Vihdoin kotona

Halusin jo aiemmin - siis heti perjantain ja lauantain välisenä yönä puoli kahden aikaan - kirjoittaa, että ollaan vihdoin kotona, mutta torkahdin pystyyn puhelin kädessä. No myönnetään lauantainakin alkoi pilkkimää jo vartin yli puolenyön niin, että piti jättää kirjoittaminen sunnuntaille.

Oltiin vauvan kanssa sairaalassa kaksi yötä. Puoliskoni ja Elpu tulivat hakemaan meidät perjantaina jo yhdeltätoista. Mentiin pakkaamaan meidän tavarat mummun ja vaarin luota. Sillä aikaa, kun meidän isi teki ruokaa ja me pakattiin, äiti kävi BabyStylessa etsimässä imetysmekkoa ja varasi mulle sovitettavaksi muutamia paitoja lisäksi.

Ruoan jälkeen lähdin äidin kanssa pikaisesti shoppailemaan. Mun ainoat imetysvaatteet ennestään on imetysliivit. Pakko sanoa, että olin vähän hukassa muutamien vaatekappaleiden kanssa. Yksikin paita vaati hieman hermoja ja äidin auttamaan, että sain sen edes päälle. Se oli niistä kaikista kivoin, joten piti sovittaa sitä toisenkin kerran - äiti osti sen sillä ehdolla, että osaan pukea sen menettämättä hermojani. Mekkoa ei löytynyt, mutta kaksi juhlakelpoista arki paitaa kyllä.

Kotimatka alkoi pumpaten ja syötin vauvaa pullosta ensimmäisen Abc:n parkkipaikalla. Sen jälkeen vauva nukkui koko matkan 40ml saaliin voimin ja heräsi vasta, kun nostettiin hänet pois turvakaukalosta mummin ja papan pihalla. Vaari ja puoliskoni olivat viihdyttäneet myös Elpua niin, että päikkärit ajoittuivat kivasti kotimatkalle. Meni muuten jotenkin tosi sujuvasti ja nopeasti meidän parin tunnin kotimatka.

Ajettiin suoraan anoppilaan. Kotona käytiin kääntymässä, kun isi toi pakettiautolla meidän vaunut ja Elpun pyörän ja mopon. Oli kyllä mahtava helpotus, että isi toi ne vaikka heidän suunnitelmiinsa tulikin yllättäviä käänteitä. Kaikki se tavaramäärä ei olisi mitenkään mahtunut meidän Opeliin. Lopullisesti tultiin kotiin mummin ja papan luota vasta yhdentoista jälkeen, Elpukin kannettiin nukkuvana suoraan autosta sänkyyn.

Nukkumaan käytiin omaan sänkyyn - vasta vaihdettuihin puhtaisiin lakanoihin, kolmen viikon lattialla nukkumisen jälkeen. Elpu omassa sängynssään ja vauva meidän välissä. Tosin puoliskoni ei ehtinyt nukkumaan ennen kuin Elpukin jo pomppasi meidän sänkyyn.

Ensimmäinen yö neljästään nukuttiin suurimmaksi osaksi kaikki samassa sängyssä ja jopa ihan sovussa. Vauva herätti yöllä kahdesti. Tai oikeastaan minä heräsin puoli kuudelta jo ennen vauvaa kipeisiin rintoihin. Oli pakko lypsää käsin rintaa pehmeämmäksi, että vauva pääsi syömään kun hän vihdoin heräsi.

Ensimmäinen päivä neljästään alkoi Elpun herätessä puoli yhdeksältä. Aamupäivä meni tiskipyödän putsauksessa, Elpun aamupalan syömisessä, vauvaa imettäessä ja rintapumppua kotimatkan jäljiltä tiskatessa. Kaiken tämän ohessa keitin Elpulle riisit. Vauva nukkuu hämmentävän paljon, vaikka tottakai vauvat nukkuu.

Ehdittiin syödä lounas ja puoli kahdeltatoista jo kävin päiväunitaisteluun Elpun kanssa. Hän oli kyllä aivan väsynyt, mutta normaalin päikkäriaikaan verraten tuo puoli 12 oli aivan liian aikainen. Äiti voitti tämän tahtojen taistelun ja puoli yhdeltä havahduin vauvan ääniin ja Elpu nukkui jo sikeästi.

Itse ehdin nukkua tunnin päikkärit, kun Elpu heräsi kahdelta. Syötiin, katsottiin telkkaria ja rakennettiin palapelejä, ennen kuin vauva heräsi. Käytiin ensimmäistä kertaa nelihenkisenä perheenä kaupassa, vauva nukkui koko reissun.

Myös tänään herättiin yhdeksältä, tosin Elpu heräsi omasta sängystään nukuttuaan hyvin koko yön! Yksi jano yöhön mahtui, mutta se on pientä totuttuihin raapimisraivareihin verrattuna. Aamuun kuului taas pumppausta ja lastenohjelmia, sekä lounas. Ja loppu päivä vietettiin mummin ja papan luona puoliskoni siskon tytön synttäreitä juhlien.

Voidaan siis todeta, että ollaan päästy aloittamaan vauva-arkea ihan oikeasti, mummila vierailuineen ja hitaine aamuineen. Päätettiin, että vauva saa iltamaidon pullosta ja minä hoidan edelleen Elpun iltapesun ja nukuttamisen. Puoliskoni pääsee näin osallistumaan enemmän vauvan hoitoon ja Elpu saa pitää tutun iltarutiininsa.

Mun syli on luonnollisesti nyt ajoittain varattu vain vauvalle, joten haluan säilyttää joitakin totuttuja "Elpun ja äidin juttuja" kuten juuri iltapesu ja iltalaulut. Toivon, että se ainakin lievittää vauvan mukana tullutta muutosta ja myllerrystä taaperon elämässä.

VAUVA TULI!

Tänään on 3.3.2016 ja rv 20+6. Ajeltiin aamulla puoliskoni kanssa Kotkaan, määränpäänä äitiyspoliklinikka. Matkalla alkoi vähän jännittää. Ajatella, että muutaman kymmenen minuutin päästä tiedetään onko vauvalla kaikki hyvin ja saako Nuppu pikkusiskon vai pikkuveljen.

Kummallakaan meistä ei ole ollut selvää tunnetta kumpi meille on tulossa. Puoliskoni oli aivan varma että Nuppu olisi poika, vaan eipä ollut. Tällä kertaa hän oli ajatellut että tämäkin on tyttö, kun viimeksikin oli niin varma pojasta, ettei vauva tällä kertaa nyt ainakaan poika voi olla.

Itse tiesin Nupun olevan tyttö. Ei epäilystäkään. Mutta tällä kertaa mulla ei ole ollut mitään fiilistä kumpaankaan suuntaan. Ja koko raskaus on mielestäni mennyt samaa kaavaa kuin Nupun odotus. Ajattelin vain että tyttö tulee. En edes osaa nähdä itseäni pojan äitinä, vielä. Ehkä kolmas lapsi olisi poika, jos meille sellainen tulisi.

Nupun aikaan muistan nähneeni useamman kerran unta vauvasta, yhdessä unessa vauva oli poika. Nyt olen nähnyt vauvaunta vain kerran, vauva oli poika.

Ultraaja oli sama kuin tässä raskaudessa np-ultrassakin. Tarkoitus oli ottaa ensin kaikki mitat ja sitten vasta tarkistaa sukupuoli. Vauva oli äärettömän vilkas ja paljasti itsensä heti, sukupuoli olikin sitten ensimmäinen asia joka meille kerrottiin. Hän lupasi jäädä eläkkeelle jos olisi väärässä vauvastamme, niin selvää se oli.

En osaa edes sanoiksi pukea sitä tunnetta. Jännittävää, ihanaa ja uutta. Ihan yhtä hölmöt onnelliset hymyt huulillamme, kun Nupunkin ultrassa, juteltiin koko tutkimuksen ajan. Tuntui tosi luonnolliselta ja täydelliseltä kuulla kumpi vauva on. Ehkä nyt keksimme hänelle myös "tekonimen" jonkun muunkin kuin vauveli.

