Hukatut ystävät

Muistelen kuinka kesällä 2008, ennen huolia ja murheita, oltiin Raumalla. Isosisko meni tädille ja minä isoäidin ja isoisän luokse. Isosisko oli saanut ajokortin keväällä ja me oltiin kaksin liikkeellä meidän ladalla. Vietettiin aikaa parhaiden ystäviemme kanssa. Istuttiin takapihalla ja suunniteltiin ja haaveiltiin kuinka siistiä olisi jos sitten aikuisena asuttaisiin kaikki samalla alueella, naapureina. Miehet olisivat kavereita keskenään ja me oltaisiin kaikki kotiäitejä. 

Muistan Nuorten Naisten leirit. Silloin jaettiin salaisuudet, paljastettiin ihastukset ja vietettiin aikaa yhdessä paljon. Tutustuttiin uusiin tyttöihin ja luotiin paljon ikuisia ystävyyssuhteita.


Nyt huomaan että muutamat todella tärkeät ystävyydet, sellaiset joiden kanssa ollaan aina jatkettu siitä mihin viimeksi jäätiin, ovat hukkuneet. Se surettaa minua äärettömän paljon. Huomaan ettei enää ollakaan niin läheisiä kuin aikoinaan. Välimatka ja muuttuneet elämäntilanteet ovat tehneet tehtävänsä. Kun kysyn mitä kuuluu saan vaustaukseksi "aivan hyvää, entäs sulle?". Ja sitten mietin mitä siihen voi vastata. Haluaako tuo toinen edes tietää mitä mulle oikeasti kuuluu, mitä kaikkea haluaisin hänelle kertoa? Koska selvästikään hän ei halua kertoa minulle sen enempää. Tai sellainen tunne minulle tulee lyhyestä "hyvää kuuluu" vastauksesta. 

Huomaan ystävieni menevän naimisiin ja mietin että ei taida tuokaan kutsua häihinsä. Eikä tuokaan, tai tuokaan. Myönnän kyllä pettyväni kun huomaan olleeni oikeassa. Ymmärrän toki että häissä yleensä syödään ja ruoka maksaa ja häät maksaa muutenkin joten sinne tottakai kutsutaan ne ihan oikeasti läheisimmät ystävät. Mutta minuun sattuu huomata että hyvin harva ystäväni pitää minua tarpeeksi läheisenä, tarpeeksi tärkeänä kutsuakseen minutkin osaksi yhtä elämänsä suurimpaa juhlaa. Juhlaa josta kuitenkin jaettiin haaveet silloin nuorempana. Pahinta on kuitenki ehkä se etten tiedä onko tunne molemminpuolinen. En tiedä kaipaavatko ystäväni minua samalla tavalla kuin minä heitä. Kyse ei ole siitä että suuttuisin koska en saanut kutsua häihin, vaan siitä että tunnen itseni ulkopuoliseksi, hylätyksi, vaikkei mulla koskaan ole ollut sellaista tiivistä kaveriporukkaa josta nyt olisin pudonnut pois, mutta tuntuu että useat mun ystävät ovat unohtaneet minut. Tai ehkä kenties minä unohdin jossain välissä heidät ja sekös tässä tuntuu vielä lohduttomammalta ajatukselta.


Tiedän etten todellakaan ole paras pitämään yhteyttä. Mutta kun kysyn muilta "mitä kuuluu" niin minä ainakin haluan ihan oikeasti tietää silloin mitä kuuluu en vain "ihan hyvää, mitäs sulle". Olen siinäkin mielessä surkea ystävä että useimmille ystävilleni jotka lähtivät lähetystyöhön en kirjoittanut kertaakaan. Omalle siskollenikin hyvin harvoin. Ja nyt kun nuo ystävät ovat palanneet kotiin musta tuntuu että he voisivat olla yhtä hyvin ventovieraita tai hyvänpäivän tuttuja.

Mitä jos vain unohtaisin kuinka tärkeitä he ovat minulle. Mutta ei se niin toimi. Minä muistan miten ollaan itketty yhdessä mustasukkaisuutta, lohdutettu ja tuettu toinen toisiamme teini-iän seurustelujen päättyessä. Tsempattu toisiamme lähes kaikessa. Ja ennen kaikkea nautittu täysillä elämästä ja ystävyydestä. Naurettu, pelattu rannalla lentopalloa, talvisin porukalla sählyä, valvottu myöhään yökylässä, muistan päämäärättömät kävelyt joiden aikana on saatu puhua aivan kaikesta. Jos joku voisi pyyhkiä nämä muistot pois ei ehkä tuntuisi niin pahalta huomata että nuoruuteni parhaat ystävät ovat hukassa. Tunnen itseni usein tosi yksinäiseksi, ihan kuin multa puuttuisi täysin yksi kokonainen tukiverkosto.


