imetyspaitaa ennen kotiin lähtöä. Ei ehkä arvaisi vauvan jo syntyneen, jos vauva ei olisi ollut mukana.

Lokakuussa oltiin yötä mun setäni perheen luona, kun synnytyksestä oli kaksi kuukautta. Soviteltiin mun siskojen ja serkun kanssa vaatekaappeihin unohtuneita vaatteita ja katsottiin porukalla niille uusi koti ja käyttäjä. Tuolloin sanoin ensimmäistä kertaa ääneen, etten ole vielä sinut vatsani kanssa. Siihen serkkuni äiti totesi, että onhan synnytyksestäkin aivan vähän aikaa vasta.

Pinkki rv37+0 | Valkoinen rv40+6

Maha tuntui jotenkin ylimääräiseltä kasalta nahkaa. Se muistutti vähän tyhjentynyttä heliumpalloa, joka ei enää nouse lattian pintaa ylemmäs. Tai tyhjentynyttä ilmapalloa, jota voi puristella kädestä toiseen. Paitsi että maha ei muutu pinkeäksi siitä kohdasta jota ei purista. Se vaan on.

Nyt maha on kutistunut tutuksi pikkupömppikseksi, joka mulla on aina ollutkin. Venynyttä nahkaa on enemmän kuin ennen, mutta koko on tuttu. Tammikuussa äidin ja isin puntari kertoi mulle syyn, miksi yks kaks olinkin tyytyväinen mahaani. Puolivuotta synnytyksen jälkeen paino oli kääntynyt takaisin liian tutun alipainon puolelle. Eipä jäänyt tälläkään kertaa niitä toivomiani raskauskiloja työstettäväksi. Vai olisinkohan sittenkään ollut niin onnellinen, jos olisi jäänyt?

Tässä mä nyt oon, tällä hetkellä. Kaksi ihanaa lasta synnyttäneenä, kaksi ihanaa raskautta takana. Mahani ja nahkani kanssa. Jekusta tuli lisää arpia ja niitä sai tullakin. Mutta nahkaruttu vaati aikansa. Nyt voin sanoa peilikuvani miellyttävän, ainakin vatsan kohdalta. Kasvoihin olisi kyllä saanut jäädä tervettä pyöreyttä, lommoposkien sijaan.

Viimeksi puntarilla käydessäni (helmikuussa) painoin vähemmän kuin Elpun odotuksen alussa, mutta enemmän kuin Jekun odotuksen alussa. Itsestäni tuntuu, että näytän paremmalta ja voin paljon paremmin raskaana, kuin raskauden jälkeen. Joten jos ja kun aika on sopiva ja meille vielä lisää lapsukaisia suodaan, niin käyn kyllä koko kehon venymis ja kutistumis prosessin läpi mielelläni. Tänään toisesta synnytyksestäni on tasan kahdeksan kuukautta. Saman verran on myös toista imetystaivalta takana.

Jos mielin takaisin normaalipainoon minulla ei taida olla muuta vaihtoehtoa, kuin lihasmassan kasvattaminen. Mutta kuten koskaan ennen, nytkään en aio ottaa stressiä painostani. Yritän vain muistaa huolehtia itsestänikin välillä. Tai edes vähän useammin. Katsotaan sitten omaa kehonkuvaa uudestaan, kun imetys joskus loppuu. Nyt en ala tekemään mitään mikä saattaisi häiritä imetystä.

Elämän yllätyksiä ja väsymystä

Siinä missä yhdeltä nuorelta aikuiselta viikon reissusta kotiutumiseen meni  tasan se seuraava päivä pyykkeineen ja kamppeitten järjestämisineen, samaan rumbaan äidiltä menee helposti kaksi tai kolmekin viikkoa. Mie olin helmikuun puolivälissä viikon mummun ja vaarin luona lasten kanssa. Ja siitä viikosta ja elämästä sen jälkeen palaudutaan edelleen.

Pyykkirallin piti olla helppo juttu. Olihan puoliskoni pessyt pyykkikopat tyhjiksi ja viikannut kaikki ennen paluutamme kuivuneet. Kotiinpaluu viikonlopulle oli sovittuja menoja. Mutta ensimmäinen viikko toivuttiinkin ihan rauhassa, niin kuin kuuluu. Toisella viikolla oli jo kalenteriin merkittyjä isoja tapahtumia muutama, niistä tärkeinpänä kummityttöni ristiäset. Joten toisella viikolla reissusta palautuminen jäi vähän arjen jalkoihin.

Ristiäisten jälkeinen viikko alkoi oikein kotiäidin mallisuorituksena. Toinen palautusmisviiikko, melkein kaikki reissun jäljet siivottuina ja sitä rataa. Maanantaina oli kaupungin perhepuiston kerho. Tiistaina kävin lasten kanssa uimahallissa. Mutta se keskiviikko. Siitä me toivutaan edelleen, ja se pysäytti reissusta toipumisen ja pakotti pysähtymään vatsataudista selviämiseen.

Keskiviikkona nimittäin käytiin kerhossa. Elpu sai ensimmäistä kertaa maalata vesiväreillä ja oli aivan innoissaan siitä. Kerhon jälkeen käveltiin suoraan mummin ja papan luo, odottamaan serkkuja kylään. Lapset nukahtivat kävelymatkan aikana, ihan niinkuin suunnittelinkin. Ja päivä mummin ja papan luona oli juuri niin täydellinen kuin sen kuuluikin olla. Kotiin lähtö sujui ongelmitta ja torstaille oli suunnitelmia serkkujen kanssa.