Kotimatkalla soitin äidilleni ja tuumasin että meidän nimiehdotukset on ihan olemattomat. Kuitenkin keksittiin kolme vaihtoehtoa matkalla, joista kahta jäätiin arpomaan, mutta taidan jo tietää kumpaan lopulta päädytään.

Ultran jälkeen autoon päästyämme ajatus vieroksumastani poikalapsen äitiydestä oli jo ehtinyt muuttua toiseen ääripäähän. Näinhän sen kuuluukin olla, näin on täydellistä! Ja mikä parasta, nyt puoliskoni tulee meidän kanssa uimahalliin, kun hänelläkin on oma pukkari kaveri!

Eilen aamulla, puoli seitsemän aikaan, Nuppu sai täydellisen pikkuveljen! Meidän jo kovasti odotettu pieni poikamme! 
Pituutta 51cm ja 3862g rakkautta.

Kirjoitin tämän heti rakenneultrasta kotiin päästyämme ja jätin julkaistavaksi sitten kun vauva on syntynyt, ensimmäisten kuvien kera. Vain päivä, mitat ja  kuva on lisätty jälkikäteen. Ja muuten se nimi oli puoliskoni idea ja nyt hän ei haluakaan sitä ja minä olin jo ihan että se se on!

ps. Pahoitteluni ja anteeksipyyntö kaikille niille joille vastasin vain puoliskoni tietävän kumpi vauva oli. Kyllä minäkin tiesin, mutta kuten sanoin, halusin pitää tiedon salassa mahdollisimman pitkään ja näin en voinut sitä vahingossa lipsauttaa.

Kypsä ja pienesti pettynyt

Nyt mun on pakko myöntää, että olen kypsä. Masentaa, ettei vauva ole vieläkään syntynyt. Ärsyttää, ettei olla kotona. Olen jaksanut kaikki 42 viikkoa rakastaa kasvavaa mahaani. Olen ääneen ihmetellyt niitä äitejä, jotka tuskastelevat jo pari viikkoa ennen laskettua, että syntyispä jo! Mutta eilen hain vertaistukea niiltä turhautuneilta äideiltä ja pidättelin itkua.

Olen pettynyt itseeni. Miten minä voin olla kypsä tähän odotukseen? Ymmärrän kyllä, että toivoo raskauden vaihtuvan vauvaan, jos oikeasti raskaus on ollut yhtä jatkuvaa oksennusta, kipua, tuskaa ja itkua, mahdollisesti myös pelkoa lapsen puolesta. Mutta mun raskaus on ollut ihana! Molemmat raskaudet. Elpun odotuksesta mulle jäi tosi iso kaipuu. Tuntui, että raskaus vaihtui vauvaan  yllättäen, varoittamatta, ihan kesken kaiken. En ehtinyt ajatella, että raskaus tosiaan loppuu joskus, ennen kuin se loppui.

Nyt olen saanut nauttia ne puuttuvat päivät mahasta. Elpusta viimeinen mahakuva on otettu rv 39+0, mulla jäi kuvaamatta siis viisi päivää! Nyt ollaan otettu kuvia kyllä senkin edestä. Isosiskoni otti viime torstaina (40+6) nuo kuvat joita on parissa aiemmassa postauksessa ja peilikuvia olen itse räpsinyt tottakai melkein joka päivä, ainakin sen pari tärähtänyttä, jos en muuta.

Mutta hei ihan oikeasti rv 41+4, aamulla alkoi pikkuhiljaa itkettää, vaikka kaikki on hyvin. Ollaan oltu kaksi päivää puoliskoni kanssa kahdestaan. Tiistaina heräsin paljon puoliskoani aikaisemmin, jo yhdeltätoista ja aloin kirjoittaa meidän maanantaista. Miksi me oltiin taas kahdestaan ja mitä tehtiin maanantaina ja mitä oltiin suunniteltu tiistaille. Mutta mua alkoi ahdistaa, vähän jopa masentaa. Joten ei muuta kuin tyhjä blogiteksti auki.

Sunnuntaina mua vähän hävetti aamulla herätä ja lähteä kirkkoon. Ja kyllä sain kuulla niitä "vielä täällä" kommentteja yhdeltä jos toiselta. Vastasin "ei tässä hätää, ei vieläkään kolota ja vauva on ihan yhtä aktiivinen kuin ennenkin." Yhden mun ystävän äiti tuli vielä kokousten jälkeen halaamaan, kertoen omat kokemuksensa siitä kun kaikki kysyy "eikö vieläkään". Helpotti.

Maanantai-illalla viestiteltiin tyttöjen kanssa ja silloin vielä väitin, ettei minua jännitä - "silloin ennen laskettua jännitti, mutta nyt ollaan jo niin paljon yli, että enää ei" - tytöt saa jännittää mun puolesta. Kiitos muuten tsempeistä kaikki! :) Mikä muuttui yhdessä yössä?

Ehkä se, ettei vauva sittenkään syntynyt vieläkään. Ehkä tajusin, että tosiaan tänään me mennään jokatapauksessa sinne äitipolille ihmettelemään tätä meidän kuviota. Tajusin, että se päivä, jonka ei koskaan pitänyt tulla on huomenna - eli tänään: rv 41+5 ja yliaikaisuuskontrolli.

Jotenkin sain huijattua itselleni ihanan seesteisen, rennon ja rauhallisen mielen torstaisen kätilön puhelun jälkeen tai siitä huolimatta. Tajusin, että meillähän tosiaan on vauvavakuutus, joka kattaa kyllä kaikki ylimääräiset raskauteen liittyvät käynnit äitipolilla. Se siis rauhoitti mieleni hetkeksi. Mutta eilen mun mieleeni hiipi ensimmäistä kertaa ikinä pieni synnytyspelko.

Viimeksi mun kroppa toimi ihan itsestään, minun edes tajuamatta tapahtumia ennen kuin ne jo tapahtuivat. Nyt alkoi pelottaa, että mitä jos tällä kertaa mun kroppa pettää mut. Entä jos en tunnista oikeita supistuksia? Jostain sain päähäni myös kaikki kauhukuvat pitkäksi venyneestä, pieleen menneestä synnytyksestä, hätäsektioon ja kuolleeseen vauvaan.

Viimeksi mun synnytyssuunnitelmaan kuului yksi lause: "Toivottavasti on niin nopea, etten tarvitse kivunlievitystä, mutta otan kyllä kaiken mitä tarjotaan." No sain mitä tilasin, jos niin voi sanoa. Nyt mulla on kolme toivetta: helppo, nopea ja ennen kaikkea luonnollinen.

Puoliskoni herättyä sain muuta mietittävää ja iltaa kohden mielialakin onneksi koheni. Nyt vähän naurattaakin ja omat pettymyksen tunteet pystyy jo hyväksymään. Sitä paitsi, nyt on enää turha murehtia ja miettiä, koska kohta se selviää mitä seuraavaksi tapahtuu.

Tällä hetkellä toivon, että synnytys lähtisi käyntiin itsestään, luonnollisesti. Toisaalta taas toivon, että kun mennään käymään äitipolilla, me lähdetään sieltä vauvan kanssa. Toivon että synnytys menee yhtä nopeasti ja helposti ja luonnollisesti - itsestään, kuin ensimmäinenkin synnytys. Toivoisin, että tämä odotus ja omien tuntemusta kyttääminen olisi jo ohi.

Vauva mikä viivyttää?

Minun tieni äidiksi

Sosetta ja sotkua -blogin Elsa kirjoitti otsikolla Minun tieni äidiksi. Postauksen lopussa hän haastoi lukijansa kertomaan omansa, joko kommentteihin tai postaukseen, minä päätin toteuttaa jälkimmäisen. Ja haastan myös kaikki halukkaat kertomaan oman tarinansa, kommenttiin tai postauksena.