Yksin on vaikea herättää sammunutta ystävyyttä ja tutustua uudestaan, mutta edelleen minä yritän parantaa tapani ja kysyä hieman useammin mitä kuuluu. Ehkä sitten jonain päivänä vielä saan kuulla mitä ystävilleni oikeasti kuuluu.

Vauva vs. Taapero

Perjantai on muskaripäivä ja viimeksi mentiin toista kertaa taaperoiden ryhmään. Syksyn muskarit alkoi syyskuussa ja käytiin muutaman kerran vauvaryhmässä (3kk-1,5v) jossa oltiin koko viime vuosi. Vauvaryhmässä oli tänä syksynä enemmän kävijöitä kuin viime vuonna ja koska joulun jälkeen ollaan siirtymässä joka tapauksessa taaperoihin niin ajattelin käydä kokeilemassa mitä Tuhina tykkää siitä jo nyt. Ensimmäisellä kerralla Tuhina oli vähän ujo, mutta sillä ei välttämättä ollut tekemistä ryhmän vaihdon kanssa. Mutta jotenkin mulle itselle jäi tosi epävarma olo.

Tuon kerran jälkeen puoliskoni vei Tuhinan kerran vielä vauvamuskariin, sen jälkeen meille tuli pitkä muskari tauko kun yhtenä kertana ei ollutkaan ja lokakuussa oltiin yhteensä kaksi viikkoa reissussa ja muuten sitten sen verran räkäisinä etten kehdannut lähteä.

Minua jäi mietityttämään kumpaan ryhmään meidän kannattaisi mennä. Tuhinalla on tuttuja kavereita molemmissa ryhmissä, vauvoissa viime keväänä aloittaneet lapset ja taaperoissa samanikäiset, ja molemmissa lauletaan, leikitään ja soitetaan. Mutta sitten vielä se aika. vauvaryhmä on 11-1130 ja taaperot 1145-1215 ja Tuhina käy päiväunille yhden jälkeen.... Ensimmäisen taaperokäynnin jälkeen Tuhinan lounas ja päiväunille nukahtaminen venyivät ja se vaikeutti päätöstä vielä lisää.

Mua alkoi melkein ahdistaa kun en osannut päättää kumpi on meille parempi. Taaperoissa Tuhina oli pienin, ja vauvoissa no ei isoin mutta ehdottomasti vilkkain (häirikkö melkein mutta ei lapsista niin voi sanoa kun puhutaan kuitenkin lasten omasta harrastuksesta). Päätöksen teko helpottui kun törmäsin sattumalta kauppakeskuksen leikkipaikalla kahteen vauvamuskari kaveriin. Molemmat kertoivat että heillä on aikeena vaihtaa taaperoihin heti tammikuussa ja taaperoissa käy yksi meidän mammaporukan äiti ja kaksi äitiä joihin on nimenomaan muskarissa tutustuttu. Maanantaina näin hellikerhossa yhden vauvaryhmästä tutun ja toisen näistä taaperoista tutun äidin ja molempien kanssa taas hetki juteltiin.

Päädyin taaperoryhmään, päiväunia uhmaten. Nyt olen tyytyväinen päätökseen vaikka takana onkin vasta yhteensä kaksi kertaa. Taaperoissa käytetään enemmän erilaisia soittimia, viimeksi Tuhina sai soittaa ensimmäistä kertaa triangelia ja uudet laulut virkistävät myös. Tuhinalla on varmasti yhtä kivaa kuin vauva ryhmässäkin ja osasipa hän laittaa rukouskivenkin vesialtaaseen itse.


Viimeksi tultiin kotiin vasta pikkuisen yhden jälkeen koska mentiin ilman vaunuja ja pysähdyttiin tietysti hyppimään lätäköissä ja keinumaan yhden matkanvarrella olevan talon pihaan. Päiväunille Tuhina nukahti kolmen aikaan, eli joo unet venähti taas mutta ilta ja yö sujuivat silti tosi hyvin.

Pakko se on myöntää ja hyväksyä että meidän vauva ei ole vauva vaan iso pieni taapero jo. Ja niinkuin aina itketti vauvamuskarin lopussa sylilaulu ja sitä edelleen  iltaisin laulan Tuhinalle, niin kyllä sai silmät kostumaan myös soittorasialaulu leikkeineen.

Milloin tää "apua mein vauva ei oo enää vauva" -kriiseily oikein loppuu?

Neuvola, puhelinaika ja Tuhina

En edes muista milloin viimeksi olisin kirjannut ylös Tuhinan kuulumisia ja osaamisia, paitsi joitakin juttuja vauvakirjaan ja muutaman rastin laitoin neuvolakortin takana oleviin ruudukoihin. Ravitsemusterapeutti määräsi meidät kasvukontrolliin neuvolaan sitten kun "uutta ruokavaliota" on takana kolme kuukautta. Tuo neuvolakäynti oli  viime viikon maanantaina ja perjantaina ravitsemusterapeutti soitti jatkosta.



