Mitäs nyt?

Joulukuu on vilahtanut ohi lähes silmiä räpäyttämättä. Ihan vasta viime viikollahan me käytiin puoliskoni mummolla syömässä, pikkujoulu merkeissä koko porukka, tämän joulun ensimmäiset jouluruoat. Ei sittenkään tämähän tapahtui jo marraskuussa! Jouluvalotkin ripustin marraskuun puolella, paitsi parvekkeelle. Siellä ne makaavat edelleen pöydällä koska en keksinyt miten ne sinne ripustaisin enkä ainakaan yletä sinne minne ne ehkä haluaisin.

Tähän joulun alle on mahtunut melkoista tunne myrskyä, enemmän positiivista mutta hieman myös huolta. On väsyttänyt enemmän ja vähemmän ja väsymys ja nälkä on se parisuhteen ja perherauhan paras häiritsijä kombo. Tuhina on raapinut ja itkenyt öisin - p a l j o n. Tällä hetkelle yöt ovat h i e m a n parempia, tai ehkä se johtuu vain siitä että puoliskoni on käynyt antamassa kaurajuomaa jääkaapin eteen vaeltaneelle taaperolle huomattavasti useammin kuin minä. Onneksi nämä öiset unen rikkoutumiset kompensoituvat sitten aamulla ja nykyään meillä herätään aikaisintaan puoli kymmeneltä, myöhäisin herätys oli viime viikon tiistaina - minä heräsin puoli kahdeltatoista ja Tuhina 20 yli kaksitoista.

Toivoisin kuitenkin että meidän rytmit muuttuisivat nyt joululoman aikana normaaliin kahdeksan ja yhdeksän aamuheräämisiin ja vaikka en voi väittää että meillä kokonaisia öitä nukuttaisiin, niin jos edes noita tavallisia öitä tulisi taas. Tavallisena yönä Tuhina herää joko kahden tai neljän aikaan ja kiipeää meidän sänkyyn jatkamaan unia. Se helpottaisi hurjasti kerhoissa käyntiä ja vauva kavereiden näkemistä nämä kun sijoittuvat yleensä aina aamupäiviin, ennen päikkäreitä. Olen kyllä onnellinen että meillä nukutaan sitten pitkään kuin että itkettäisiin yöt ja herättäisiin kukonlaulun aikaan.

Väsymys tuottaa lähinne minulle erikivoja sivuoireita. Viime tiistaina kun nukuttiin pitkään olin tosi reipas - kannoin Tuhinan sängystä patjaa myöten ja meidän sängystä petaria myöten petivaatteet parvekkeelle tuulettumaan ja kuurasin meidän makuuhuoneen lattioita ja hyllyjä myöten ennen kuin petasin puhtaat lakanat sänkyihin. Pyykkiäkin pesin tiistaina, keskiviikkona ja torstaina reippaasti koneellisen per päivä ja tiistaina vielä yhden lakanakoneellisen extraa. Tavoitteeni oli siivota ja pestä lattiat koko asunnosta tai niin luulin, se into loppui lyhyeen. Vessan pesin saunan oven ikkunoita myöten vasta lauantaina, saunaa en enää jaksanut. Olohuoneen ja keittiön ikkunoista ja eteisen peilistä pesin pienet sormenjäljet pois samalla.

Mutta kuivauskaappiin ripustin vasta eilen perjantaina koneeseen laittamani pyykit. Ensimmäisen kerran kone piippasi valmiina perjantaina, sillä aikaa kun nukuttiin päikkäreitä. Lauantaina se piippasi samaan aikaan kun tein ruokaa, perunamuusia ja kanan fileepihvejä. Meidän paistinpannu on niin kärsinyt että paistaminen on todella tarkkaa peliä lämpötilan, öljynmäärän sekä lihan laadun välillä. (esim. kanaa ei voi paistaa kutosella ollenkaan tai kiinni jää varmasti). Ja sitten oli jo taas niin kaamea nälkä että syötiin heti kun ruoka oli valmista ja sinne unohtui. Sunnuntaina en jaksanut edes käynnistää koko konetta. Eilen mulla oli kolmatta kertaa nuo pyykit pyörimässä kun appiukko soitti ja kyseli meitä heillepäin. Siinä sitten hetki katsottiin toisiamme - minä ja puoliskoni - nyt ne oli pakko saada kuivumaan ennen kuin menevät pilalle.