Tällä tarinalla on kaksi alkua. Ensimmäinen alkoi kun olin vielä pieni tyttö. Olen aina tiennyt, että minusta tulee äiti - kotiäiti vieläpä. Olen haaveillut kahdentoista lapsen katraasta, mutta sittenmin kutistanut maksimäärän viiteen, toiveena ainakin kolme. Kaikkiin ystäväkirjoihin unelma-ammatin kohdalle kirjoitin "kotiäiti tai liikkaope".

Lähdin kotoa peruskoulun jälkeen. Opiskelin Liikuntaneuvojaksi ja kolmannen vuoden keväällä muutin pois koulun asuntolasta - ensimmäiseen omaan osoitteeseen, soluasuntoon. Valmistuin ja hain uudestaan kouluun toiseen päähän Suomea. Syksyllä lähdin kahdeksi vuodeksi Rovaniemelle. Muutin ensimmäiseen yksiööni.

Loin itselleni säännöllisen arkirytmin, kotiinlähtöaikoineen. Sammutin tietokoneen ilta kymmeneltä ja valot puoli yhdeltätoista. Heräsin puoli seitsemältä. Sain säästettyä rahaa, vaikka tein töitä kerran pari viikossa ja muuten sain vain opintotuen ja asumislisän. Koin itseni vastuuntuntoiseksi aikuiseksi. Sain kavereita ja haaveilin tulevaisuudesta, kuinkas muutenkaan. Sattumalta, tietämättäni, tapasin puoliskonikin muutaman kerran. Kasvoin vähän ja se on se toinen alku, se konkreettisempi tie äidiksi.

Opintojen jälkeen muutin takaisin kotiin. Hetkellisesti. Kesällä tutustuin puoliskooni joka kertoi ensikäynnillään, että hän ei halua naimisiin eikä lapsia. Mutta jos hän sattuisi parisuhteen löytämään, hän toivoisi samanlaista suhdetta kuin hänen vanhemmillaan. Ei mennyt kuin pari viikkoa ja puoliskoni kysyi olenko hänen tyttöystävänsä. Arvaatte varmaan mitä vastasin. Reilu yhdeksän kuukautta myöhemmin puoliskoni kosi.  Ensimmäinen plussa tuli kuukausi kihlojen jälkeen.

Plussa joka järkytti puoliskoani ja josta minä en uskaltanut kertoa isille. Äidille kerrottiin kyllä heti samana iltana, samoin kun anopille. Neuvolaan soitin heti seuraavana arkipäivänä. Sain ajan jonka vaihdoin aikaisempaan. Ehdittiin saada kutsu ensimmäiseen ultraan.

Alkuraskauden keskenmeno rv 8+5. Ehkä kamalinta mitä meille on tapahtunut. Juuri kun oltiin totuttu ajatukseen, että meille tulee vauva. Juuri kun oltiin ehditty alkaa ajatella tulevaisuutta vanhempina. Selviydytty järkytyksestä ja alettu iloita raskaudesta. Se oli tosi kova paikka meille molemmille. Itkua riitti vielä pitkään sen jälkeenkin. Asiakas kysyi neuvolan numeroa - minä poistuin puhelun jälkeen salista itkien. Osasin sentään kysyä äitiys- vai lastenneuvolan puolelle.

Olisin halunnut sen vauvan. Olisin halunnut ihailla kasvavaa vatsaani. Olisin halunnut haaveilla vaunuista, lasten sängystä, ostaa pienen pieniä vaatteita. Sen sijaan itkin itseni uneen ja heräsin itkien keskellä yötä. Lopulta puoliskoni nukutti minut unilääkkeillä.

Kerroin avoimesti omille ystävilleni meidän surusta ja sain vertaistukea yllättävistä osoitteista. Tajusin, ettei me ollakaan ainoat joille kävi näin. Miksi keskenmenosta ei puhuta? Tajusin etten itse halua salata kipeää kokemusta. Kun itse puhuin sain apua, toivon että jollekin on apua kun tietää, että myös meille kävi niin.

Elämä jatkui. Mun työpaikassa alkoi yt-neuvottelut. Ehkä olikin ihan hyvä ettei vauvaa tullutkaan vielä. Ajattelin jo positiivisemmin. Me itkettiin yhdessä monet kerrat, juteltiin ja oltiin hiljaa. Käsiteltiin surua yhdessä ja yksin, omilla tavoillamme ja kasvettiin yhteen. Muistan aina erään itkuisen illan, kun puoliskoni sanoi "mie olisin halunnut sen vauvan." En ollut enää ainut joka halusi lapsen. Me halusimme olla perhe. Kolme kuukautta myöhemmin tuli uusi plussa. Plussa josta oltiin heti innoissamme. Plussa josta en vieläkään uskaltanut kertoa isille. Plussa jota oltiin toivottu.

Minun tieni äidiksi, on kestänyt koko elämän, nukkeleikeistä nyky hetkeen. Mutta meidän tiemme vanhemmiksi - ensimmäisestä plussasta vauvan syntymään - kesti vuoden. Nyt jälkeenpäin on helppo olla onnellinen. Näen jopa sen, kuinka paljon suru meitä kasvatti yhteen puoliskoni kanssa. Me selvittiin siitä, me selvitään mistä vain.

Tammikuussa 2014 meidät vihittiin ja heinäkuussa syntyi terve tyttövauva. Nyt kaksi vuotta myöhemmin, perheemme on syntymää vailla nelihenkinen. Ja kyllä saimme sittenkin otettua ne "minusta tulee isosisko"-kuvat, tai ainakin sinne päin. Toki ilman niitä vauvan ultrakuvia.

Jos olisin tiennyt

Elpun synnytys alkoi suoraan kipeillä supistuksilla joita kellotin tunnin. Supistuksen kesto keskimäärin 74 sekuntia ja supistusten väli keskimäärin kaksi minuuttia, kertoi sama sovellus jonka myös nyt latasin puhelimeeni. Ja näillä mentiin siihen saakka, kun ponnistuksen tarve ja matka sairaalaan alkoivat. 

Synnytystä edeltänyt viikko oltiin mökillä, uitiin, saunottiin ja nukuttiin päikkäreitä auringossa. Viikonloppuna jatkettiin iltauinneilla käyntiä ja revittiin tapetit meidän uuden kodin makuuhuoneesta. Maanantai-iltana tapetin repimisten jälkeen kävin kylvyssä, katsottiin leffaa ja nukuttiin sohvalla. Elpu syntyi tiistaina, kaksi päivää ennen laskettua.

Np-ultrassa uuden vauvan koko vastasi neljä päivää nuorempaa. Rakenne ultrassa oltiin enää yksi päivä ikäistään pienempi, jos niin voi sanoa. Aavistelin kyllä, että tämä vauva saattaisi viihtyä mahassa vähän pidempään. Jostain syystä romantisoin mielessäni, kuinka hauskaa olisi jos vauva syntyisi Elpun laskettuna päivänä, olihan vauvan laskettuaika Elpun syntymäpäivänä.

Mutta nyt tämä odotus on kieltämättä venähtänyt yllättävän paljon! Tiedän, että vielä ei olla edes paljoa lasketun ajan yli, mutta meidät tämä viikon venähdys yllätti todella. Ei tässä edelleenkään itse mahan puolesta ole mitään ongelmaa ja siitä olen kyllä iloinen. Ja jos oltaisiin ihan vaan kotona niin ei olisi näitäkään ongelmia mitä nyt ollaan huomattu.