Neuvolassa mitattiin pituutta +3cm ja melkein kilo lisää painoa 1v käyntiin verrattuna, seitsemäs hammaskin tuli läpi isänpäivää edeltäneenä lauantaina. Tietysti myös juteltiin Tuhinan osaamisista, syömisistä ja nukkumisista, sekä imetyksen lopettamisen tuomista muutoksista.



Ravitsemusterapeutin puhelinajasta jäi käteen, no ei kovin paljon. Sen verran että pituuskasvu on tasaista omalla miinus käyrällään ja painoa oli tullut todella hyvin pituuteen nähden. Jossain vaiheessa voidaan testata hapanmaitotuotteita hiljalleen lisäten jos mitään ei ilmene. Tällä hetkellä iho on muutenkin sen verran herkkä että ihan hetkeen tuskin testataan.



Ja nyt näiden virallisten tietojen lisäksi niihin osaamisiin. Tuhina 1v4kk juoksee, hyppää tasajalkaa, pyörii, tekee kuperkeikan, heittää palloa, päristelee kun ajaa mopolla tai potkuautolla, kiipeilee  - tuoleille, patterin päälle, sänkyynsä, meidän sänkyyn, tvtasolle, kaappeihin, vaunuihin ja pois, omaan leluhyllyynsä etc. toisin sanoen joka paikkaan minne vain pystyy kiipeämään. Kulkee rappuset ylös nelivedolla ja alas kävellen kaiteesta kiinni pitäen. Syö yleensä sormin vaikka lusikan annan omaan käteen aina, lusikka on usein väärin päin ja vaikkei olisikaan niin sotku on taattu. Hän pesee hampaat itse - sikäli kuin hammasharja suussa pään pyörittäminen voidaan hampaan pesuksi laskea :D. Ja hän avaa kaikki mahdolliset korkit ja myös sulkee suuren osan. Tuubit, kaurajuomatölkin, kierrekorkitkin onnistuu kunhan ne ovat vain löyhästi kiinni. Ja hän juo sujuvasti pillillä sekä erikokoisista laseista ja mukeista ja suoraan pullostakin. (tässä toki vaikuttaa jonkin verran juoman määrä, mutta puolilasia menee ihan hienosti)



Uusin ja ehkä suosituin juttu tällä hetkellä on kuitenkin pukeminen ja matkiminen. Kumpparit menee oikeisiin jalkoihin ja hihat löytyy usein ilman että täytyy ohjata kädet niihin. Paidan riisuminen on helpompaa kuin pukeminen mutta kumpikin kiinnostaa, Tuhina on myös kiinnostunut siitä mitä ja milloin hänelle puetaan. Esimerkiksi eilen vähän ennen nukkumaan menoa hän raahasi sadetakkiaan ympäri kotia niin kauan että se puettiin hänen päälleen. Lapaset, rukkaset ja äitiyspakkauksen toppatöppöset hän pukee itse muuten vaan. Pipon ja hiuspannat Tuhina pukee päähänsä itse. Ja kaikkien muiden kengät, täytyyhän niitäkin kokeilla. Pihalle lähtiessä minä laitan peukalot koloihinsa rukkasiin. Housut ovat helpompia ja hän yrittää usein työntää jalkojaan lahkeisiin, myös väärästä suunnasta. Viikatessani puhdasta pyykkiä hän saattaa ottaa jonkun vaatteen ja haluta sen päälleen ja yrittää sukeltaa paidan pääntiestä sisään. Isin paidat toimivat myös piiloina ja peiton alla on myös kiva olla piilossa.



Mitä tulee matkimiseen niin se käsittää aivan kaiken - ilmeet, liikkeet, tekemiset, puhumisen. Suihkussa Tuhina pesee omat hiuksensa, tai ainakin hän kovasti yrittää niin isolta alueelta kuin vain ylttää. Matkien hän myös harjaa hiuksensa ja se hampaiden harjaus. Tuhina myös auttaa meitä ja usein tarjoaa juomista tai syöttää lusikallaan sitä joka häntä syöttää, hän harjaa meidän hiukset ja mielellään harjaisi myös meidän hampaat. Silittämisen hellä taito ollaan myös opittu.



