Isona minusta ei ainakaan tule...

Emmi - Hei meillä valvotaan -blogista laittoi (muistaakseni jo ennen joulua) haasteen pystyyn, jonka tarkoitus on päästä tutustumaan bloggaajaan, ei nyt ehkä uudesta, mutta ainakin erilaisesta näkökulmasta. Paljastettakoon heti alkuun, kun olen niin monesti aiemminkin sen täällä maininnut, että mulla on aina ollut kaksi haaveammattia: kotiäiti ja yläasteen liikkaope. Ja senkin olen jo monta kertaa paljastanut, että ammatiltani olen Liikuntaneuvoja ja vastaanottovirkailija.

Nyt, kun tämän tiedätte, päästään itse haasteeseen! Kymmenen ammattia joita en ikinä koskaan kuvittelisi harjoittavani.

  • Puhelinmyyjä. Kerran olen puhelinmyyjäksi hakenut ja haastattelua pidemmälle en päässyt. Se oli varmasti tarkoitettu niin. Ennen Nupun syntymää olin miltei kaksivuotta töissä numeropalvelussa ja sen kokemuksen pohjalta minusta ei koskaan tule puhelin myyjää. Oi niitä aamuvuoroja, kun olisin toivonut voivani vaihtaa paikkaa siivoojan kanssa!

  • Astronautti. Tosin tämä vain siksi, etten näe elämäni koskaan kulkevan sellaiseen suuntaan koulutuksen tai minkään muunkaan suhteen, että olisi mitenkään mahdollista tulla avaruuden sankariksi.

  • Ammattiurheilija. Mulla ei riitä kilpailuvietti niin pitkälle, mieluummin harrastan omaksi ilokseni. Nuoruuden harrastuksista kaipaan Kilpa-aerobicia ja kilpatanssia. Ja vaikka molemmissa on sana kilpa, en koskaan ole kilpaillut kummassakaan lajissa.

  • Ravintolakokki. Trust me. Mun pää ei kestäisi! Ruoan laitto on kivaa. Ja niin koulun opetuskeittiöllä, kuin Oppipojan keittiössä oli kivaa. Kuorittiin porukalla monta kiloa porkkanoita ja meininki oli mitä parhain. Mutta että työkseni mun pitäisi olla vastuussa nälkäisten ihmisten ruokien onnistumisesta, hektisessä ravintolassa ja pahimmillaan täydelle salille yksin. Itseluottamus keittiössä olisi varmasti kasvanut, mikäli olisinkin respan sijasta valmistunut kokiksi, mutta minä en halua olla vastuussa nälkäisen ihmisen päivän pilaamisesta. Enkä todellakaan kestäisi vihaisen asiakkaan raivoa.

  • Armeijan vakiokalustoa.  En ole käynyt armeijaa. Joskus haaveilin ilmavoimista, mutta olen juuri himpun verran liian lyhyt lentäjäksi. Silloin (siis vuonna 2010) parhaillaan intissä olevat kaverit kertoivat myös aseettomanpalveluksen mahdollisuudesta, mutta tyrmäsin sen. Jos tulisi sota, haluan olla lasteni kanssa enkä rintamalla. Ilman sotilasvalaa olisin kyllä halunnut uteliaisuuttani kokea vaikka koko vuoden armeijan, mutta en enää. Ehkä voisin olla armeijalla jossain muussa, kuin sotilaallisessa virassa, tyyliin kahvilatyöntekijänä, mutta sekin on erittäin epätodennäköistä.

  • Baarimikko. Nää tylsää vaikken viralisesti ole koskaan kokeillut. Hotellin aulabaaria jonkin verran kyllä hoitanut. Ja blokkarina olin yhdessä isossa baarissa, se oli oikeastaan aika hauskaa. Nyt muistelen niitä aikoja jopa rentouttavana. Opiskelijaelämään se sopi, mutta ei enää.

  • Kirurgi. Kirurgin työ on varmasti tosi mielenkiintoista, enkä pidä itseäni mitenkään erityisen heikko hermoisena, mutta leikkaussalissa en haluaisi olla töissä. Puistattaa ajatus vedellä ihoa auki veitsellä ja kaivella ja paikkailla sisäelimiä.