Oletus oli, että ollaan maksimissaan viikko tai puolitoista reissussa ja siitäkin ajasta minä viettäisin sen kolme päivää vauvan kanssa sairaalassa. Jos olisin tiennyt, että hengaillaan mun vanhemmilla muutaman päivän - maksimissaan viikon sijasta toista viikkoa, olisin:

• ottanut muutamat housut lisää. Mulla on nyt mukana farkut ja kollarit käyttöön, sekä toiset farkut sairaalasta kotiutumiseen. Eilen kaivoin sairaalakassista farkut jalkaani, koska toiset farkut ja kollarit pääsivät pyykkikoppaan. Samaan aikaan tottakai. 
• pyytänyt puoliskoani tuomaan tullessaan mun sortsit jotka unohdin kotiin.
• ottanut enemmän paitoja mukaan. Nyt mulla on kolme t-paitaa sekä yöpaita. Yksi puolipitkähihainen äitiyspaita ja neule. Otin yhden neuleen, joka mahtuu mulle vasta synnytyksen jälkeen, samoin se kotiutumispaita mahtuu vasta sitten, kun maha vähän sairaalassa kutistuu. Frisbeegolffaamaan ja eilen iltakävelylle lähdin puoliskoni paidassa.

Sama ongelma on puoliskollani. Vaatteita liian vähän. Elpulle sentään pakkasin ihan reilusti mukaan. Dödökin multa on aika vähissä, mutta uutta en halua ostaa kaupasta. Mulle tuli eilen tekstari, että uusi odottaisi mua postissa - niin kotona postissa. Jos olisin tiennyt, että ollaan vielä täällä olisin vaihtanut postitusosoitteen tänne Jyväskylään, kun viime viikolla tuon Foreverin tilauksen tein. 

Soitin tänään äitipolille rv 41+0 verenpaineen mittauksesta ja pissanäytteestä - joka siis on huommenna. Kun juteltiin mun terkkarin kanssa tämä koko sairaalan vaihto piti olla ihan helppo juttu. Me tullaan Jyväskylään ja käydään synnyttämässä. Ja tullaan kotiin. Piste. Näin asia oli kerrottu mun terkkarille.

Nyt sihteeri oli ihan ulapalla, otti mun tiedot ja sanoi, palaavansa asiaan hetken päästä. Kätilö soitti takaisin ja kysyi ensimmäisenä miksi soitin ja seuraavaksi miksi me tänne tultiin - ei jäänyt hyvä maku siitä puhelusta, tilannetta piti selvittää vähän lisää. Kohta kätilö soitti uudestaan.

Tuli puhetta maksusitoumuksesta - ahaa luulisi että sellaisesta pikku jutusta olisi mainittu mun terkkarille. Hän oli kuitenkin tänne yhteydessä useamman kerran. Mittaukset pitäisi käydä tekemässä jonkun terveyskeskuksen itsemittauspisteessä, jos haluan. Jos nyt menee ensikeskiviikkoon saakka niin silloin menisin ihan normaalina päivystysasiakkaana äitipolille.

Ei ollut kiva puhelu. Ehdin jo ajatella, että nyt en ainakaan synnytä ikinä. Ja joo puhelun jälkeen piti vähän aikaa mököttää ja itkeä. Onneksi tuo kätilö totesi loppuun, että katsotaan sitä sitten kun tulette tänne, toivottavasti ennen keskiviikkoa. On niitä vauvoja ennenkin syntynyt kesälomareissuilla. Että joo. Ei tämä nyt ollutkaan niin yksinkertaista kun mulle kerrottiin, mutta onneksi ei tarvitse ressata kuitenkaan.

Tänään mun isosisko otti vielä viimeisiä masukuvia. Niin niissä sairaalalaukkuun pakatuissa farkuissa. Kollarit mulla on nyt puhtaana, ja heitin nämäkin farkut pyykkiin. Jos lähtö nyt tulisikin ensi yönä, niin puoliskoni voi tuoda ne mulle sitten sairaalaan. Maha on ihana ja edelleen nautin jokaisesta päivästä raskaana, mutta yöt menee enemmän ja vähemmän lähtöä odotellessa. Tänään havahduin aamulla, että tämäkin viikko on kohta ohi, eikä vauvaa kuulu.

Hiuksissa hiekkaa

Sinä yönä rannalla vihdoinkin

Ihan varovasti sun kättäsi kosketin

Aika liikkui hitaammin 

Sinä hengähdit hiljaa

Sinne alle sotkuisen katoksen

Kesä tuli niin äkkii ja häipyi hiipien

Me valvottiin palellen

Mul oli hiuksissa hiekkaa

- Maija Vilkkumaa: Hiuksissa hiekkaa -

Me ehdittiin kuin ehdittiinkin viettämään eilen pari tuntia laadukasta parisuhdeaikaa. Lähdettiin sinne frisbeegolf-radalle ja saatiin heitettyä kaikki 9 väylää alle tunnissa. 

Sunnuntai iltana meillä meni puolituntia ensimmäisellä väylällä, kun yritettiin viihdyttää Elpua ja saada hänet kulkemaan meidän perässä mustikoilla houkutellen. Elpu vain pysähtyi jokaisen puskan kohdalla (tietenkin, niinhän me tehtiin koko viime syksy kun pururadalla käytiin kävelyllä) ja olisi varmaan tyhjentänyt ne kaikki. Elpu siis viihtyi kyllä hyvin, mutta meidän heittämisestä ei tullut oikein mitään. 

Nyt kahdestaan yhdistettiin kaksi lajia,  oli vähän pakkokin kun jokaisen väylän aloituspaikalta löytyi pokestop, eihän niitä nyt voinut ohittaa! Kyllä vaan meilläkin löytyy pokemon Go puhelimista. Maasto oli vähintäänkin mielenkiintoisen haastava tämän mahan kanssa, mutta hauskaa meillä kyllä oli ja hiki tuli, kun tarvottiin ylös alas kivikkoisia polkuja pitkin.

Urheilun luonnollisena jatkeena tulee tietenkin syöminen. Vihdoinkin löytyi se puoliskoni kaipaama salaattibaari. Matkalla parkkipaikalta syömään piipahdettiin yhdessä sänkyliikkeessä, ihan vaan koska mulla on taipumusta näyteikkunashoppailuun. Yllätyin kun puoliskoni suostui. Kyllä alkoi uusi kunnollinen sänky houkuttelemaan, mutta ihmetellään sitä sitten kun löydetään se isompi koti. 

Meidän treffit päättyivät kun äiti ilmoitti olevansa Elpun kanssa jo Kirpputori Silinterin pihalla. Mekin sitten ajettiin sinne ja saatiin iloinen tyttönen syliin heti parkkipaikalla. Kierreltiin vähäsen ja tyhjennettiin mun pikkusiskon pöytä. 

Tuo otsikko ja Maijan ihanan romanttinen kappale voisivat olla suoraan meidän ensi tapaamiselta. Mie hain puoliskoni silloin matkakeskukselta ja mentiin suoraan tuonne samaiselle rannalle uimaan. Ne voisivat myös kuvastaa meidän eilistä, romanttista (heh) laatuaikaa. Tuolla samaisella rannalla on myös otettu ensimmäiset kuvat meistä yhdessä.

Todellisuudessa ne kertovat enemmän tämän päiväisestä ulkoilusta. Hiekkalaatikon reunalla istuessa sain kaksi kourallista ihanaa hienoa hiekkaa suoraan päälleni. Niin että oli sitä hiekkaa vähän (tai siis aika paljon) muuallakin kuin hiuksissa. Ei ole kovin häävi tunne kun hiekka valuu paidan sisällä mahaa ja selkää pitkin.

Käytiin taas vaihteeksi koulun pihalla leikkimässä. Minä kävellen ja Elpu hienosti pyöräillen lähes koko matkan molempiin suuntiin. Ylämäissä ja jyrkässä alamäessa autoin. Pakko edelleen ihmetellä miten äkkiä Elpu on hoksannut tuon potkupyörän. Tänään hän lasketteli loivaa alamäkeä jonkin matkaa jo molemmat jalat ilmassa!