Puhe on ehkä jäänyt askeleen alle, niinkuin sanonta kuuluu, tällä meidän touhutoopella. Pallolle on ollut omat "paa" "apaa" ja "pao" äänteet jo pitkään. Isi on kuultu kaksi kertaa ja nyt äiti on tullut takaisin, oli hetki kun en muista selvää äitiä tulleen kertaakaan. "Kakka" on osattu jo pitkään ja nyt se alkaa myös tarkoittaa sitä oikeasti. Lyhyitä sanoja tulee "au", "oho", "huhhuh", "ui", "pappa". Elekieli on isossa osaasa meidän kommunikoinnissa, Tuhina osaa kävellä tiskikaapin eteen ja osoittaa kädellä ylöspäin - pyytääkseen vettä. Vastaavasti hän osaa osoittaa jos haluaa mennä jonnekin tai jonkin tavaran. Kun on ruoka-aika hän menee oman tuolinsa alle ja kurkottelee ylöspäin pyytäen nostamaan häntä. Puhe kuitenkin selvästi kehittyy koko ajan ja viime viikolla tuli sanottua ensimmäinen kahden sanan lause: "äiti tulee", valitettavasti se äännetään usein erittäin tulkinnanvaraisesti, kuulostaen kuin hän sanoisi "äiti lyö". 

Lokakuun saldo

Oho! Lokakuu loppui jo enkä mitään saanut aikaiseksi! Ja marraskuukin on melkein puolessa ja tämäkin on vielä tässä ilman kuvia.... Tai sain joo paljonkin aikaan lokakuussa, luonnospino se vain kasvaa nimittäin. Mutta sen lyhentäminen vähän jäi kun olen keskittynyt kaikkeen muuhun. Hups. 

Lokakuussa tuli reissattua paljon. Ensimmäiselle reissulle lähdettiin heti kolmas päivä, mikä oli lauantai. Määränpäänä oli Lahti ja siellä mentiin katsomaan autoja mun perheen kanssa ja jatkettiin reissua Jyväskylään meidän äitin ja isin luo. Puoliskollani piti olla koko kuukausi aikaa tehdä muutama tehtävä, mutta keskiviikkona hänen opettaja ilmoitti että perjantaina on palautus. Meidän piti miettiä suunnitelmia vähän uusiksi, koska minä olin lähdössä Kuopioon perjantaina ja puoliskoni oli tarkoitus lähteä kotiin Tuhinan kanssa myös vastaavasti perjantaina.

Päädyttiin ratkaisuun että minä ja Tuhina jäätiin Jyväskylään ja puoliskoni lähti kotiin heti keskiviikkona. Perjantaina hyppäsin luokkakaverini kyytiin, me ajeltiin Kuopioon toisen luokkakaverimme luokse ja Tuhina jäi mummun ja vaarin hoiviin yhdeksi yöksi.


Aluksi jännitin Kuopion reissua aika paljon ja ensimmäiset itkut meinasin itkeä (itkin) jo eteisessä kun ystäväni tuli. Vietettiin hetki Tuhinan kanssa, odotellen mummua afrosta kotiin. Ajomatkalla ehdimme vaihtaa kuulumiset hyvin, edellisen kerran oltiin nähty silloin kun mentiin Tuhinan kanssa junalla Lahteen.

Kaikin puolin ilta sujui mukavissa merkeissä, uusin ihmisiin ja Noshin naisten mallistoon (ja lasten vaatteisiin) tutustuen. Sitä bilepaitaa joka ostettiin mulle synttärilahjaksi en päässyt biletarkoituksessa käyttämään, kun notkuttiin ison ruokapöydän ääressä aamutunneille. Illan, tai yön, kaikesta muusta hauskasta huolimatta parasta viihdettä oli ehdottomasti seurata, kuinka isäntäparimme paikkasi ilmapatjaa jolla me nukuimme. Kuopion reissu oli siis vähintäänkin unohtumaton! (Kiitos vielä jos luette tämän, Helena ja Tiina!)

Ööhöm ja nyt kun näen mielessäni tuon patjan paikkauksen unohdin täysin mistä muusta aioin kirjoittaa...


Niin! Puoliskoni siis lähti aiemmin viikolla autollamme takaisin joten minä ja Tuhina matkustettiin sitten seuraavana maanantaina bussilla kotiin. Meidän auto oli maanantaina huollossa joten puoliskoni tuli meitä vastaan bussipysäkille sitten pyörällään. (Tuhinan istuin on mun pyörässä mutta eipä Puoliskollani olisi ollut siihen avainta kun se oli mulla itellä.) Valitettavasti tästä karavaanista ei ole kuvaa, mutta yritän selittää.

Vaunut + reppu + laukku + potta + kassi jossa on epämääräisesti kumisaappaita, pyöräilykypäriä kaksi, ulkovaatteita sekä käsilaukku - nämä siis olivat bussin alaosassa ja bussissa sisällä mulla oli vihreä liberokassi, turvaistuin ja pikkulaukku jonne mahtuu puhelin ja huulirasva ja pankkikortti. Niin ja tietysti Tuhina. Puoliskoni pyöräili Tuhina sylissään reppu selässä ja minun laukku tarakalla, minä työnsin vaunuja joissa oli sitten kaikki loput.

Juteltiin ystäväni kanssa että ei saisi tulla enää vuoden mittaisia taukoja tähän näkemiseen ja niin puoli ekstempore nähtiinkin lasten kanssa jo viikonpäästä (kuopiosta kotiutimisesta) maanantaina kun meille saapui kaksi kyläilijää! Käytiin kävelyllä takapihan metsässä ja puistossa laskemassa liukumäkeä. Edistystä siis tapahtui heti!


Käytiin myös meidän nykyisen seurakunnanjohtajan kanssa keilaamassa, alkukankeudesta selvittyään puoliskoni harppasi voittoon ja minä jäin viimeiseksi vaikka oli minullakin hetkeni johtopaikalla. Tuhinan nuorin täti oli häntä vahtimassa tuon ajan.

Loppu viikko sitten suunniteltiin ja mietittiin meidän tulevaa Jyväskylä/Oulu reissua. Ensin se oli Oulu reissu, kunnes tajusin että mun kaikki kaverit on muuttaneet sieltä pois tai eivät olleet kotona tai ovat vasta vihittyjä etten kehdannut edes kysyä tai sitten asuvat poikamieskommuunissa. Joten tuumattiin että ehkä on fiksumpaa jos puoliskoni menee Ouluun viettämään aikaa omien kavereidensa kanssa ja me jäädään sitten Jyväskylään viihdyttämään mummua ja vaaria.

Ja ettei kaikki vaan menisi niin kuin suunniteltiin niin sen sijaan että lähdettiin perjantaina, ja oltaisi vain kuun vaihde reissussa me lähettiinkin jo heti maanantain kääntyessä tiistaihin. Tiistaina sitten puoliskoni jatkoi hyvin levänneenä ajomatkaansa pohjoiseen.


Tällä loppukuun reissulla Tuhina nukkui pihapäikkärit pehmustetussa kylpyammeessa, meidän piti varata takakonttiin tilaa tuliaisille ja siksi jätettiin vaunut kotiin. Jyväskylässä ehti tapahtua aika paljon ja yllätin itseni aivan kummallisista tilanteista parikin kertaa. Ja pitihän sitä nyt syödä kunnolla, kun kerran äitin ja isin luona oltiin käymässä. (Kuvassa mun eräs iltapala).

Käytiin puistossa keskiviikkona ja siellä vaihdoin sanan jos toisenkin erään äidin kanssa jolla oli lähes saman ikäinen tytär. Jätin hänelle käyntikorttini rattaisiin kun en älynnyt heti kysyä edes hänen nimeään. Perjantaina näin tämän saman perheen kauppakeskuksessa ja jälleen juteltiin kotvanen. Mutten edelleenkään tiedä tämän äidin nimeä!

Torstaina käytiin kylässä mun kutosluokan parhaan kaverin luona jota en myöskään ole nähnyt ainakaan kolmeen vuoteen. Saatiin kyllä taas elinvuosia lisää. Olin jo unohtanut kuinka paljon tässä perheessä nauretaan!


Perjantaina törmäsin samaisessa kauppakeskuksessa vielä erään bloggaajan mieheen ja lapseen, mikä nyt ei varmaan sinällään ole ihmeellistä, mutta se että minä menin vielä siihen heidän luokseen ja tokaisin "anteeksi mutta hei ootko sie *se*" ja jäin juttelemaan hetkeksi... Oli mukava jutella hetkinen. Mutta kyllä mulla kädet tärisi ja sydän hakkasi, sen verran jännitti. Ajatelkaa nyt, minä joka olen hieman vetäytynyt omaan kuplaani ja joka luulen olevani jonkin verran ujo - menin sitten juttelemaan ventovieraalle koska luen hänen puolisonsa blogia... 

Ja seurakunnan halloween juhlassa tapasin myös ensimmäistä kertaa toisenkin bloggaajan, jonka miehen olen tuntenut lapsesta saakka ja jolta itseltään olen rohjennut pyytää palautetta ja neuvoja omaan blogiini. Ja niin minä myös esittelin itseni ja juttelin myös hänen kanssaan!

Reissu sai arvoisensa lopetuksen kun sunnuntaina (mikä kyllä oli jo marraskuuta) kirkon jälkeen ajettiin Viitasaarelle ja päästin herkuttelemaan minun mummon ruokapöydän ääreen. Puoliskoni saapui myös sinne, hieman meitä myöhemmin. Rakennettin pirunnyrkkiä ja muita palikkatestejä ja vaihdettiin kuulumisia. Maanantaina lähdettiin ajamaan kotiin sopivasti Tuhinan päiväuniaikaan.

Lisätään saldoon: 10 + 7 päivää, neljä kaupunkia ( Lahti, Jyväskylä, Viitasaari ja Kuopio, puoliskoni vetäisi vielä pidemmälle kun Kuopion tilalle voidaan listata Oulu ja Haaparanta), muutettuja suunnitelmia kaksi, ystäviä monta, ja tuntemattomille puhuminen! Ai niin! Puoliskoni leipoi sämpylöitä!