  • Ensihoitaja. Enkä kyllä pystyisi olla ambulanssissakaan töissä. Mahdolliset avomurtumat tai isot veren vuodot ei oo mun juttu. Ällöttää enemmän ja puistattaa. Suurien haavojen lisäksi en varmasti pystyisi olla tuomatta töitä ajatuksissani kotiin. Enkä usko että osaisin käsitellä mahdollisia kuoleman tapauksia. Taidan skipata koko hoitoalan.

  • Patologi. Siinä missä musta ei olisi kohtaamaan kuolevaa potilasta ja  omaisia, niin en myöskään kovin välittäisi työskennellä kuolleiden parissa. Ei sillä, kaikissa sairaala ja rikossarjoissa kuolinsyyntutkijoiden homma vaikuttaa tosi mielenkiintoiselta sekin, mutta ei taida olla mua varten.

  • Kalastaja. Yritin kerran perata pientä ahventa. Mun vanhin serkku antoi sen mulle käteen ja se tipahti kyllä takas mereen melkein heti, vaikka sillä oli jo maha auki. En vaan pysty koskemaan kaloihin. Tykkään kyllä syödä kalaa, mutta jopa se lohifileen nahkapuoli ällöttää. Ollaan me ostettu kokonainen lohi joskus kotiinkin ja kosken kyllä jos on pakko, mutta mieluummin en. Eli en kyllä ammatikseni alkaisi kalastajaksi. Enhän mie saa edes pientä sinttiä irtti mato-ongen koukusta. Koskaan saanutkaan.

Terveystalolta lastenpolille

Joulu on jo jäänyt reilusti taakse, tammikuu lähentelee puoltaväliä. Ollaan isolla porukalla anoppilassa. Siellä on myös muita sukulaisia, joita ei olla sitten syksyn jälkeen nähty. Riisutaan toppavaatteet ja olohuoneen valon osuessa vauvaan kuuluu "voi ei onko tälläkin allergiaa?". EI. Oikeasti tiedän sen olevan toiveajattelua. Luovuin toiveajattelusta ja myönsin sen olevan vain itseni huijaamista ja vauvan kiusaamista. Ihottuma on tasan samaa mitä Elpullakin oli. Jätetään soseet pois ja palataan toistaiseksi täysimetykseen.

Varaan ajan terveystalon lastenlääkärille. Hirveällä tohinalla päästiin melkein ajoissa paikalle. Lääkäri on mukava. Punnittiin vauva, paino oli jo noussut 5kk neuvolasta vaikka siitä oli vain pari viikkoa aikaa. Iho tarkistettiin kauttaaltaan. Poskiin määrätään 1% Hydrocortison ja vartalolle Apolar. Kortisonivoidekuureja siis. Perusvoiteiksi riittää Elpun Hydran ja Lipolan. Sain myös kehuja kuinka hyvänä vartalon iho on pysynyt pelkillä perusvoiteilla. 

Jätin kananmunan pois jo jouluna, mutta maitotuotteista olin karsinut vain juotavan maidon (mikä on aika paljon minulta) pois. Lääkärin mielestä se on tässä vaiheessa järkevää, kun en edes osannut sanoa kuinka suurta hyötyä Elpun imetysdietistä oli. Lopulta vielä hän kielsi syöttämästä Jekulle mitään mille Elpu on allerginen. Jekulle siis ei saa antaa perunaa, vehnää, kauraa, ohraa, ruista, kananmunaa, maitoa eikä soijaa. Kotiin viemisiksi saadaan purkki erikoiskorviketta hätävaralle ja lähete lastenpolille maitoaltistukseen.

Lähden lasten kanssa Jyväskylään seuraavana päivänä ja hydrocortisonkuuri tehoaa poskiin hyvin! Ihan mahtavaa, tämä toimii, luulin. Oltiin reissussa pitkä viikonloppu ja kotiin palattua meitä odottelikin jo kutsu lastenpolille. Aamulla aikaisin siispä labraan verikokeisiin. Kaksi putkiloa ja ukko huutaa kuin syötävä.