Nyt puhelimiin vielä vähän lisää virtaa ja saatetaan suunnistaa pokemon kävelylle.... :D

Pihalla ja puistossa

Tässä mummun ja vaarin lähellä on koulu jonka piha on tullut tosi tutuksi viimeisen vuoden aikana. Vielä viime syksynä nuo ala-asteikäisille suunnatut kiipeilytelineet tuntuivat pelottavan korkeilta, mutta nyt Elpu menee niissä kuin vanha tekijä. Tälläkin vauvanodotusreissulla ollaan käyty kauniinpina päivinä siellä ulkoilemassa.

Elpu sai potkupyöränsä heti keskiviikkona, kun se ostettiin ja ollaan jo poistuttu tutulta pihalta pidemmille retkille. Potkuttelun idea on selvästi keksitty, vaikka alkuun vähän olikin opettelua. Onneksi vauhti ei vielä päätä hurmaa, kun kypärä on tietenkin mummin ja papan luona, sinne se jäi pyöräni kanssa, kun viimeisen kerran kesäkuussa pyöräiltiin.

Ensimmäinen pidempi pyörälenkki tehtiin ihan vaan lähimmän suojatien yli ja alikulkutunnelin kautta takaisin mummun ja vaarin luo. Tuonne koulun pihalle ollaan nyt kertaalleen mopoiltu plaston mopolla ja kahdesti pyöräilty pitkän kiertotien kautta - sunnuntaina oli rattaatkin matkassa, mutta eilen mentiin pelkällä pyörällä.

Eilen koin pienen sokin, kun eräs äiti istui keinussa lapsensa kanssa ja päästyämme siihen lähellä hän tervehti mua. Äidillä oli tummat aurinkolasit päässään, joten en nähnyt mihin hän katsoi. En ollut ihan varma puhuttiinko mulle, enkä edes osannut tervehtiä takaisin! Alkujärkytyksestä selvittyäni juteltiin enemmänkin - tästä seudusta, raskaudesta, kesästä -  mutta kyllä vaan hämmennyin! Ja lähtiessäänkin hän vielä erikseen tuli sanomaan moikat mulle ja Elpullekin.

Ei meillä päin vaan tervehditä, paitsi kavereita... Kerhoon mennessäkin kaikki katsoo, joku saattaa nyökätä, mutta ei sielläkään tervehtimällä tervehdi kuin ohjaajat. Käytiin meidän kaupungin hätäkahvit-ryhmän puistotaapamisessa alku kesästä, vähän myöhästyttiin. Mutta olin kuitenki ilmoittanut, että ollaan tulossa. Vaikka oli sovittu, että nähdään niin en muista, että mitenkään iloisesti oltaisiin toisiamme tervehditty. Yhden äidin kanssa juteltiin enemmän, paikalla oli kuitenkin neljä äitiä mun lisäksi. 

Itseasiassa ihan vasta vertailtiin ystävän kanssa Jyväskylää ja nykyistä kotikaupunkia. Nyt todellakin olen samaa mieltä, kotikaupungissani on pienet piirit, kaikki alkuperäiset tuntee toisensa ja silloinhan syntyy helposti kuppikuntia, joihin mun kaltaisten yks kaks ujostuneiden on vähän vaikea päästä mukaan. Onneksi mulla on entiset työkaverit ja meidän mammaporukka vaikka vähän harvemmin nyt ollaankin nähty.

Puistoilun ja rattaiden testauksen lisäksi ollaan kertaalleen käyty myös frisbeegolf-radalla. Mentiin kolmestaan meidän perheen kesken, mutta se ei ollutkaan niin hyvä idea mitä ajateltiin. Onneksi oli mustikoita metsä pullollaan, Elpukin viihtyi, mutta hankalassa maastossa eteneminen oli no hidasta. Heitettiin jopa yksi väylä ja lähdettiin takaisin, siihen meni 45 minuuttia. Tuolla metikössäkin ihan tuntemattomat auttoivat meitä kadonneen frisbeen löytämisessä.

Edelleen nautin mahastani. Ja ainakin yhdet masukuvat vielä haluaisin ehtiä ottamaan. Äidin puntarin mukaan suurempia painonmuutoksia ei ole. Vauva on ihan yhtä aktiivinen kuin ennenkin ja ilmeisesti tilaa riittää, kun ei vielä malta syntyä. Puoliskoni mielestä tämä raskaus hormoni myrskyineen voisi jo loppua. Ja joo myönnän hän on ihan oikeassa, sen verran typerä riita saatiin eilenkin aikaiseksi ja entäs ne itkut sen aventin tuttipullon takia. Ja tottakai, olisihan se kiva nähdä millainen ruttunaama tuolta oikein putkahtaa, onko hiuksia ja näyttääkö samalta kuin siskonsa vai onko hän ihan oman näköisensä.

Tänään meillä on tiedossa laatuaikaa kahdestaan, heti kun puoliskoni herää. Mun siskot lähtivät reissuun, vaari on töissä ja Elpu pääsi mummun kanssa päivämatkalle - hakevat mustikoita Viitasaarelta mummon ja papan luota. Meidän oli tarkoitus käydä uudestaan tuolla radalla, mutta saa nähdä mitä ehditään ja jaksetaan. Ainakin nyt sää näyttää ihanan aurinkoiselta, täydellinen rantakeli. Uimaan en enää taida uskaltaa pöpökammoisena, vaikka mieli kovin tekisi, koska nyt on viikon verran öisin tullut muutamia supistuksia.

Onko siellä muita odottajia jotka vielä jaksavat odottaa? :)

"Odottavan aika on pitkä"

Laskettu aika tuli ja meni eilen ja me ollaan nyt viikon verran oleskeltu mummun ja vaarin luona Jyväskylässä synnytyksen alkamista odotellen. Olen kuullut, että tässä vaiheessa alkaa turhauttaa ja äitien kärsivällisyys loppua, mutta ainakaan vielä mulla ei ole mikään kiire savustaa vauvaa pihalle. Tottakai koko viikko jännitettiin, koska lähtö tulee ja maanantaina käytiin jo koeajamassa reitti sairaalalle. Navigaattorin mukaan matka on 13 minuuttia.

Nyt tuo maaginen laskettuaika on ohitettu ja lapset saavat omat synttäripäivänsä! Eli sekin ressi on pois päiväjärjestyksestä. Vaikka itselleni ei niin ole väliä syntyykö vauva huomenna vai ensi viikolla, tuo isi on aika malttamaton ja joka ilta kysyy milloin sä synnytät. Joka päivälle on riittänyt tekemistä, joten pelkästä odottamisesta ja tylsistymisestä ei voida puhua, edes puoliskoni kohdalla.

Eniten aikaa ollaan käytetty vielä viimeisten hankintojen tekemiseen. Saatiin kahdenkeskistä aikaa, kun käytiin puoliskoni kanssa ostamassa meille tuplarattaat. Lisävarusteiksi napattiin vauvan kantokoppa ja sadesuoja, mutta esittelen rattaat kyllä vielä erikseenkin. Samalla reissulla mukaan tarttui myös toinen vauvapeili autoon. Taisin kyllä jo mainita näistä aiemin..

Omistin kahdet imetysliivit, joten käytiin niitäkin hakemassa lisää. En ollut ihan varma mistä niitä edes löytää. Puoliskoni kysyi heti KapAhlin myyjältä ja se oli ensimmäinen ja viimeinen kauppa josta liivejä haettiin. Halusin yhdet, mutta ainoat sellaiset pehmeät joita etsin ja joissa oli kokoa olikin 2-pack, kyllä nyt kelpaa! Liivinsuojiakin muistettiin ostaa, joten imetyksen kannalta kaikki äidin elämää helpottava on nyt olemassa.

Nyt sairaalakassi on lopullisesti pakattu. Kyllä mahdutin myös oman paidan ja farkut siihen vihreään liberokerhon kassiin! Tosin karsin sieltä pois penaalin ja kalenterin kaveriksi saa riittää yksi kynä. Liivinsuojat pakkasin lansinohin ja huulirasvan kanssa minigrip-pussiin.

