Viimeinen hääpäivä

Muistan meidän häät. Muistan meidän hääpäivän 2025, kun oltiin Järvenpäässä Jekun pelien perässä. Mutta sitten en muistakaan kovin montaa aikaisempaa hääpäivää. Oltiin tosi huonoja juhlimaan yhtään mitään. Ei sillä, ettenkö olisi halunnut tai pitänyt juhlia tai vuosipäiviä tärkeänä ja nyt en oikeastaan osaa edes sanoa miksi niitä ei juhlittu - ikinä. En tiedä.

En merkannut hääpäivää uuteen kalenteriin mitenkään. Ja lopulta hääpäivään herätessäni totesin, että tänään on mun viimeinen hääpäivä. Jonka muistan kuitenkin vielä pitkään. 

Ilmeisesti minä nyt olen se jättänyt osapuoli - jos tässä tilanteessa sellaista halutaan etsiä. Tilanteeseen liittyy liian paljon draamaa. Kipeää draamaa. Väitteistä huolimatta ei kuitenkaan kolmansia osapuolia. Avioeron toinen vaihe voidaan postittaa ennen kesää ja sitten olen vapaa. Tämän enempää ei ole tarvetta avata tänne miten tähän päädyttiin.

Joulukuussa näen hymyn takana vielä huolta. Vuoden päättyessä ilmassa oli vielä paljon kysymyksiä, pelottaviakin. Ahdistusta ja järjesteltävää. Nopeasti kuitenkin huomaan hymyileväni enemmän kuin pitkään aikaan. Tammikuussa ilo on palannut myös mun silmiin kuvissa, saan olla minä.

Toistaiseksi lapset näkevät isäänsä joka toinen viikonloppu, asioiden järjestely on vielä kesken. Minä nautin jokaisesta hetkestä lasten kanssa ja opettelen olemaan ilman lapsia. Samalla löydän pilkahduksia itsestäni sieltä ja täältä. Ystäväni sanoi olevansa yllättynyt, kun taas itse ajattelin, että tällänenhän mä oikeesti olinkin!

Nyt mä saan opetella olemaan sellainen äiti kun haluan olla. Saan keksiä itseni uudestaan, otan ne palaset joista tykkään ja kuorin niitä kerroksia mitä vuosien aikana olen rakentanut. Millainen ystävä Petra on? Millainen rooli mulla on siskona ja tyttärenä mun perheessä? Millaisia ihmisiä haluan mun elämään?

Meidän kotona asuu nyt viisi henkinen perhe ja meillä on piano! Ja rikkinäinen pyykinpesukone. Toivon tältä vuodelta uutta pyykkikonetta. Kaiken muun rikkinäisen voin korjata, hetki ja päivä kerrallaan. Eikä mun onneksi tarvitse tätä remonttia tehdä yksin. 

Ympärille on yks kaks ilmestynyt ihmisiä joiden kanssa haavat ei tunnu niin syviltä. Ja ammattilaisia, jotka ovat lempeästi antaneet mun itse tajuta kaiken minkä olen itseltäni jo vuosia piilottanut ja naamioinut hyväksi tai normaaliksi. Olen ollut pahasti väärässä. 

Hengitän sisään. Puhallan ulos. Nyt mä olen tässä. Puhallan pois sen Petran, joka on hukassa, eikä saa mitään aikaiseksi. En minä vieläkään tiedä mikä musta tulee isona, löydänkö palkkatyön vai avaanko Unelmalaatikon uudelleen - ja miten? Aika näyttää. Mutta tiedän että olen onnellinen ja mulla on tässä kaikki mistä unelmoin.

Se ydinperheunelma meni nyt rikki virallisesti, rikki se on ollut jo kauan. Rikkinäisyydestä huolimatta oon silti saanut mun suurimman unelman, ihanat lapset joiden äiti saan olla. Mun perheeseen kuuluu Nuppu, Jekku, Ässä ja Kirppu, mummu ja vaari, mun siskot ja siskon pojat, ihanat isovanhemmat jotka ei koskaan jätä pulaan. Ja huikeat ystävät, jotka on löytäneet mut ja jääneet ympärilleni juuri oikeaan aikaan.

Hengitän. Elän. Oon onnellinen. Kaikki järjestyy. Mä opin vielä miltä tuntuu olla rakastettu. Sitä odotellessa neulon lapasia, paljon. Koska mun ympärillä on yks kaks paljon tärkeitä ihmisiä.