Ukko on ollut ihan yhtä tyytyväinen kuin aina ennenkin. Vaikka oltiin juuri alettu maistelemaan kahta soseateriaa päivässä, ennen täysimetykseen paluuta. Yöheräilytkään eivät muutu mihinkään suuntaan soseiden loputtua. Se oli ainut ratkaisu mikä keksittiin poskien hoitamiseen ennen lastenpolin lääkärikäyntiä.

Lastenpolilla tehtiin taas kokovaltainen lääkärin tarkistus. Pituus, paino, iho, sisäelimet, keuhkot, korvat, sydän. Kaikki kunnossa. Mitä nyt paino menee alakäyrillä, mutta sehän on selvää. Verikokeesta on paljastunut kananmunanvalkuaisallergia. Ei yllätä. Sen sijaan yllättää, että mitään muuta ei löydy vieläkään. Sama tulos saadaan pricktesteissä. Kysymällä selvisi, että kummassakaan testissä ei tarkistettu yhtäkään vilja-allergiaa.

Kotiin lähdetään 2,5% Hydrocortison reseptin kanssa sekä saatesanoin: kontrolli puolenvuoden päästä, silloin uudet testit. Ja maitoaltistusta lääkäri ei haluaisi tehdä. Suosittelee kuitenkin minulle maidottoman imetysdietin kokeilemista 1-2viikoksi. Sitä alkaa nyt neljäs viikko. Emme huomaa vaikutusta mihinkään. Voidaan tehdä kotona myös korvikkeella maitoaltistus jos halutaan ja ottaa sitten yhteyttä taas lastenpolille virallista altistusta varten.

Niin juu, ja muistuttaahan lääkäri minua vielä ruoka- & oirepäiväkirjan pitämisestä. Tällä kertaa suhtaudun päiväkirjan aloittamiseen jopa positiivisesti. Onhan poskien iho lääkärikäynnin aikaan ihan ok mikä on sama kuin surkea. Sitä ei kestä kauaa. Mulla on sama kysymys kuin Elpunkin aikaan: Miten ihmeessä pidän oirepäiväkirjaa kun oireet eivät parane missään välissä että voisin edes yrittää selvittää mikä ne taas laukaisee?


Hydrocortison oli jo menettänyt tehonsa noiden kahden viikon aikana jotka oli terveystalo ja lastenpoliklinikka käyntien välissä. 6kk neuvolassa posket ovat jälleen räjähtäneet. Paino on noussut, mutta käyrä laskussa. Vartalon iho taas on lähestulkoon täydellisen pehmeä. Sellainen kun ensimmäisillä neuvolakäynneillä 4kk ikään saakka. Seuraavan kerran neuvolaan 7kk iässä, mitalle ja puntarille.

Soseita pitäisi ottaa takaisin ruokavalioon, lihaa ja kasviksia myöten. Jouluna mummu keitti omena-porkkana sosetta ja Jekku söi sen satsin reippaasti kahdessa päivässä. Neuvolassa ollaan tyytyväisiä että hedelmien ja marjojen lisäksi menee myös vähän kasviksiakin. Keitän omenoita ja porkkanoita nyt minäkin. Mutta ei, se ei kelpaa edes yhden lusikallisen verran. Ei vaikka se on lusikalla siivilän läpi pusattua todellakin tasaista sosetta.

Nyt ikää on viikon vajaa 7kk. Edelleen suurinosa päivistä menee täysimetyksellä. Välillä annetaan soseita ja välillä sormiruokaa. Parsakaali taisi olla huono idea. Kana, kurkku, banaani ja avokado ihan ok. Poskien ihottuma pysyy samana - eli tosi pahana. Oikeastaan ihottuma on kaikista siisteimmän näköinen aina saunomista seuraavan päivän aamuna. Kun saunan jälkeen on vedetty ekstra paksut rasvakoktailit naamaan heti uimahallissa tai kotona pukiessa ja vielä illalla ennen nukahtamista.

Puoliskoni sanoo, että varataan uusi aika terveystalolle. Sopiihan se. Vaikka pessimistisesti mietin mitä he muka voivat tehdä. Kaikista kurjinta on, kun Jekku on alkanut raapimaan. Se häiritsee nukahtamista ja hidastaa parantumista. Prismassa kassaneiti toivottaa hyvät illan jatkot ja ihastelee sydämellisesti miten voikaan olla niin söpö punaposkinen vauva.

"Vauvattaako" meidän taaperoa?

Lasten kanssa on kiva tehdä kaikkea kivaa. On kiva olla pulkkamäessä, kiivetään ylös ja lasketaan alas, uudestaan ja uudestaan ja voi sitä lapsen riemua! On kiva olla uimassa, meidän lapset nauttivat vedestä, loiskuttelevat, sukeltavat, räpiköivät ja voi kuinka ihana on nähdä heidän riemunsa! Sama koskee kerhoja, leikkipuistoja, luistelua, pyöräilyä. Kaikkea on kiva tehdä.

Mutta mihinkään ei ole kiva lähteä. Ne päivät ovat olleet harvassa, kun kukaan ei menetä hermojaan villasukille kertaakaan. Kyllä niitäkin on, erittäin kummallisina ajankohtina. Esimerkiksi silloin, kun lähdettiin junalla Lahteen. Meidän piti mennä bussilla asemalle ja bussipysäkille kävelee puolituntia. Silloin ei tapeltu ja oltiin tuntia aikaisemmin bussipysäkillä mitä piti.

Eikä tämä koske vain aamulla lähdössä tapahtuvaa ulkovaatteiden pukemista. Vaan ylipäätään kaikkea pukemista ja yleensä aina! Paitsi yöpukua. Yöpuvun saan pukea aina oikein nätisti paikallaan tapittavalle taaperolle, joka oikein odottaa, että laskemme yöpuvun napit yhdessä niitä kiinni napittaessa.

Käytiin taas uimassa tässä jokin aika sitten. Uinnin jälkeen mentiin tietenkin saunan ja pesun kautta pukkariin. Ensimmäinen vaatekerros itselle, taaperolle eväät ja vauvalle tissi. Vauva nukahtaa ja alkaa taaperon rasvaus ja pukeminen. Tähän saakka menee ihan kohtalaisen sujuvassa yhteistyössä, vaikka taaperosta olisikin paljon hauskempaa juosta ympyrää pitkin pukkaria.


Itselle ulkovaatteita lukuunottamatta loput vaatteet päälle. Vauvan rasvaus ja pukemisoperaatio, vauva odottaa kaukalossa ja nyt pitäisi saada ulkovaatteet itselle ja taaperolle. Hiki virtaa. Hermoja kiristää. Vauva ei enää viihdykään kaukalossa. Pyydän taaperoa pukemaan itse villasukat samalla kun vedän omia toppahousuja jalkaan. Villasukat lentää pitkin pukkaria ja taapero karkaa jonnekin. Sama homma uudestaan ja uudestaan.

Olen saanut itselleni jo kengät jalkaan ja pipon päähän, kaikkien uikkarit, pyyhkeet ja muut oheiset on pakattu. Tarkistin sen kahdesti. Olen takkia ja rukkasia vailla valmis. Taapero juoksee karkuun ja heittelee villasukkiaan, pipoaan ja rukkasiaan. Ja tässä vaiheessa menee hermot. Taapero kiinni, nyt päälle. Äiti on vihainen. Ja taapero nauraa, eikä edes yritä karkuun. Mutta äitiä ärsyttää joka ikinen pienikin nytkähdys sylistä pois päin. Edelleenkään taapero ei edes yritä  karkuun, kun puen häntä sylissäni.

Meidän taapero osasi pukea toppahaalarin vetoketjua myöten jo vuosi sitten. Hän osaa laittaa villasukat ja pukee itsekseen housut ja vaipan tai pikkarit ja sukkahousutkin, jos sille päälle kotona sattuu, kengistä puhumattakaan. Mutta tällaisissa tilanteissa se ei vaan onnistu, ei sitten millään.


Autoon päästyämme laitoin kavereille viestiä. Tottakai suuttumisesta tulee paha mieli ja todella "olen huono äiti" fiilis. Siinä viestitellessämme tulin ajatelleeksi, että vaadinkohan taaperolta sittenkin liikaa? Onhan kaksi ja puolivuotias kuitenkin todella pieni vielä. Tappeluksi menee silloin, kun pyydän taaperoa tekemään jotain itse. Mutta yleensä jos minä teen sen, taapero ei ole moksiskaan ja kaikki sujuu leikiten.

Vai onko tämä nyt sitä vauvatusta? Kun isosisarus näkee, että vauvaa kannetaan, syötetään, puetaan, hellitään ynnä muuta, alkaa hän vaatia samaa kohtelua itselleen. "Kävelemään oppinut lapsi ei haluakaan kävellä puistoon vaan olla rattaiden kyydissä niin kuin vauvakin." Meidän itsenäisesti syövä taaperomme syö nykyään myös mielellään syötettynä. 

Meillä on liikkeellä selvästi jompaa kumpaa, tai kenties hieman molempia. Oletan taaperomme olevan ehkä hieman isompi ja itsenäisempi, kuin hän onkaan tai mitä hän haluaa olla. Vaadin liikaa. Samalla kun taapero on parhaansa mukaan sopeutunut uuteen elämäänsä isosiskona ja opettelee jakamaan äidin ja isin huomion vauvan kanssa. Jos ei olisi vauvaa, en varmaan edes olettaisi taaperon pukevan itseään nopeuttaakseni lähtöämme.

Seuraavan kerran, kun me puetaan päälle päivä- tai ulkovaatteita, en hermostu. Ehkä voisin kysyä kuka sinut pukee ja toimia sen mukaan, sen sijaan että käsken hänen pukea itsensä samalla, kun minä puen itseni ja vauvan. Ei olla koskaan käsketty taaperoa pukemaan yöpukua itse ja sen pukeminen on aina ollut helppoa - ilman taistelua. Eri asia tietysti montako kertaa se täytyy pukea uudelleen, heh.

Vauvattaako meidän omin luvin jääkaapillakin käyvää taaperoa? - Pöydän ja tuolinkin tuonut ihan ite....

Aikuisten kaverikirja

Kaikki varmasti muistaa peruskouluajoilta ystäväkirjat. Näitä ystäväkirja-blogihaasteita tulee vastaan aina silloin tällöin, mutta aina on ollut eri kysymykset. Siksi näitä onkin niin mielenkiintosta tehdä ja hauska lukea. Kiitos haasteesta Oonalle - From Oona to you. Kuvat on mun instagramista, @sangynalla, niitä ihan ekoja ja vähän uudempia.


Nimeni on: Petra

Jotkut tosin kutsuvat minua: ei mulla taida enää olla lempinimiä joita joku käyttäis... paitsi äiti.

Olen syntynyt vuonna: 1991, eli olen siis mielestäni: 21 tai enintään 23-vuotias.

Lapsuuskotini langallinen numero: 
214116

Pienenä olin varma, että minusta tulee isona: Liikkaope ja kotiäiti

Mutta isona minusta tulikin: Liikuntaneuvoja ja vastaanottovirkailija + kotiäiti



Täydellinen puoliso on: yllätyksellinen, hassu, sopivasti hölmö (koska oon itekin), huomaavainen, hyvä kuuntelija ja puhuu tunteistaankin.

Jos saisin lisää tunteja vuorokauteen: öööö. Voisin sanoa että nukkuisin enemmän, mutta kukaan ei taida luvata, että lapsetkin nukkuisivat enemmän. Oonko ihan outo, jos sanon etten oikeesti halua lisää tunteja? Sen sijaan voisin kyllä palkata sisäkön tai siivoojan tai kokin tai au pairin tai vaikka kaikki :D

Harrastan nyt: Blogi on tällä hetkellä ainoa oma harrastus. Lasten kanssa harrastetaan uimista ja ulkoilua.


Parin lasillisen jälkeen perjantai-iltana kuuntelen Spotifystä: Ei ole lasillisia eikä spotifya, mutta Youtubesta pauhaa Kaija Koo, Laura Närhi, Laura Voutilainen, Antti Tuisku, Sanni ja Miriam Bryant ja McFly nii ja Ressu.