Vauvaa varten lisäsin kaksi harsoa, saa nähdä ovatko turhia. Puoliskoni mummon tekemä peitto kulkee kaukalossa, jos sattuukin kylmempi päivä kotiutumiselle. Saatiin tutulta paljon heidän vauvan pieniä vaatteita ja vaihdoin meidän harmaat 62cm collarithousut keltaisiin 56cm housuihin. Ne vaan oli niin iloisen väriset!

Puoliskoni lupasi mulle uudet lenkkarit, sitten kun olen käyttänyt rumia, ikivanhoja lenkkareitani kymmenen kertaa. Tuo määrä tuli täyteen viime syksynä jo muutamassa viikossa ja nyt ostettiin mulle kunnolliset kengät. Nyt kelpaa lähteä vaunukävelylle meidän takapihan pururadan varrelle vauvaa nukuttamaan ja syömään mustikoita Elpun kanssa ja tietenkin puistoilemaan.

Viimeinen mulle tärkeä hankinta oli Avent Natural tuttipullot. Mulla on Aventin rintapumppu ja ainoastaan se 125ml pullo joka siinä mukana tuli. Aloin jo Elpun imetyksen aikana haaveilla isommasta pullosta, koska silloin mun täytyi aina käydä tyhjentämässä pullo rintojen välillä. Nyt saan pumpattua molemmat rinnat ilman ylimääräistä maidon kaatelua pullosta toiseen.

Näistäkin pulloista saatiin kunnon hormonimyrsky aikaiseksi, kun prismasta ja cittarista löytyi vain Avent Classic pulloja ja minä etsin nimenomaan näitä Natural pulloja. Puoliskoni koitti ehdottaa, että eikö niitä pulloja voisi löytää tori.fistä helposti ja nopeasti ja eikö ne classic pullot myös kävisi siihen pumppuun. Tämä keskustelu käytiin cittarin tuttipullo-osastolla ja se päättyi kun ensin toistin useamman kerran ettei puoliskoni ymmärrä mua ja lopulta nappasin Elpun syliini ja marssin itkien ulos kaupasta jättäen hämmentyneen puoliskoni ostoskärryjen kanssa sinne ja tietenkin rahat mukanani.

Loppu hyvin, kaikki hyvin, googletettiin mistä niitä pulloja täältä Jyväskylästä saa ja käytiin sitten  eilen Babystylesta hakemassa, sain vieläpä kaksi pulloa, kiitos puoliskoni. Uteliaisuuttani kysyin myyjältä olisiko se classic pullo käynyt siihen pumppuun, kävi se - vaikka ei ihan yhtä hyvin kuin natural pullo. "Et arvaa kuinka hyvältä tuntuu olla oikeassa" totesi puoliskoni myyjälle, mutta mun edellispäivän käytöksen perusteella puoliskoni saa nauttia tuosta tunteesta kyllä ihan vapaasti.

Tehtiin me pieniä hankintoja myös muillekin kun mulle. Puoliskoni sai pari paitaa ja kengät ja uuden suojakalvon puhelimensa näytölle. Päätettiin että nyt ostetaan vain itsellemme, eikä mitään lapsille, vaan ostettiin me Elpullekin ensimmäiset Vanssit. Ne oli vaan niin hienot! Houkutus ostaa vauvalle samanlaiset oli suuri, mutta tällä kertaa jätettiin ostamatta.

Rattaita etsiessä löydettiin myös Elpulle synttärilahjaksi potkupyörä! Oltiin katsottu samanlaista pyörää meidän lähikaupan Sportiassa ja tiesin sen olevan ainoa kokeilemamme potkupyörä josta Elpun jalat ylettää maahan. Nyt se oli niin hyvässä tarjouksessa, etten voinut olla huomauttamatta siitä puoliskolleni. Ja voitte varmasti kuvitella pienen tytön ilmeen kun haettiin hänet mummun luota pihalle ja nostettiin pyörä autosta.

Jotain raskausvaivoja nyt viimeisen viikon aikana on selvästi ilmennyt, mitä en muista ensimmäisestä odotuksesta. Mun alaselkä on ajoittain tosi kipeä ja iltaisin jalkoja pistelee ja väsyttää. Varsinkin nää mummulan rappuset on välillä vaikea nousta ylös, oikealle jalalle ei oikein pysty varaamaan painoa. Selän ja jalkojen väsyminen on ihan luonnollista, kun edelleen liikutaan tosi paljon kävellen, enkä aina malta olla nostelematta Elpua.

Kyljen kääntäminen nukkuessa ja välillä nopeammin kävely aiheuttaa myös vihlontaa tuolla jossain liitoksissa. Öisin olen havahtunut satunnaisiin supistuksiin vessassa käydessä. Mutta nekin varmaan ihan vaan yleisesti päivien fyysisestä rasituksesta ja vauvan laskeutumisesta johtuvia pikkuoireita. Eipä tässä enää kannata alkaa valittamaan ja tuskailemaan, ihan pianhan tämä on jo ohi ja sitten mulle tulee taas kauhea masuikävä, ihan varmasti.

Kaksivuotiaalle

Rakas tyttäreni, sinä jolle oli nimi valmiina kalenterin takakanteen kirjoitettu jo monta kuukautta ennen syntymääsi. Nimesin sinut blogiini Tuhinaksi, kun kuuntelin nukkuvan vastasyntyneen hengitystäsi. Ei me koskaan käytetty sinusta sitä nimitystä. Ennen ristiäisiä olit meille Nappula.

Olisin antanut nimehksesi Nuppu jos isi olisi suostunut. Isin mielestä et ole kasvi, joten keksin sinulle uuden, kauniin nimen, joka sointuu täysin omaani. Rakastan nimeäsi ja toivottavasti sinäkin pidät siitä kasvaessasi. Lempinimesi ja sen muunnokset on yhdistelmä Nuppua ja nimeäsi.

Sinä synnyit aurinkoisena tiistaiaamuna, sinisen taivaan alla, asfaltille pellon eteen. Tulit elämäämme toivottuna, haluttuna ja valmiiksi rakastettuna. Synnyit niin vauhdilla ettei sitä meinattu uskoa. Samaa vauhtia on riittänyt siitä saakka elämässämme joka päivä.

Sinä tartut pienellä kädelläsi omaani, katsot päättäväisesti ja sanot ytimekkäästi "tule". Sinä ripustaudut kaulani ympärille, rutistat niin lujaa, että joskus luulen sinun kuristavan minua tahallisesti. Sinä pyydät päästä syliin, kun on pahamieli tai väsymys.

Sinä syöt itse omalla lusikalla tai haarukalla. Pyydät sanomalla "anna" ja muistat melkein aina myös kiittää "kiitti" tai kiiiiiitosh". Sanot "ittuaa" - istumaan ja peruutat isin syliin, kun hän istuu lattialla. Juokset suihkuun, kun kuulet veden juoksevan. Kiipeät yöllä äidin ja isin viereen nukkumaan. Aamulla huudahdat ensimmäisenä "OHO!" tai "ÄÄITIII," tai "ITTTÄÄÄÄ".

Sinä olet näyttänyt meille hurjan tahdonvoimasi. Mummi sanoo, että ollaan vielä pulassa, kun sinusta tulee teini. Mummi on oikeassa ja välillä luulen olevani pulassa kanssasi jo nyt. Sinä olet mahdottoman utelias ja todella, joskus pelottavankin, rohkea. Uskallat kiivetä korkealle ja hypätä alas. Toistaiseksi en keksi mitä pelkäisit, paitsi välillä setääsi.

Joskus hämmästytät meidät, minut ja isin, ujoudellasi uusia tilanteita kohtaan. Tarkkailet tilanteita ja ympäristöäsi keskittyneesti. Mutta kun otat tilan haltuun, ei sinua pysäytä enää mikään. Nautit huomiosta ja esiintymisestä. Tykkäät myös kaikista eläimistä ja olisit valmis kaappaamaan syliisi myös sorsat uimarannalla. Harmi etteivät ne ole samaa mieltä.

Sinä opetat minulle kärsivällisyyttä joka päivä. Välillä onnistun, välillä olen aivan surkea. En ole täydellinen äiti, mutta rakastan sinua täydellä sydämellä joka ikinen hetki. Sinä saat minut ja isin nauramaan joka päivä kekseliäisyydelläsi. Olet hurjan fiksu jo nyt.

Sinä teit minusta äidin kaksi vuotta sitten. Sinusta iloiten, kiitollisena ja onnellisena toivotan sinulle valtavasti syntymäpäivä onnea rakkain Elpu-kulta!

Ihan pian isosisko

Heti plussattua alkoi mielessä pyöriä ajatuksia miten valmistaa esikoista tulevaan isosiskon rooliin. Muutaman kerran kirjakaupan ohi kulkiessa pyörähdin etsimään aiheesta kirjoja. Jotenkin valikoimasta ei ikinä löytynyt sellaista kirjaa jonka olisin halunnut ostaa ja ajattelin, että käydään porukalla hakemassa kirjastosta sitten kaikki mitä aiheesta löydetään.

Eipä käyty kirjastossa. Eikä otettu niitä "minusta tulee isosisko"-kuvia Tuhinasta ja vauvan ultrakuvista. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö oltaisi kotona puhuttu vauvasta ja uudesta isosiskon roolista ja niin yritetty parhaamme mukaan valmistaa häntä tulevaan.

Plussasta saakka iltaisin Tuhinan peiteltyäni olen tapani mukaan toivottanut hyvää yötä, kertonut hänen olevan äidin ja isin aarre ja lisännyt vielä "sinusta tulee maailman paras isosisko." Tottahan se on, tulevalle pikkusisarukselleen hän tulee olemaan maailman paras isosisko.

Omistan kotidoplerin ja pari kertaa yritin saada Tuhinan kuulemaan sykkeet. Se ei aivan onnistunut ja aika pitkään tuntui ettei kasvava mahakaan voisi häntä vähempää kiinnostaa. Neuvolassa Tuhina oli mukanani ainakin kolmesti. Siellä hän kuuli sykkeet ja tarkkaili kuinka äiti kävi puntarilla ja verenpaineet mitattiin.

Tuhinasta on tullut ahkera puntarilla kävijä aina kun sellaisen jossain näkee, erityisesti täällä mummun ja vaarin luona. Ja pakko myöntää, kyllä minäkin olen joka toinen päivä vähintään puntarilla raskaus appsini kanssa katsomassa joko 20kg menee rikki. - nyt puuttuu 200g!

Vuoden vaihteessa meidän muskariryhmäläiselle syntyi vauva ja Tuhina oli hurjan utelias tätä pienintä muskarilaista kohtaan. Aiemmin häntä kiinnosti vain tyhjät turvakaukalot ja niihin keinumaan kiipeäminen, mutta pikku hiljaa häntä alkoi kiinnostaa myös se vauva siellä kaukalossa.

Itkevää vauvaa mentiin ihastelemaan ja yritti hän tuttiakin antaa. Erään ystävän luona Tuhina ihmetteli vauvan vaipan vaihtoa. Pyysin Tuhinaa kertomaan missä ovat vauvan napa, korvat ja nenä ja hän osoitti kaikkia todella varovasti.

Joka tapauksessa nyt Tuhina tietää kyllä mikä vauva on ja hän sanookin ihan selkeästi "vauva" aina pienen ihmisen nähdessään ja itkua kuulleessaan. Hän tietää että vauva asuu vielä äidin vatsassa ja pussaa mahaa kun pyydän antamaan vauvalle pusun. Ja ihan viime viikkoina hän on alkanut itse ottaa kontaktia mahaan - nojaillen ja tönien ja sanoen vauva.

Rakennen ultran jälkeen laitoin kolme kuvaa vauvasta meidän jääkaapin oveen ja kyllä niitäkin on katsottu useat kerrat ja kerrottu että siinä on sinun pikkusisarus, joka asuu nyt äidin mahassa. Tuhina osaa myös itse osoittaa kuvia ja kertoa että niissä on vauva.

Tänään puhuttiin kaupan kassalla vauvasta kun Tuhina oli sylissäni ja hän alkoi taputtamaan mun mahaa toistellen "vauva, vaaauva", aivan kuin kertoakseen kaupan henkilökunnalle, että vauva on äidin mahassa.

Vaikka me ei nyt kirjojen kautta valmisteltu Tuhinaa isosiskon rooliin, uskon että vauvan vaatteiden (joita myös on kokeiltu ja pieniksi todettu, myös koon 1 vaippa...), tuttien ja tuttipullojen ilmestyminen, pinnasängyn pidempi läsnäolo ovat konkretisoineet tulevaa hänelle siinä missä kasvava vatsakin.

Hän tietää että mummin ja papan autotallissa odottava pinnasänky on vauvalle. Ja että olohuoneessa paikkaansa pitävät pienet vaatteet ja äitiyspakkauslaatikko liittyvät vauvaan. Toki Tuhina oli meidän kanssa heti penkomassa ja ihmettelemässä äitiyspakkauksen sisältöä silloin kun puoliskoni sen haki.

Turvakaukalo telakallaan asennettiin autoon lauantaina synttäreiden jälkeen ja heti Tuhina osoitti taas että se on vauvan. Nyt hän on matkustellut takapenkillä tyhjä kaukalo seuranaan. Vauvapeilikin hankittiin uusi, nyt on molemmille omat. Eilen ostettiin meille tuplarattaat ja niihin pehmeä vauvan kantokoppa. Tuhina osoitti heti viereistä paikkaa ja sanoi taas vauva.

En todellakaan osaa kuvitella millaisen vastaanoton vauva tulee saamaan, kun tuleva isosisko tajuaa, että vauva todella tulee meidän perheeseen jäädäkseen. Vaihtoehdot tuntuvat olevan joko todella mustasukkainen tai oudonkin sopeutuva. Siitä kirjoitan varmasti sitten kun vauva on saapunut ja arki nelihenkisenä perheenä alkanut.

Valmista on vauva

Viikko ennen Juhannusta ja viikot sen jälkeen ovat olleet aika siivous-, elokuva- ja päiväunipainotteisia. Pyykkiä on pesty lähes joka päivä ja yleensä useampi koneellinen kerralla. Viikkaamista on riittänyt ja mikäs sen parempaa ajan käyttöä, kuin viikata ja katsoa elokuvia. Viime viikkoon mahtui myös yksi kuumeinen yö jota seurasi luonnollisesti elokuvien ja pyykin täyttämä päivä. Syypääksi veikkaisin tulevia kulmahampaita, vaikka ei niitä vieläkään näy.

Viimeisten kolmen viikon aikana katsottiin iltaisin ensin Orange is the new black loppuun ja sitten Orphan black. Ja katsottuja elokuvia on ainakin kahdeksan - paitsi en kyllä katsonut Aristokatteja itse vaan nukuin tyytyväisenä sohvalla.

Leffalistalta löytyy 

• Insideout - Siis tiedättekö montako kertaa voi alkaa itkettää tämän leffan aikana - monta! Syytän kyllä hormoneja. Ja puoliskoani jonka oli pakko huomauttaa joka kerta, niin etten pystynytkään hillitsemään itkua vaikka melkein olin jo onnistunut sen tukahduttamaan!
• Minions - vastapainoa tuolle itkemiselle
• Horton - ajattelin Tuhinan viihtyvän eläinten ja huulaisten matkassa samalla kun viikkaan.
• Autot - viikkauksen jatkamiseen
• Autot 2 - puoliskoni liittyi seuraammee autojen aikana ja jatkettiin sitten samalla linjalla kun syötiin.
• Aristokatit - koska en keksinyt muuta, väsytti ja siinä on eläimiä - Tuhinaa viihdyttämään.
• Lilo & Stich - en ole koskaan nähnyt, viikkauksen oheistoimintaa.
• The right kind of wrong - juuri sopivaa hömppää parisuhdeajalle, lapsen päiväunien aikana.

