Kielteiset päätökset nimittäin ahdistaa. Ja sellaisia on tässä tullut vastaan pitkin kevättä. Nyt vihdoin yksi huoli on saatu ainakin osittain selätettyä, mutta sitten edelleen edessä on kysymys: Mitä mie nyt teen?
En tiedä kerroinko teille siitä miten me päädyttiin loppuvuodesta muuttamaan. Tarina menee näin: Lauantaina sain viestin, jossa kerrottiin että keskustassa on talo vuokralle, jossa on kaksi vessaa ja voisi sopia meille. Myynti-ilmoitusta katseltuamme illan mittaan ja pienen keskustelun jälkeen laitoin sunnuntaina viestin ja sovittiin näyttö maanantaille. Maanantaina käveltiin koululaisten kanssa katsomaan taloa. Elettiin lokakuun loppua, ja torstaina irtisanottiin meidän vanha koti ja päätettiin muuttaa.
Muutama viikko sitten sain samalta henkilöltä viestin: ootko huomannut tämmösen työpaikan. No en ollut ja hain sitä heti! Mie olisin tuohon työhön täydellinen ja se työ olisi mulle täydellinen! Ja palkka niin hyvä, että vaikka se olisikin ollut vain määräaikainen, se olisi pyyhkinyt nykyiset rahahuolet mennessään. Ja koska sain vinkin samalta ihmiseltä joka tämän talonkin vinkkasi, niin latasin odotukset aika korkealle.
Se työ on mulle, pakko olla ja mulla olisi siihen varmasti paljon annettavaa - ja mun koulutus luki pätevyysvaatimuksissa. Saatiin tää talo, josta hän mulle vinkkasi, joten tuo työpaikka kutsuu ja odottaa mua ja on mua varten, se on mun. Ja paikkoja oli tarjolla 2 - toinen varmasti mulle!
Kevään aikana olen laittanut työhakemuksia aika paljon, etsien kesätyötä ja kokoaikaityötä ja osa-aikatyötä, jotain mitä vaan, ettei tarvitsisi olla työtön työnhakija ja laittaa Unelmalaatikkoa takaisin pöytälaatikkoon. Ihan mitä vaan mistä vain saisin edes tonnin palkkaa kuukaudessa.
Tähän työhön mulla olisi ollut ammatillinen pätevyys ja se olisi ollut hyvin lähellä mun yläasteen aikaista unelma-ammattia. Täydellinen match. Ja kerkesin innostua jo pelkästään sen olemassa olosta. CV:n päivitys, hakemuslomakkeen täyttö ja sitten vaan odotellaan kutsua haastatteluun.
En muista, että mikään olisi pitkään aikaan pudottanut mua yhtä korkealta ja yhtä kovaa, kuin tämän kertainen sähköpostiviesti joka kertoi, ettei minua valittu edes haastatteluun. En päässyt edes näyttämään kuinka hyvin olisin sopinut työhön.
Aikani itkettyäni, suorastaan vollotettuani silmät punaisiksi, niin pettymyksestä, etten kelvannut edes haastatteluun kuin siitä, että epävarmuus vaan jatkuu, kävin huuhtomassa kasvot ja lähdettiin kohti kenttää ja Jekun pelejä.
Puoliskoni lohdutti, että työhön luultavasti valittaisiin henkilöt jotka saa palkkatuen. Lopulta kun valintapäätöksestä tuli tiedote, totta kai googletin nimet. No toinen valittu oli ihan eri sarjassa. Ja oletettavasti molemmat jo ennestään tuttuja työnantajalle, piiri pieni pyörii. Pettymys ja itku muuttui ärsytykseksi. Ei mulla ollut alunperinkään mitään mahdollisuuksia noiden rinnalla.
Mun usko on nyt kovalla koetuksella, että vielä mä lyön oman yritystoimintani läpi tai mua odottaa jossain joku työ joka on just nyt mulle tarkoitettu. Mikä tarkoitus millään tällä on, opin vain etten kelpaa mihinkään enkä kellekään. Paitsi siis tietysti äidiksi ja perheelleni, mutta kun tässä maailmassa nyt vaan on sellanen tyhmä juttu kun raha, mitä ilman ei pärjää ja äitinä oleminen nyt ei valitettavasti ole rahaatuottavaa työtä.
Samaan aikaan mulla oli edessäni kytevä nuotio nimeltä Unelmalaatikko. Sydän sanoo että heitä lisää puita, nyt markkinoidaan isommin ja enemmän kuin ikinä jokaiseen ryhmään silläkin uhalla että saan bännit. Nyt sen nuotion pitää päästä roihahtamaan kunnolla ja vasta ollaan päästy alkuun. Nyt olisi mentävä vaikka seinästä läpi ja heti, mieluummin jo maaliskuussa - mitä muuten todellakin yritin - maaliskuussa, huhtikuussa, toukokuussa. Vaan pakko kumartua työkkärin puoleen ja kaataa vettä nuotion päälle ja tukehtua savuun kesäkuussa.
Virallisesti työtön työnhakija, vihdoin - koska nyt pystyn taas maksamaan laskut ja taas - olen hukassa.