Eilen piti olla aikanen herätys koska labrassa piti käydä ennen puolta yhtätoista, pitäähän näytteet saada liikkeelle heti samana päivänä. Olisin voinut käydä myös perjantaina mutten millään jaksanut. Eikä me kyllä eilenkään ehditty ennen puolta yhtätoista, vaan oltiin kaksikymmentä vailla terveyskeskuksen pihalla. Mun oli tarkoitus sykkiä noiden pyykkien ja siivouksen kanssa. Valjastin jo sunnuntaina puoliskoni huolehtimaan ruoasta ja muusta että minä voin keskittyä täysillä siihen pyykkäämiseen. Sunnitelmat kuitenkin muuttuivat ja puoliskoni kävi kaupassa hoitamassa mun ostoksia sillä välin kun minä laitoin pyykit kuivumaa. ja sitten suunnattiin appivanhemmilleni.

Jouluaatto vietetään puoliskoni vanhempien luona ja ajattelin että voitaisi mennä sinne yöksi jo keskiviikko iltana. Sitä ennen haluaisin saada tyhjäksi kaikki pyykkikopat ja lattiat pestyä. Tämä kaikki jäi nyt siis tälle päivälle, sisältäen ainakin neljä koneellista pyykkiä (joista kolmas on likoamassa ja pääsee koneeseen heti kun se kohta piippaa). Voi olla etten jaksakaan ihan kaikkea, mutta lattiat on kyllä pestävä ja katselin äsken pehmoleluja ja nyt tekisi mieli heittää nekin vielä pesuun - tänään.

Kaikki on hyvin vaikka vähän väsyttää, meitä kaikkia, joulustressiä tai kiirettä ei ole mutta tekemistä riittää silti. Sitä minulle ja meille kuuluu nyt. Mitä sinulle siellä kuuluu? :)

Helsingissä

Muistatteko vielä kun voitin keväällä arvonnassa (peräti kahdessa!)? Toisesta voitin Tuhinalle aivan ihanan Duplo maatilan ja toisesta Muksu Seikkailijan välipalajuomia sekä kaksi vapaalippua Snadistadiin. Ajattelin että mennään heti kun Tuhina oppii kävelemään. Ei menty, sitä paitsi Tuhina oppi kävelemään nopeasti ja alta yksivuotiaat pääsevät maksutta. Ajattelin että mennään syyskuussa kun serkkuni lapsi täyttää kaksi vuotta. Ei menty, eikä lopulta löydetty enää sopivaa ajankohtaa joten homma jäi sikseen.

Liput olivat voimassa tämän vuoden loppuun ja kuumeisesti mietin marraskuussa kenet voisin pyytää kanssamme sinne. Sitten puoliskoni kysyi: mikset pyydä sitä Matua? Niin minä pyysin ja reilu viikko sitten siellä käytiin! (Matu kirjoittikin päivästä jo heti samana iltana)



Ostin matkahuollon nettikaupasta bussiliput hyvissä ajoin joten matkat kustansivat yhteensä hurjat 10€. Alle neljävuotiaat matkustavat ilmaiseksi vaikka olisi turvaistuin matkassa. Ja niin meillä kuin myös pääkaupunkiseudulla vaunuillen pääsee ilmaiseksi julkisella liikenteellä. -Myös METROLLA! Mitä en meinannut aluksi uskoa.

Me herättiin Tuhinan kanssa seitsemältä, hetki ennen herätyskelloa. Tuhina otti ensimmäiset päiväunet heti aamulla, nukahtaen bussipysäkillä ja heräten matkakeskuksella. Meidän bussi Helsinkiin lähti tasan kymmeneltä. Tuhina matkusti pitkät matkat omassa turvaistuimessaan. Lounas syötiin bussissa ja vielä toisetkin tirsat neiti nukkui heräten kun saavuttiin Kamppiin. 

Ensin meitä oli vastassa mun isotäti joka otti turvaistuimen holhoukseensa päiväksi. Etsittiin yhdessä Matun kanssa sovittu kohtauspaikka ja sain vielä ohjeet paluu matkaa varten. Sitten täti jatkoi omille asioilleen ja me suunnattiin metrolla Ruoholahteen.

Snadistadi oli kerroksessa miinus 5 jonne mentiin hissillä. Vaunut sai kätevästi suljettujen liukumattoportaiden alle ja siellä niitä olikin monet jonossa. Naulakoilta löytyi myös lukollisia lokeroita (jotka syövät euron). Mulla oli varuilta mukana Tuhinalle toiset kengät, mutta Snadistadissa ollaan sukkasillaan. