Vaunurakkautta

Ainakin mulle vaunut ovat olleet se kaikista odotetuin hankinta vauvaa varten. Onhan se yleensä vähintäänkin aika kallis jos ei todella kallis sijoitus. Vaunut ovat yksi äidin, ja miksei isänkin, tärkeimpiä työvälineitä tai apuvälineitä, miten sen nyt haluaa tulkita. Vaunut valitaan sen mukaan mikä näyttää omaan silmään hyvältä, miltä työnnettävyys ja ketteryys tuntuvat ja mikä on juurikin oman perheen tarve. Vähän niinkuin mies menee autokauppaan, puntaroi, harkitsee, tuumaa, testaa, koeajaa ja vertailee. Sitä samaa naiset tai ainakin minä ja siskoni olemme tehneet jo peruskouluikäisestä aina lastentarvike liikkeissä haaveillessamme. Vaunupostaukset ovat myös mun ehdottomia lemppareita aina muiden blogeissa.

Kun meille tuli vaunujen hankinta ajankohtaiseksi, puoliskoni veli ilmoitti että saadaan hänen pojan vanhat vaunut. Voitte kuvitella että aluksi vierastin ajatusta ja hieman kriiseilinkin raskaushöyryissäni koska en saisikaan valita omia vaunujani. Näillä Tuhinan serkun vanhoilla vaunuilla ollaan kuitenkin nyt vaunuteltu yli vuosi. 

Meidän vaunut ovat Teutonia Spirit S4. Siistit, kolmipyörämalliset paitsi että siinä edessä on kaksi rengasta vierekkäin. Meillä on niissä ratasosa ja pehmeä kantokassi vaunukoppana ja aivan näppärästi toimii, kantokassia käytettiin siihen saakka kun Tuhina oppi istumaan. Nyt kun alkaa tulla kylmä otin kantokassista pohjalevyn, päädyn ja kantohihnat pois ja näin siitä tuli lämpöpussi, näin sitä käytettiin myös viime keväänä.  Lisä varusteina meillä on sadesuoja ja univerhona on harso ja kovalla pakkasella tyynyliina. Äitiyspakkauksen makuupussi on lähes poikkeuksetta aina kyydissä.

Me ollaan käyty vaunukävelyillä hiekkateillä, pururadalla ja asfaltti tiellä, näiden kanssa on myös juostu ja rullaluisteltu. Kauppareissuille ja lomareissuille ollaan myös otettu vaunut mukaan.

Vaunuissa on isot takapyörät ja kääntyvät etupyörät jotka vaati aluksi totuttelua ja välistä edelleen tuntuu että niillä on ihan oma käsitys siitä mihin ollaan menossa, varsinkin vähän kaltevalla tiellä tai möykkyisemmässä maastossa. Eturenkaat saa myös lukittuakin. Työnnettäessä vaunut on ketterät ja kevyen tuntuiset, rappusissa kantelu taas oli aika raskasta, mutta en ole kuullut vielä vaunuista jotka olisi suunniteltu hissittömiin taloihin.... Onneksi tuo kantelu on historiaa, kiitos uuden kodin. Jarrut tuottaa mulle päänvaivaa, ne ei vaan osu, joten en niitä ole käyttänytkään paitsi kerran junassa, huonolla menestyksellä.

Vaunut menee näppärästi kasaan joskin ne ei silti mahtuneet meidän vanhan auton takakonttiin. Se oli kyllä puhtaasti meidän kolmiovisen pikku bemarin vika, se oli enemmän amis- kuin perhemallia. Nyt meillä on Opel Astra ja sinne takakonttiin vaunut sopii koko perheen viikon matkatavaroiden kanssa.

Työntöaisan korkeutta saa säädettyä ja heijastimetkin löytyy. Tavarakori on tilava, ainut vaan että sinne isompien tavaroiden saaminen on aika hankalaa. Myös rungossa on heijastimet ja se on kivan muotoinen. Juurikin tuon rungon muodon takia jonkun aikaa mietin että saako ratasosan myös kasvot menosuuntaan kun vauva aikana mentiin tietysti työntäjään päin enkä osannut edes irroittaa koko ratasosaa vielä silloin. 

Viime jouluna matkarattaista haaveillessani googletin myös näitä meidän vaunuja miettien minkälaisia lisäosia ja varaosia niihin olisi saatavilla. Silloin innostuin vaunuistamme oikeasti. Tutkin ja värkkäsin ja sain ratasosan käännettyä kasvot menosuuntaan. Olematon tavaransyöttökolo sallii näinpäin myös jonkun kokoisen pallon kuljettamisen ilman korin irroittamista. Kuomun taskun sijaintikin kävi järkeen heti kun se oli työntäjään päin. Plus että sen jälkeen kun löysin rungosta mallitarran ja jatkoin googlettamista niin selvisi että tähänkin on olemassa ihan kova vaunukoppa ja runkoon saa myös ainakin maxi-cosin, kiddyn ja teutonian oman turvakaukalon kiinni adapterilla.

Vaunut on sen verran vanhempaa vuosimallia, että täytyy selvittää jälleenmyyjän kanssa saako maahantuojalta tähän malliin sopivia varaosia. Yhdessä jälleenmyyjäliikkeessä kävin Espoon Sellossa jossa todettiin että heidän turvakaukalo adapteri käy vain 2012 ja uudempiin ja muita mun selvityslistalla olevia ei heillä sitten ollutkaan. Soitin ennen joulua myös yhdelle jälleenmyyjälle Jyväskylään, kun täällä ei ole. Liikkeen nainen tuumasi että jarrut on luultavasti rikki ja he voisivat ne korjata paikan päällä. Tarkoitus oli myös lähettää kuvat rungon tarroista ja rungosta ja ratasosan kiinnityksestä jotta selvitettäisi se vuosimalli ja sitä kautta sitten maahantuojalta saisi tiedusteltua sitä adapteria ja ilmatäytteiset renkaat kiinnostaisi myös, mutta en osannut irroittaa noita (nyt osaan, mutta takaisin saaminen onkin sitten eriasia), joten renkaiden kiinnityksestä jäi kuva ottamatta ja sähköpostikin on vielä luonnoksissa.

Viimetalven ensimmäisen lumipallokeli-kävelyn jälkeen mietityttää mahtaisiko ilmatäytteiset renkaat kulkea paremmin kuin nämä kennorenkaat. Jonkin näköisessä jarru- ja yleishuollossa meidän pitäisi käyttää nämä vaunut, mutta sitä kovaa vaunukoppaa ja muita tuskin hankitaan vaikka niistä miltei vuosi sitten innostuinkin, eipä vaunukopalle ole edes käyttöä tiedossa. Vaunuihin rakastuminen vaati aikaa ja paljon käyttökokemusta. Ja muutamasta toisinaan hermojaraastavasta ominaisuudesta huolimatta se suurin vika on kun ne ei ole omat.

Mikä kaduttaa?

Nyt kun alan kirjoittaa kello on ihan pian puoli neljä, aamulla. Tuhina on nukkunut ehkä vartin, en tiedä, joka tapauksessa alle puoli tuntia. Itse en ole nukkunut vielä yhtään, eikä puoliskonikaan. 

Huomasin illalla facebookissa että seurakunnan kerho kirkolla alkaa taas tällä viikolla keskiviikkona - eli huomenna tai siis tänään, puoli kymmeneltä. Suunnittelin tai kuvittelin että me huomenna pyöräiltäisiin kerhoon ja sieltä kaupan kautta kotiin kokkaamaan ja päikkäreille. Ei tule onnistumaan, tänäänkin (eilen) herättiin vartin yli yhdeksän. Mun pitäisi käydä aamulla vielä suihkussakin kun ei ehdittykään saunaan ennen hiljaisuutta, sauna kyllä lämpeni ajoissa.

Itku. Potku. Raivo. Väsyttää.

Tuhina raapi ja itki. Me yritettiin auttaa. Annettiin panadolia ja vaihdettiin vaippa ja rasvattiin uudelleen. Mutta Kutina on täällä taas. Lapsi raukka. Puoliskoni kävi parvekkeellakin vilvoittamassa häntä. 

Viime viikolla minä sain totaali romahduksen kun yritin antaa ataraxia Tuhinalle. Dippasin ruiskua panadoliin, koska panadol maistuu paremmalta ja yritin. Ihan oikeasti yritin kaikkeni! Tuhina kiemurteli sylissä, ei avannut suutaan ja jos vahingossa sainkin jotain suuhun, hän sylki kaiken ulos. Luovutin. Itkin. Toivotin hyvästit yö unille ja lähetin Oulussa olevallle puoliskolleni viestejä etten enää ikinä anna koko ataraxia. Olkoot ilman kun ei kerran onnistu hyvällä eikä pahalla. Onneksi oltiin Jyväskylässä ja Tuhinan nukahdettua mummu aukoi hänen suuta ja minä sain kuin sainkin annosteltua lääkkeen niin että se jopa nieltiin. Todella turhauttavaa ja raivostuttavaa, määräkin on todella vähäinen 2,5ml. Miten sen antaminen voi olla niin käsittämättömän vaikeaa! Äiti joutui auttamaan mua joka ilta kunnes puoliskoni tuli takaisin. 

Puoliskollani on joku ihmeen taika että hän saa annettua lääkkeen kuin lääkkeen ja taistelu on enintään yksi kahdeksasosa siitä mitä taistelu on minun kanssa. Mutta tänään ei tuokaan riittänyt. Annettiin atarax päiväunille ja uudelleen illalla, ensimmäistä kertaa käytettiin sallittu kaksi kertaa päivässä annostus. Mutta puoliskoni tuumasi ettei siitä ole mitään hyötyä. Minä toivon että on, mutten ihan rehellisesti pysty sanomaan. Joka yö meillä raavitaan ja ähistään. 

Meillä oli Jyväskylässä yksi super huono yö jolloin Tuhina valvoi ja itki ja minä myös, neljästä kuuteen. Mutta tuolloin arvelin itkun johtuvan hampaasta, sillä Tuhina oli syönyt muutaman päivän todella surkeasti ja yöllä hän tuntui kuumottavalta. Vietettiin hetki terassilla ja annoin vettä sekä panadolia ja helpotti. Eilen minä sen näin, pieni kolo ikenessä, se kolo josta ihan pian pilkistää valkoinen hampaan kulma. Hampaista johtuvaan heräilyyn on jokseenkin helpompi suhtautua. Tai ehkä siihen on helpompi löytää helpotusta kuin kutinaan ja tiedän mitä tehdä.

Mutta tämä raapiminen. Ei auta atarax. Ei auta rasvaus (tällä hetkellä dermalog ja ceralan plus). Ei auta jos äiti ja isi koittaa raapia. Ei vesipullokaan pidemmäksi aikaa. Sooda kylpy tehtiin tänään ensimmäisen kerran ja heti kylvyn jälkeen tuntui että siitä oli jotain apua, mutta nyt yöllä olen ihan valmis luovuttamaan. Ei tähän auta mikään. En edes keksi mitä keinoa ei vielä oltaisi kokeiltu. Onneksi, vihdoin, Tuhina nukahti! Syliini hän kömpi ja nyt en uskalla liikkua ettei tuo pieni parka vain herää. 

Ai niin joo tuo otsikko. Paljon on tullut tehtyä asioita jotka olisi voinut jättää tekemättä mutta tähän astisen elämäni suurin virhe oli imetyksen lopettaminen! Nyt kun mikään ei auta, (tai siltä meistä tuntuu, puoliskostani ja minusta) niin ihan varmasti toimisi vanha kunnon yötissi ja lapsi olisi taatusti untenmailla! Meiltäkin jäisi monta riitaa väliin kun ei kummallakaan hermot kiristyisi ja olo olisi niin avuton ja voimaton, osaamaton. Sitä paitsi, perustelin imetyksen lopettamista sillä että minä alkaisin voida paremmin ja minun paino nousisi. Höpöhöpö huijausta koko touhu. Taapero imetys kunniaan!

Nyt kello on vartin yli neljä ja minä toivon nukahtavani pian.

Ps. Herättiin tänään kymmentävailla kymmenen maailman iloisimman ja hyväntuulisimman Tuhinan kanssa :)

Itkettää

Itketti kun katsottiin Big hero 6, ihana leffa!

Itketti kun Ari Koivunen lauloi Angels are calling Tartu mikkiin ohjelmassa.

Itketti koko päivän kun kinattiin en edes tiedä mistä.

Itketti kun näin facebookissa kuvan tyynystä joka oli tehty paidasta ja siinä oli viesti edesmenneeltä isoisältä.

Itketti kun kuuntelin Antti Tuiskun uutta levyä yksin kotona, siellä oli useampikin biisi jotka veti herkäksi.

Itketti kun Tuhina ei millään ottanut illalla ataraxia.

Itketti kun Vain Elämää ohjelmassa herkisteltiin, Anssin päivänä ja uudestaan Sannin päivänä.

Itketti kun luin päiväuninukutukseksi Tuhinalle Pikku Prinssiä.

Itketti kun muskarissa laulettiin sylilaulu tunnin päättyessä.

Itketti kun muskarin isompien ryhmässä ei laulettukaan sylilaulua vaan soittorasia laulu.

Olen joskus aiemminkin maininnut olevani itkupilli. Herkkis. Itkin ala-asteella naulakossa roikkuvan takin takana jos myöhästyin koulusta enkä uskaltanut koputtaa. Jokainen riita iso tai pieni päätyy aina itkuun jossain vaiheessa, sellaiseen "älä jätä mua mä rakastan sua" itkuun, vaikka koskaan ei ole ollut syytä pelätä eroa. Otan myös hyvin herkästi itseeni pienimmätkin moitteet ja oikein ruoskin ja piinaan itseäni "nyt kun se sanoi noin niin ne kaikki vihaa mua" ja sitten en halua poistua kodista mihinkään jossa saattaisin vahingossa törmätä johonkin ihmiseen joka ei edes todellisuudessa olisi mulle vihainen mistään. Nämä ovat niitä tavallisia tilanteita joissa itken yleensä aina, mutta nyt listasin tämän syksyn itkut.

Johtuuko tämä tästä syksystä vai mikä homma kun itkupilli minä itkee  (ja räjähtää suuttuu) huomattavasti herkemmin ja useammin kuin normaalisti?