Vaunurakkautta





Ainakin mulle vaunut ovat olleet se kaikista odotetuin hankinta vauvaa varten. Onhan se yleensä vähintäänkin aika kallis jos ei todella kallis sijoitus. Vaunut ovat yksi äidin, ja miksei isänkin, tärkeimpiä työvälineitä tai apuvälineitä, miten sen nyt haluaa tulkita. Vaunut valitaan sen mukaan mikä näyttää omaan silmään hyvältä, miltä työnnettävyys ja ketteryys tuntuvat ja mikä on juurikin oman perheen tarve. Vähän niinkuin mies menee autokauppaan, puntaroi, harkitsee, tuumaa, testaa, koeajaa ja vertailee. Sitä samaa naiset tai ainakin minä ja siskoni olemme tehneet jo peruskouluikäisestä aina lastentarvike liikkeissä haaveillessamme. Vaunupostaukset ovat myös mun ehdottomia lemppareita aina muiden blogeissa.

Kun meille tuli vaunujen hankinta ajankohtaiseksi, puoliskoni veli ilmoitti että saadaan hänen pojan vanhat vaunut. Voitte kuvitella että aluksi vierastin ajatusta ja hieman kriiseilinkin raskaushöyryissäni koska en saisikaan valita omia vaunujani. Näillä Tuhinan serkun vanhoilla vaunuilla ollaan kuitenkin nyt vaunuteltu yli vuosi. 

Meidän vaunut ovat Teutonia Spirit S4. Siistit, kolmipyörämalliset paitsi että siinä edessä on kaksi rengasta vierekkäin. Meillä on niissä ratasosa ja pehmeä kantokassi vaunukoppana ja aivan näppärästi toimii, kantokassia käytettiin siihen saakka kun Tuhina oppi istumaan. Nyt kun alkaa tulla kylmä otin kantokassista pohjalevyn, päädyn ja kantohihnat pois ja näin siitä tuli lämpöpussi, näin sitä käytettiin myös viime keväänä.  Lisä varusteina meillä on sadesuoja ja univerhona on harso ja kovalla pakkasella tyynyliina. Äitiyspakkauksen makuupussi on lähes poikkeuksetta aina kyydissä.



Me ollaan käyty vaunukävelyillä hiekkateillä, pururadalla ja asfaltti tiellä, näiden kanssa on myös juostu ja rullaluisteltu. Kauppareissuille ja lomareissuille ollaan myös otettu vaunut mukaan.

Vaunuissa on isot takapyörät ja kääntyvät etupyörät jotka vaati aluksi totuttelua ja välistä edelleen tuntuu että niillä on ihan oma käsitys siitä mihin ollaan menossa, varsinkin vähän kaltevalla tiellä tai möykkyisemmässä maastossa. Eturenkaat saa myös lukittuakin. Työnnettäessä vaunut on ketterät ja kevyen tuntuiset, rappusissa kantelu taas oli aika raskasta, mutta en ole kuullut vielä vaunuista jotka olisi suunniteltu hissittömiin taloihin.... Onneksi tuo kantelu on historiaa, kiitos uuden kodin. Jarrut tuottaa mulle päänvaivaa, ne ei vaan osu, joten en niitä ole käyttänytkään paitsi kerran junassa, huonolla menestyksellä.

Vaunut menee näppärästi kasaan joskin ne ei silti mahtuneet meidän vanhan auton takakonttiin. Se oli kyllä puhtaasti meidän kolmiovisen pikku bemarin vika, se oli enemmän amis- kuin perhemallia. Nyt meillä on Opel Astra ja sinne takakonttiin vaunut sopii koko perheen viikon matkatavaroiden kanssa.

Työntöaisan korkeutta saa säädettyä ja heijastimetkin löytyy. Tavarakori on tilava, ainut vaan että sinne isompien tavaroiden saaminen on aika hankalaa. Myös rungossa on heijastimet ja se on kivan muotoinen. Juurikin tuon rungon muodon takia jonkun aikaa mietin että saako ratasosan myös kasvot menosuuntaan kun vauva aikana mentiin tietysti työntäjään päin enkä osannut edes irroittaa koko ratasosaa vielä silloin. 




Viime jouluna matkarattaista haaveillessani googletin myös näitä meidän vaunuja miettien minkälaisia lisäosia ja varaosia niihin olisi saatavilla. Silloin innostuin vaunuistamme oikeasti. Tutkin ja värkkäsin ja sain ratasosan käännettyä kasvot menosuuntaan. Olematon tavaransyöttökolo sallii näinpäin myös jonkun kokoisen pallon kuljettamisen ilman korin irroittamista. Kuomun taskun sijaintikin kävi järkeen heti kun se oli työntäjään päin. Plus että sen jälkeen kun löysin rungosta mallitarran ja jatkoin googlettamista niin selvisi että tähänkin on olemassa ihan kova vaunukoppa ja runkoon saa myös ainakin maxi-cosin, kiddyn ja teutonian oman turvakaukalon kiinni adapterilla.

Vaunut on sen verran vanhempaa vuosimallia, että täytyy selvittää jälleenmyyjän kanssa saako maahantuojalta tähän malliin sopivia varaosia. Yhdessä jälleenmyyjäliikkeessä kävin Espoon Sellossa jossa todettiin että heidän turvakaukalo adapteri käy vain 2012 ja uudempiin ja muita mun selvityslistalla olevia ei heillä sitten ollutkaan. Soitin ennen joulua myös yhdelle jälleenmyyjälle Jyväskylään, kun täällä ei ole. Liikkeen nainen tuumasi että jarrut on luultavasti rikki ja he voisivat ne korjata paikan päällä. Tarkoitus oli myös lähettää kuvat rungon tarroista ja rungosta ja ratasosan kiinnityksestä jotta selvitettäisi se vuosimalli ja sitä kautta sitten maahantuojalta saisi tiedusteltua sitä adapteria ja ilmatäytteiset renkaat kiinnostaisi myös, mutta en osannut irroittaa noita (nyt osaan, mutta takaisin saaminen onkin sitten eriasia), joten renkaiden kiinnityksestä jäi kuva ottamatta ja sähköpostikin on vielä luonnoksissa.



Viimetalven ensimmäisen lumipallokeli-kävelyn jälkeen mietityttää mahtaisiko ilmatäytteiset renkaat kulkea paremmin kuin nämä kennorenkaat. Jonkin näköisessä jarru- ja yleishuollossa meidän pitäisi käyttää nämä vaunut, mutta sitä kovaa vaunukoppaa ja muita tuskin hankitaan vaikka niistä miltei vuosi sitten innostuinkin, eipä vaunukopalle ole edes käyttöä tiedossa. Vaunuihin rakastuminen vaati aikaa ja paljon käyttökokemusta. Ja muutamasta toisinaan hermojaraastavasta ominaisuudesta huolimatta se suurin vika on kun ne ei ole omat.

Mikä kaduttaa?

Nyt kun alan kirjoittaa kello on ihan pian puoli neljä, aamulla. Tuhina on nukkunut ehkä vartin, en tiedä, joka tapauksessa alle puoli tuntia. Itse en ole nukkunut vielä yhtään, eikä puoliskonikaan. 

Huomasin illalla facebookissa että seurakunnan kerho kirkolla alkaa taas tällä viikolla keskiviikkona - eli huomenna tai siis tänään, puoli kymmeneltä. Suunnittelin tai kuvittelin että me huomenna pyöräiltäisiin kerhoon ja sieltä kaupan kautta kotiin kokkaamaan ja päikkäreille. Ei tule onnistumaan, tänäänkin (eilen) herättiin vartin yli yhdeksän. Mun pitäisi käydä aamulla vielä suihkussakin kun ei ehdittykään saunaan ennen hiljaisuutta, sauna kyllä lämpeni ajoissa.

Itku. Potku. Raivo. Väsyttää.


Tuhina raapi ja itki. Me yritettiin auttaa. Annettiin panadolia ja vaihdettiin vaippa ja rasvattiin uudelleen. Mutta Kutina on täällä taas. Lapsi raukka. Puoliskoni kävi parvekkeellakin vilvoittamassa häntä. 

Viime viikolla minä sain totaali romahduksen kun yritin antaa ataraxia Tuhinalle. Dippasin ruiskua panadoliin, koska panadol maistuu paremmalta ja yritin. Ihan oikeasti yritin kaikkeni! Tuhina kiemurteli sylissä, ei avannut suutaan ja jos vahingossa sainkin jotain suuhun, hän sylki kaiken ulos. Luovutin. Itkin. Toivotin hyvästit yö unille ja lähetin Oulussa olevallle puoliskolleni viestejä etten enää ikinä anna koko ataraxia. Olkoot ilman kun ei kerran onnistu hyvällä eikä pahalla. Onneksi oltiin Jyväskylässä ja Tuhinan nukahdettua mummu aukoi hänen suuta ja minä sain kuin sainkin annosteltua lääkkeen niin että se jopa nieltiin. Todella turhauttavaa ja raivostuttavaa, määräkin on todella vähäinen 2,5ml. Miten sen antaminen voi olla niin käsittämättömän vaikeaa! Äiti joutui auttamaan mua joka ilta kunnes puoliskoni tuli takaisin. 

Puoliskollani on joku ihmeen taika että hän saa annettua lääkkeen kuin lääkkeen ja taistelu on enintään yksi kahdeksasosa siitä mitä taistelu on minun kanssa. Mutta tänään ei tuokaan riittänyt. Annettiin atarax päiväunille ja uudelleen illalla, ensimmäistä kertaa käytettiin sallittu kaksi kertaa päivässä annostus. Mutta puoliskoni tuumasi ettei siitä ole mitään hyötyä. Minä toivon että on, mutten ihan rehellisesti pysty sanomaan. Joka yö meillä raavitaan ja ähistään. 