Kesäkuun ylpeyteni on siistit vaatehyllyt puoliskoni kopperossa. Mulla oli kertynyt puhtaita pyykkejä parvekkeelle iso pino, mutta nekin on nyt kaikki viikattu kaappeihin ja parveke imuroitu - vauvaa varten tietenkin, ihan olennainen paikka tämä parveke!

Mun neuvolakäynnit on olleet ainoat pakolliset menot, rengasliikkeessä käynnin lisäksi. Käveltiin liikkeeseen sisään, puoliskollani meidän vanne matkassa siinä roikkuvine renkaan riekaleineen. Kysyttiin virkailijalta korjaavatko he renkaita ja vastaus kuului "Ootko tosissas! Ei tuollaisia." Vähän aikaa oltiin että mitäs ihmettä.

Virkailija sai hyvät naurut ja hämmennyksen jälkeen mekin tajuttiin, että tosiaan eihän niissä riekaleissa ole mitään korjattavaa, vaan mehän ollaan siis ostamassa uutta rengasta siihen vanteeseen eikä korjaamassa sitä rengasta. Onni onnettomuudessa, vanne oli korjaajan mukaan kuin uusi ja siihen laitettiin vain uusi kumi ympärille.

Kavereita ehdin nähdä parikin kertaa. Yhden kaverin luona käytiin kylässä, sitten oli mun babyshower josta mentiin suoran mammakerholaisen kaverin 2v synttäreille ja viimeisen neuvolakäynnin jälkeen pyörähdettiin kahvilassa myös mammakerholaisten kanssa.

Yö ennen babyshoweria oltiin lapsenvahtina puoliskoni veljenpojalle ja todettiin silloin, että ollaan kyllä huonoimmat lapsen vahdit ikinä. Tuhina nukkui niin hyvin kuin aina kotonakin, eli ei nukkunut ja serkkukin heräsi pariin kertaan. Lopputulos oli miekkailua olohuoneessa hyvin varhain aamulla ja kuuden tunnin unet ennen babyshoweria.

Iltoja on vietetty mummin ja papan luona useampia, aurinkoiset ja tyynet illat puoliskoni ja muut miehet sulkapallon merkeissä. Saunoakin ehdittiin. Lattiat pesin perjantai-iltana olohuonetta ja ruokapöydän alusta lukuunottamatta. Meidän sängyn lakanatkin jäi nyt vaihtamatta, mutta siitä kyllä selvitään vauvan kanssakin uskon.

Mun oli tarkoitus myös pakata meidän Jyväskyläkassit jo perjantaina, mutten sitten siivoamiseltani jaksanut. Synttäreillä kuitenkin aloin miettiä jospa me lähdettäisiin jo lauantaina Jyväskylään. Vaikka se olohuone nyt jäi pesemättä ja ruokapöydän alus, niin mulla ei lauantaina ollut enää mitään siivousintoa saatika voimiakaan siihen.

Mietin että sama se olisi lähteä juhlien jälkeen, kun en kuitenkaan jaksaisi kotona siivota ja se olisi ainut syy miksi ei lähdettäisi jo silloin. Lopulta minä halusin lähteä, puoliskoni ei, joten synttäreiltä lähdettiin pakkaamaan. Käytiin meidän perheen kanssa Rossossa syömässä ja sen jälkeen minä ja neiti hypättiin äidin ja isin kyytiin.

Sunnuntai meni sitten perinteisesti - kirkkoon, kotiin syömään ja rannalle nauttimaan kesästä. Puoliskoni piti tulla sunnuntaina, mutta ukkonen vähän venytti lähtöä. Lopulta Puoliskoni saapui Jyväskylään maanantaina aamuyöstä.

Muutamia menkkamaisin selkäkivuin varustettuja supistuksia tulee silloin tällöin, maha on selvästi tipahtanut lauantaista lähtien. Välillä  vihlaisee ikävästi kävellessä - tiedä sitten onko ne liitoskipuja vai jotain muuta ehkä vauvan lähtökuoppiin laskeutumisesta johtuvaa. Eikä sen oikeastaan väliäkään. Nyt kun ollaan kaikki turvallisesti äidin ja isin luona vauvalla on lupa syntyä koska vaan, paitsi perjantaina.

2v Synttärit

Tykkäisin juhlia synttäreitä joko virallisena päivänä jos se vain onnistuu, tai sitten seuraavana viikonloppuna. Nyt tehtiin poikkeus ja juhlittiin ennen kuin päivänsankari täyttää kaksi. Otettiin ehkä riski kun pidettiin juhlat vain viikkoa ennen laskettua aikaa, mutta hienosti ehdittiin. Ja suurempi riski synttäreiden peruuntumiselle tai yllätyksille olisi ehdottomasti ollut virallisen syntymäpäivän jälkeinen lauantai, joka olisi ollut päivä lasketun ajan jälkeen.

Minut päästettiin näistä juhlista kokonaan ilman stressiä. Anoppini ilmoitti jo 1v juhlien jälkeen, että seuraavat synttärit juhlitaan heidän pihallaan. Minun huolekseni jäi tehdä ja lähettää kutsut, jotka lähti sähköisesti kolme viikkoa ennen juhlia. Sitten jännitettiin ketkä juhliin pääsevät, vai tuleeko ketään. 

Appivanhemmat huolehtivat tilasta ja tarjoilusta, meidän piti ottaa roolia sitten isännöinnissä ja emännöinnissä - mikä ei kyllä vielä tule luonnostaan meiltä kummaltakaan. Vieraille tarjosimme täytekakkua, jonka teki puoliskoni isosisko, yksi Kummitädeistä. Lisäksi oli pullaa ja keksejä. Suolaisena oli lihapasteijoita.

Ensimmäisenä tutkittiin lahjoja, kun odoteltiin pitkän matkan vieraita saapuvaksi. Lopulta päivänsankari nukahti ennen kuin mummu ja vaari pääsivät paikalle. Täytekakku leikattiin ja kahvit juotiin päikkäreiden aikaan.

Päivänsankarin herättyä puhallettiin kynttilät mummun tekemältä allergiaystävälliseltä suklaakakulta. Oli muuten sekin eräänlainen show ulkona - ensin liekki ei meinannut millään pysyä ja vihdoin kynttilät eivät meinanneet millään sammua.

Tein päivänsankarille letin ja kynnetkin lakattiin juhlan kunniaksi! Kyllä musta vielä tulee hienoja kampauksia loihtiva äiti, vaikka itselleni en kyllä loihdi  mitään kotiäitinutturaa kummempaa. Meikkasin kyllä juhlan kunniaksi ja sekin osoittautui virheeksi, pakko myöntää että oon mun meikkivoiteelle ja/tai puuterille allerginen.

Sateisen viikon päätteeksi ei saatu helteisiä puutarhasynttäreitä, mutta saateettomat kuitenkin. Vieraslistalta ilmottautuneista yli puolet pääsivät paikalle, pari vähän odottamatontakin, mutta valtavan tärkeää vierasta. Nuorin vieras oli päivänsankarin 4kk ikäinen pikkuserkku.

Päivänsankari oli aluksi todella ujo, varmasti väsymyksenkin takia. Unien jälkeen hän oli riehakas oma itsensä. Sähkömopolla ajeltiin vaarin kanssa ja serkukset leikkivät ilmapalloilla sydämensä kyllyydestä. Saivatpa kyytiä myös lapiot ja serkun lelumoottorisaha. Oi lasten riemua!

Suurkiitos appivanhemmille onnistuneen päivän järjestelyistä ja 

kaikille rakkaille vieraille, läsnäolonne oli tärkeää! :)