Noloin tv-ohjelma, josta pidän: Katson telkkarista ainoastaan pikku kakkosta. (Netflixhän on eriasia)

Bravuurini keittiössä (viinin lipittämistä ei lasketa): Oli kai joskus spagettikastike, mutta oon ilmeisesti unohtanut miten kokataan, kun puoliskoni tekee paremmat ruoat meillä.

Melkein hävettää kertoa, mutta itken aina kun: kirjoissa tai tv-sarjoissa/elokuvissa on sydänsuruja.


Lapsuuteni lempilelu: ehkä Arttu nalle. 

Lempilelu nykyään: Dublot!


Salainen paheeni: Valvominen. Vaikka en kyllä tiedä kuinka salaista se on...

Eikun se ihan oikea salainen paheeni: syljen sihisten sammakoita suustani suutuspäissäni.

Viisaus, jonka olen tähän mennessä oppinut: Ööööööhöm. Saanko syyttää äitiaivoja, kun en tähän hätään keksi yhtäkään viisautta... 



Meistä verkostolaisista näihin kysymyksiin vastasivat myös Liina - Mama Lina, Nea - In the little cottagePauliina - Mrs. Eriksson RoomEmmi - Rakkaudella äitiHeidi - Yksinhuoltajaäidiksi 2011Doris - UnelmalandiaCecci - Kun kaksi muuttuu kolmeksiSari - The L for love ja Susanna - Touhulandia

Ootteko te tehneet näitä haasteita? :)

Takku


Vanhemmuus on usein tasapainottelua terveenitsekkyyden ja kaikkensa antamisen kanssa. Pitäisi osata ottaa omaa aikaa, huolehtia itsestä - mielellään jonkin urheilun muodossa. Koti kiiltää ja kaikki vaatteet löytyy viikattuina omista kaapeistaan ja joka päivä syödään kaksi itsetehtyä lämmintä ateriaa. Parisuhteellekin on aikaa mieluiten kerran viikossa, mutta vähintään joka toinen viikko. Sen lisäksi harrastetaan koko perheen kanssa, käydään luistelemassa ja uimassa.

Lapset on tietenkin tärkeysjärjestyksessä ykkössijalla. Lapsiperheen arki on ihan "piece of cake" joka päivä, vai mitä. Lapsilla on puhtaat vaatteet ja kerhorepussa varavaattteiden varavaatteet, ellei vielä kolmaskin kierros. Äidilläkin on puhtaat vaatteet, kiva arkimeikki ja hiukset harjattuna. Eipäs, vaan hiukset on hienosti letitettynä tai vähintääkin etuhiukset ranskanletillä ponnarin lisäksi.


Maalasinko jo tarpeeksi hienoa stereotypiaa kotiäidistä ja arjen ihanuudesta? Todellisuudessa äiti onkin kaikkensa antaja, joka painii parhaansa mukaan eroon riittämättömyyden tunteista. Terveestä itsekkyydestä ei näy jälkeäkään. Paitsi silloin, kun äiti väsyneenä huomaa maailman epäreiluuden, mutta se on jo toinen tarina. Todellisuudessa kerhoon lähtö menee kuta kuinkin näin:

Hampaat pesty. Onhan mulla rahat mukana, ostetaan eväät matkalla. Vaatteet päälle, onkohan mulla edes puhtaita housuja. Noi lasten vaatteet on tossa kasassa ja pyykkinarulta pitää napata tuo paita ja ne housut. Pitää muistaa pyykätä kun tullaan kotiin. Lapsille aamupalaa, vaatteet päälle, ulkovaatteet, rattaisiin ja menoksi. Missä on avaimet ja puhelin. Hyvä kaikilla on pipo päässä. Montakohan vaippaa mulla on laukussa? Hikihatussa, takit naulaan ja hiukset äkkiä suttura nutturalle niin kukaan ei huomaa, ettei niitä ole harjattu tänään ja suihkussakin kävin toissapäivänä.