Meillä oli Jyväskylässä yksi super huono yö jolloin Tuhina valvoi ja itki ja minä myös, neljästä kuuteen. Mutta tuolloin arvelin itkun johtuvan hampaasta, sillä Tuhina oli syönyt muutaman päivän todella surkeasti ja yöllä hän tuntui kuumottavalta. Vietettiin hetki terassilla ja annoin vettä sekä panadolia ja helpotti. Eilen minä sen näin, pieni kolo ikenessä, se kolo josta ihan pian pilkistää valkoinen hampaan kulma. Hampaista johtuvaan heräilyyn on jokseenkin helpompi suhtautua. Tai ehkä siihen on helpompi löytää helpotusta kuin kutinaan ja tiedän mitä tehdä.


Mutta tämä raapiminen. Ei auta atarax. Ei auta rasvaus (tällä hetkellä dermalog ja ceralan plus). Ei auta jos äiti ja isi koittaa raapia. Ei vesipullokaan pidemmäksi aikaa. Sooda kylpy tehtiin tänään ensimmäisen kerran ja heti kylvyn jälkeen tuntui että siitä oli jotain apua, mutta nyt yöllä olen ihan valmis luovuttamaan. Ei tähän auta mikään. En edes keksi mitä keinoa ei vielä oltaisi kokeiltu. Onneksi, vihdoin, Tuhina nukahti! Syliini hän kömpi ja nyt en uskalla liikkua ettei tuo pieni parka vain herää. 

Ai niin joo tuo otsikko. Paljon on tullut tehtyä asioita jotka olisi voinut jättää tekemättä mutta tähän astisen elämäni suurin virhe oli imetyksen lopettaminen! Nyt kun mikään ei auta, (tai siltä meistä tuntuu, puoliskostani ja minusta) niin ihan varmasti toimisi vanha kunnon yötissi ja lapsi olisi taatusti untenmailla! Meiltäkin jäisi monta riitaa väliin kun ei kummallakaan hermot kiristyisi ja olo olisi niin avuton ja voimaton, osaamaton. Sitä paitsi, perustelin imetyksen lopettamista sillä että minä alkaisin voida paremmin ja minun paino nousisi. Höpöhöpö huijausta koko touhu. Taapero imetys kunniaan!

Nyt kello on vartin yli neljä ja minä toivon nukahtavani pian.

Ps. Herättiin tänään kymmentävailla kymmenen maailman iloisimman ja hyväntuulisimman Tuhinan kanssa :)

Itkettää

Itketti kun katsottiin Big hero 6, ihana leffa!

Itketti kun Ari Koivunen lauloi Angels are calling Tartu mikkiin ohjelmassa.

Itketti koko päivän kun kinattiin en edes tiedä mistä.

Itketti kun näin facebookissa kuvan tyynystä joka oli tehty paidasta ja siinä oli viesti edesmenneeltä isoisältä.

Itketti kun kuuntelin Antti Tuiskun uutta levyä yksin kotona, siellä oli useampikin biisi jotka veti herkäksi.

Itketti kun Tuhina ei millään ottanut illalla ataraxia.

Itketti kun Vain Elämää ohjelmassa herkisteltiin, Anssin päivänä ja uudestaan Sannin päivänä.

Itketti kun luin päiväuninukutukseksi Tuhinalle Pikku Prinssiä.

Itketti kun muskarissa laulettiin sylilaulu tunnin päättyessä.

Itketti kun muskarin isompien ryhmässä ei laulettukaan sylilaulua vaan soittorasia laulu.


Olen joskus aiemminkin maininnut olevani itkupilli. Herkkis. Itkin ala-asteella naulakossa roikkuvan takin takana jos myöhästyin koulusta enkä uskaltanut koputtaa. Jokainen riita iso tai pieni päätyy aina itkuun jossain vaiheessa, sellaiseen "älä jätä mua mä rakastan sua" itkuun, vaikka koskaan ei ole ollut syytä pelätä eroa. Otan myös hyvin herkästi itseeni pienimmätkin moitteet ja oikein ruoskin ja piinaan itseäni "nyt kun se sanoi noin niin ne kaikki vihaa mua" ja sitten en halua poistua kodista mihinkään jossa saattaisin vahingossa törmätä johonkin ihmiseen joka ei edes todellisuudessa olisi mulle vihainen mistään. Nämä ovat niitä tavallisia tilanteita joissa itken yleensä aina, mutta nyt listasin tämän syksyn itkut.


Johtuuko tämä tästä syksystä vai mikä homma kun itkupilli minä itkee  (ja räjähtää suuttuu) huomattavasti herkemmin ja useammin kuin normaalisti?