Mutta kun kello näytti vuorokauden vaihtuneen keskiviikosta torstaiksi, oksensi ensimmäinen potilas sänkyynsä. Lakanoiden ja lapsen kylpyhuoneeseen siirtämisen jälkeen, sirrettiin vauvan sänky olohuoneeseen suojellaksemme häntä pöpöltä. Lopulta kuitenkin päädyttiin kaikkia olohuoneeseen, kuka nukkumaan, kuka valvomaan. Ensimmäiset lakanapyykitkin pistin pyörimään jo silloin yöllä kun alkoi pyyhkeet loppumaan. Torstai menikin sitten siinä.  Ja perjantaina jatkettii kotona oleskelua ja 90 asteella pyykkäämistä.

Uskottiin meidän perheen selvinneen vain yhdellä potilaalla. Niin antoi myös viikonloppu ymmärtää. Kunnes koitti maanantai aamu. Tällä kertaa isompipotilas ei aiheuttanut yhtä paljon pyykkiä kuin pieni potilas. Isompi potilas toki ymmärsi pysyä paikoillaan ja nukkuikin suurimman osan ajasta nuo pari päivää. Toisin kuin pienen potilaan virta loppui tasan nukkumisen ajaksi.

Vatsatauti näytti väistyneen, joten veljenpoika oli keskiviikkona meillä hoidossa. Koko päivä meni hyvin, ihan niinkuin hänen kanssaan aina ennenkin. Kunnes lapset söivät iltapalaa ja Elpu maistoi jogurttia. Punoittavaa ihoa. Kutisevaa ihoa. Turpoavia ihottumia ja nokkosihottumaa. Ja koska meidän allergialääkkeet olivat loppuneet soitettiin ambulanssi avuksi ja lopulta olinkin tytön kanssa päivystyksessä.

Puoliskoni vietti nuo tunnit yksin Jekun kanssa, joka luonnollisesti heräsi samantien, kun vihdoin päästiin yhden jälkeen kotiin ja päätti sitten valvoa vielä tämän äidin mielestä hieman liian myöhään. Käytiin Jekun ja puoliskoni kanssa nukkumaan joskus kahden ja kolmen välissä, kun Elpu taas oli nukkunut adrenaliinipistoksen ja allergialääkkeen saamisesta saakka, eli noin klo 2230 alkaen.

Elpuahan ei kiinnostanu torstaiaamuna moneltako me muut oltiin nukahdettu. Vaan hän heräsi puoli kahdeksalta. Mulla oli hammaslääkäri puoli yhdeltä, ja tuntui kuin se olisi ollut huomattavasti aikaisemmin. Apteekkireissun jälkeen hain lapset Kummitätien hoivasta mummin ja papan luota ja tultiin kotiin viettämään varsin epäenergistä päivää. Lopulta lähdin moikkaamaan kaveria kauppakeskukseen ja tottakai lapset nukahtivat autoon. Kun mie oisin kotona vielä antanut mitä vaan, että olisin päässyt nukkumaan!

No jottei univelkaa vahingossakaan pääsisi nukkumaan pois, päätettiin lähteä perjantaina Goexpo -messuille mun siskon kanssa. Sekä järkevyyden, ajankäytön, hinnan, että väsymyksen nimissä taitettiin tuo matka junalla. Ja pihinä ihmisenä ostin paluulipun tietenkin halvimmin mukaan, joten kotiasemalla oltiin puoli kymmenen jälkeen illalla.

Ja jottei kalenteri varmasti pääsisi tyhjenemään, oli nyt lauantaina Elpun kaveriporukan ensimmäiset 3-vuotis syntymäpäivät! Myöhäisestä kotiin paluusta huolimatta oltiin juhlissa vartin yli 10, kun kutsu oli kymmeneksi. Hurjaa että nämä lapset on tänävuonna jo kolmivuotiaita! Ja että ollaan oltu näin kauan kavereita. Mukana juhlissa oli kaikki meidän porukan toisen kierroksen lapset myös.

Eikä me suotta eilenkään lepäilty. Kirkkoon kymmeneksi, okei myöhästyttiin vähän. Ja kirkon jälkeen käytiin kotona vaihtamassa vaatteet ja lähdettiin suoraan toisen Elpun kaverin luokse ihailemaan Me&I vaatteita.

Mutta siinä missä Elpun sairastaessa sain tehtyä useamman postauksen valmiiksi, on viime viikolla kaikki liikenevä vapaa-aika nukuttu. Halua olisi ollut kyllä jatkaa samaa postaustahtia koko maaliskuu ja luonnoksiakin siihen malliin piisaisi ja enemmänkin. Mutta siinä vaiheessa kun ensimmäisiä kertoja alkaa nuokkua sormet näppäimillä, kannattaa luovuttaa unelle suosiolla. Juuri niin tapahtui myös lauantaina ja eilenkin.

Jospa tämä univelkakierre tästä pikkuhiljaa väistyisi ja energiatasot nousisivat. Huonoista öistä huolimatta päivällä ei malta nukkua päikkäreitä, sen verran virtaa antaa tuo aurinko. Iltaisin kyllä huomaa omasta käytöksestä, että olisi ehkä sittenkin kannattanut ne päikkärit nukkua itsekin.