Ja tiedättekös mitä seuraa tästä: pipo päähän - sutturanuttura - hiukset auki - pipo päähän - nukkumaan - meingistä kun sitä jatkuu tarpeeksi kauan? Välillä toki hiuksia pesten, mutta harjata et koskaan ehdi silloin, kun muistat. Ja parhaassa tapauksessa pitää hiukset vetästä vielä sutturallekin märkinä harjaamatta. Minäpä näytän mitä siitä seuraa.... TAKKU.  Jota on ensimmäisessä kuvassa selvitetty jo pari päivää.

Yllätyitkö? En minäkään. Onneksi takut on tehty avattaviksi. Sitä varten on jos minkälaista apuvälinettäkin. Multakin löytyy perus hoitoainetta, vähän parempaa hoitoainetta ja vielä hiuksiin jätettävää hoitoainetta. Hiusharjankin puoliskoni kävi ostamassa heti edellisen mentyä rikki. Elpullekin hän osti ikioman Muumi takkuharjan.


Tämä takku oli jo päästä voitolle. Multa alkoi usko loppumaan kesken leikin, noin viikon kestäneen harjailun jälkeen. Melkein kaivoin saksia laatikosta, kun isi päätti ryhtyä sankariksi. Ja kyllä, isi sai takun selvitettyä kammalla!

Hauskintahan tässä on se, että siinä missä minä keräilen itselleni takkuja, on meidän perheen peikkoprinsessan titteliä kantaneen taaperokultakutrin hiukset alkaneet olla yhäuseammin ja useammin vähintään harjatut, mutta usein myös letitetyt. Jospa vain riittäisi kärsivällisyys opetella letittämään oma pää...

Millä sä bloggaat?

Blogilla on ikää kaksi ja puoli vuotta ja tässä ajassa on ehtinyt bannereiden ja ulkoasun lisäksi vaihtua myös työvälineet monta kertaa. Aloitin kirjoittamisen kesällä 2014 pienellä tabletilla. Sen tilalle tuli isompi tabletti, ennen Elpun ensimmäistä joulua. Ensimmäisen äitienpäivän kunniaksi 2015 sain uuden puhelimen Honor 6:n.

Honor valittiin kameran perusteella ja siitä tuli lemppari puhelimeni heti. Se on ollut kamera ja sillä olen lisännyt kaikkiin kuviin blogin leiman. Honor on myös toiminut tablettin korvaajana, sen lakattua toimimasta. Yleensä kävin vain säätämässä kuvat oikeisiin kohtiin, jos kävin puoliskoni koneella.

2015 sain joululahjaksi läppärin kirjoittamista varten. Ja se olikin ainut mitä sillä tein, kirjoitin ja järjestin puhelimella lisätyt kuvat. Edelleen honor 6:lla tein kaiken muun. Kunnes kesällä 2016 puhelimesta halkesi juuri korjattu näyttö. Uusi näyttö halkesi tietenkin huomattavasti pahemmin, kuin se alkuperäinen halkeama (kuvat alla, vasen ensimmäinen). Loppukesästä joku käveli läppärini päältä ja siitäkin halkesi näyttö, ei se muutenkaan ollut enää ihan priima kunnossa. Huomasit jo varmaan, että tämän kahden ja puolen vuoden aikana olen blogannut enemmän puhelimella tai tabletilla, kuin tietokoneella.

Honor 6 kuvat LG G4 // tietokonekuvat Honor 6
Kamenara htc One mini

Loppukesästä etsin uutta puhelinta itselleni ja honoria googlettamalla huomasin, uuden honor 8 puhelimen. Ei tarvinnut kauaa miettiä mistä puhelimesta haaveilisin. 
Värivaihtoehtoja oli syksyllä neljä ja sain testiin kultaisen honor 8:n. (Jouluna tuli myös pinkki). Sain tutustua puhelimeen kolme viikkoa ja olin aivan myyty jo ensimmäisen viikon jälkeen. 

Minulle tärkeintä on kamera ja paras tapa sen testaamiseen oli tietysti ottaa paljon kuvia ihan kaikesta, koska mitkään faktat ei sano mulle mitään. Onneksi puoliskoni on sen verran nörtti, että hän ymmärtää myös faktoja.

