Mitä sitten, kun unelmat toteutuivat?

Mä haluan uskoa, että en ole ainut joka on hukannut itsensä unelmiinsa. Monet sanoo, että äidit hukkaavat itsensä äitiyteen, mun kohdallani se on just se unelma. Mutta uskon että moneen muuhunkin unelmaan voi kadottaa itsensä. Olipa se unelma sitten taiteessa, opinnoissa, urheilussa ihan missä vaan.

Koko lapsuuden ja nuoruuden haaveilin, että isona minusta tulee kotiäiti. Mutta ihan rehellisesti, mä en koskaan ole miettinyt, että mitä sen jälkeen. Etenkin kun vielä viisi vuotta sitten, luulin että musta tulee liikkaope ennen äitiä.

Peruskoulun jälkeen musta tuli Liikuntaneuvoja, sen jälkeen tein pienen mutkan Rovaniemelle ja sain Vastaanottovirkailijan paperit. Kun tulin takaisin Jyväskylään, mulla oli ensimmäistä kertaa elämässäni tilanne, etten ollut suunnitellut seuraavaa vaihetta. Ja silloin tutustuin puoliskooni.



Otin elämäni ensimmäisen askeleen kohti tuntematonta, jotain mitä en ollut etukäteen suunnitellut. Hankin työpaikan ja asunnon puoliskoni kotikaupungista, koska halusin tietää mihin meistä on. Olen aina tiennyt haluavani olla äiti ja vaimo, ja hän toteutti ne molemmat unelmani. Olen saanut olla kotiäiti jo reilut kolmevuotta.

Mutta lapset kasvavat, ja vaikka omasta puolestani voitaisiin antaa kolmannelle ihmeelle lupa tulla, se ei kuitenkaan ole nyt just meidän perheen suunnitelma. Vaikka silti salaa sitä toivonkin, tämä 2v ikäero on jotenkin ihana. Joten mitäs ihmettä minä nyt keksin? Mistä minä nyt haaveilisin? Mitä ihmettä minä haluan tehdä ja olla isona, siis muutakin kuin äiti? Minkä alan töitä lähtisin hakemaan vai haluaisinko sittenkin opiskella?

Ainoat jatko-opinnot joita pidän vaihtoehtona on Jyväskylän Yliopiston Liikuntatieteellinen ja sieltä musta sitten valmistuisi liikkaope. Mutta jos hakisin liikuntatieteelliseen ja jos vielä pääsisin sinne, se tarkoittaa sitä että meidän pitäisi taas muuttaa ensi syksyksi. Tällä kertaa eri kaupunkiin. Terveydenhoitaja olisi ehkä pätevin vaihtoehto täällä. Toisaalta nyt olisi kyllä puoliskoni vuoro toteuttaa omia unelmiaan.


Selasin syksyn yhteishaun, mutta kotikaupungissamme ei alkanut mitään mikä olisi ollut mulle mielenkiintoista tai järkevääkään. Ja koska opintoihin hakeutuminen ei ole just nyt ajankohtaista, mun elämä on tavallaan pausella, olen jumissa omassa unelmassani ja se on turhauttavaa. Kun sen on sanonut ääneen se ei enää kiristä pinnaa ihan yhtäpaljon, kuin pään sisälle pakotettuna. Nyt pitäisi  kuitenkin keksiä mitä sitä sitten seuraavaksi tai mitä tähän lisäksi.

Selvää on ainoastaan se, etten halua laittaa Jekkua päiväkotiin ainakaan tänä vuonna. Oman alani töitä täällä on tarjolla hyvin kehnosti, eikä todellakaan haluta laittaa puolitoistavuotiasta lasta päiväkotiin sen takia, että saan pestä vessoja, jotta saan rahaa, joka ehkä riittää sen päivähoitolaskun maksamiseen. Tästä ollaan puoliskoni kanssa yhtä mieltä.

ps. Kyllä mulle se vessan peseminenkin kelpaa, jos muuta ei ole tarjolla, mutta vasta sitten kun nuorin lapsi on 3v.

6 kommenttia

  1. Kotiäitiys on yksi elämän parhaista ajoista. Ei tietenkään kaikkien mielestä, mutta itse olen siitä myös nauttinut paljon <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oon kanssas samaa mieltä, kotiäitiys on ihanaa 😊 tajusin vaan ettei tätä voi kestää ikuisesti 🙁 vaikka vauvakuume pienesti kytee kokoajan 😅🙈

      Poista
  2. Hyvin samoja ajatuksia, kuin minulla. :) En myöskään ole valmis laittamaan lasta vielä hoitoon. Meillä on ratkaisuna se, että alan perhepäivähoitajaksi jos saan lapsiryhmän tai sitten olen vielä toistaiseksi "vain" kotona.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi oliskin varmaan hauskaa jos saisit perhepäivähoitoryhmän! pidän peukkuja :)

      Poista
  3. Hello There. I discovered your weblog the usage of msn. This is a really well written article.
    I will make sure to bookmark it and come back to
    learn more of your helpful info. Thank you for the post.
    I'll definitely comeback.

    VastaaPoista

Ihana yllätys, kiitos kommentista !