Huhtikuussa 2014 istuin keittiön pöydän ääressä. Edessäni tietokoneen ruutu jossa oli auki blogger, ensimmäistä kertaa sitten neljään vuoteen. Blogin nimi oli Elämää sängyn alla. Tausta oli vihreä ja fontti epäselvä. Julkaistuna oli kaksi juttua, joista en ymmärtänyt juuri mitään, vaikka olin ne itse kirjoittanut. Meidän työpaikka sulki ovensa tuona päivänä ja mun elämässä alkoi uusi jakso. Kirjoitin lyhyen tekstin pätkän ja suljin bloggerin.
Haudoin blogiajatusta kaksi kuukautta. Kesäkuussa avasin bloggerin uudestaan. Surutta painoin roskapöntön kuvaa ja poistin nuo kaksi ensimmäistä postausta. Aloin kirjoittaa. Löysin facebook kavereistani yhden bloggaajan ja laitettiin viestiä aika paljon noihin aikoihin. Pyysin vinkkejä ja apua. Tutustuin ulkoasunmuokkaamiseen ja yllätyksekseni aherruksen jälkeen olin tyytyväinen pinkkiin blogiini. Tästä se alkoi, kaksi vuotta sitten.
Luin yhden blogin läpi kokonaan ja tutustuin muihinkin saman portaalin blogeihin. Huomasin melkein kaikilla olevan jonkin näköinen kuvabanneri - mäkin haluan. Ja ensimmäisen kuvabannerin tein elo-syyskuussa. Blogin pinkki ulkoasu vaihtui jossain vaiheessa sateisen harmaaseen ja surullisen siniseen. Kysyin muutamalta kokeneelta bloggaajalta mielipidettä ja lopulta päädyin edelliseen ulkoasuun. Ja nyt huhtikuussa päädyin lopulta tähän nykyiseen, johon olen enemmän kuin tyytyväinen.
Hieman hitaasti lämmeten avasin instagram tilini julkiseksi ja vaihdoin käyttäjänimeen blogin nimen. Tein myös facebooksivun blogille. Blogin nimi alkoi tuntua pitkältä ja lopulta lyhensin sitä virallisesti. Blogi tuntui taas enemmän oman näköiseltäni.
Bannerin värikuvat kertovat missä laidassa mulla on sivupalkki blogissa ollut, tai ehkä paremminkin siitä missä vaiheessa niitä olikin kahden sijaan enää yksi. Tavallaan harmittaa, ettei aiemmin tullut otettua screenshotteja blogin kaikista ulkoasuista. Niistäkin näkisi kivasti oman kehittymisen ja blogin vaiheita.
Ennen nimen lyhentämistä tein kollaasibannerin söpön sukkakuvan ympärille ajatuksena, että siinä esiintyy elämäni keskipisteet: Elpu ja puoliskoni itsekseen, me yhdessä odottamassa Elpua ja tietenkin kuva minusta ja Elpusta. Sen jälkeen kaikki aiemmat ja nykyinen banneri ovat rakentuneet samoihin kuviin ja samaan ajatukseen. Ne kertovat meidän tarinan.
Ennen nimen lyhentämistä tein kollaasibannerin söpön sukkakuvan ympärille ajatuksena, että siinä esiintyy elämäni keskipisteet: Elpu ja puoliskoni itsekseen, me yhdessä odottamassa Elpua ja tietenkin kuva minusta ja Elpusta. Sen jälkeen kaikki aiemmat ja nykyinen banneri ovat rakentuneet samoihin kuviin ja samaan ajatukseen. Ne kertovat meidän tarinan.
Ensin oli me kaksi, sitten me odotettiin vauvaa, vauva syntyi ja musta tuli äiti ja meistä tuli perhe. Kuvien määrästä riippuen tarina muutti muotoaan - me odotettiin vauvaa, vauva syntyi, musta tuli äiti, meistä tuli perhe - me kaksi, me odottamassa vauvaa, meistä tuli perhe.
Ajattelin tehdä uuden bannerin raskauden loppumetreillä, mutta jotenkin se unohtui kun en keksinytkään millaisen haluaisin. Nykyinen on hyvä, se kertoo meidän tarinaa ja miellyttää silmää. Vaikka banneri on ollut mulla vasta huhtikuusta, sen uusin kuva on kuitenkin jo kaksivuotta vanha sekin. Eihän se sovi, että pikku-Ukko puuttuu tästä tarinasta kokonaan, vaikka hänellä onkin oma paikkansa meidän perheessä. Nyt on siis työn alla uusi banneri.
Ajattelin tehdä uuden bannerin raskauden loppumetreillä, mutta jotenkin se unohtui kun en keksinytkään millaisen haluaisin. Nykyinen on hyvä, se kertoo meidän tarinaa ja miellyttää silmää. Vaikka banneri on ollut mulla vasta huhtikuusta, sen uusin kuva on kuitenkin jo kaksivuotta vanha sekin. Eihän se sovi, että pikku-Ukko puuttuu tästä tarinasta kokonaan, vaikka hänellä onkin oma paikkansa meidän perheessä. Nyt on siis työn alla uusi banneri.