Tässä muutama fakta honor 8 puhelimesta niille jotka niitä ymmärtävät, suoraan valmistajalta: 

Avainfaktat
·         Kirin 950 16 nm FinFET  
·         4 x 2.3 GHz ja 4x 1.8 GHz ydintä
·         4 GB RAM-muistia ja 64GB/32GB tallennustilaa, jota voi lisätä micro-SD-kortilla aina 128 GB:iin asti
·         3 000 mAh:n akku
·         5,2 tuuman Full-HD LTPS -näyttö
·         12 MP kaksoiskamera RGD- ja monokromisensoreilla, useita kuvaustoimintoja
·         8 MP etukamera
·         Dual-SIM
·         NFC
·         IR (Infra Red) -lähetin
·         3v takuu sekä 3kk lasitakuu (etu- tai takalasi) 

Kahden kameran taktiikka
Uutuus-Honorissa on pääkamerana 12 megapikselin kaksoiskamera erillisillä RGB- ja monokromisensoreilla. RGB-sensori auttaa vangitsemaan kuvaan värit ja monokromisensori yksityiskohdat.  Monokromisensori taltioi valoa jopa kolme kertaa enemmän kuin tavallinen kamerasensori tuoden kuvaan dynaamisuutta ja vähentäen epätarkkuutta, jopa pimeällä kuvattaessa. Kaksoiskameran ansiosta kuvaajalla on käytössään paljon erilaisia kuvaustoimintoja ja suodattimia, kuten Valomaalaus, Panoraama, Hidastettu kuvaus, Hyvää ruokaa -kuvausmoodi, HDR-kuva, Vesileima sekä Yökuvaus.  Edessä Honor 8:ssa on 8 megapikselin kamera, joka tukee sekä Panoraama-kuvausta että Kauneus-selfie-toimintoa.

* * * * * * *

Kamerana Olympus µ Tough

Tuon kameran osuus oli myös mulle kutakuinkin selkeää. Tosinörtille tai muuten tekniikkaa ymmärtävälle löytyy kattava tuotearvostelu muropaketti.com sivustolta (klik). Tykästyin, tai saatoin jopa hieman rakastua, jos puhelimeen nyt voi rakastua, tuohon honor 8 joka mulla oli testissä. Puoliskoni huomasi sen ja sopivasti toisen testiviikon jälkeen marssittiin puhelin kauppaan ja ostettiin mulle sininen puhelin synttärilahjaksi.

Olisin halunnut valkoisen tai kultaisen, mutta puoliskoni päätti, että valkoinen ja musta ovat tylsiä eikä vaihtoehtona ja koska myyjänä oli hänen veljensä, sopivat pojat käytännössä keskenään minkä värinen puhelin mulle tuli. En valita, toteutuihan toiveeni jota en uskaltanut toivoa. Ja onhan tämä sininen nyt tosi hieno, vaikka aika armoton naarmuille. Jälleen, kaikki postaukset syyskuusta joulukuulle on puhelin postauksia. Toki osassa on siskoni tai Annin kameralla otettuja kuvia.


Testailin kameraa hämärässä, pimeässä, ulkona ja sisällä, ja tämän postauksen Honor 8:lla otetut kuvat ovat suurimmaksi osaksi juurikin niitä ensimmäisiä testikuvia. En todellakaan koe olevani mitenkään lahjakas kuvaaja, mutta ehkä niistä saa vähän ideaa mihin kaikkeen tuo kamera pystyisi okeissa käsissä. Proasetuksia kamerassa on myös vaikka kuinka paljon, mutta niiden käyttö vaatii multa ainakin ihan ajan kanssa opettelua. Todella tyytyväinen olen kyllä ihan automaattiasetuksiinkin.

Nyt joulupukin apulaiset tuumasivat, että oli aika saada kunnon läppäri. Joten enää en ole puhelinbloggaaja. Picsart löytyy myös tietokoneelle, joten kuvien käsittelykin  onnistuu nyt tutulla ohjelmalla läppärillä.


Honor8 etukamera

Millä sä bloggaat?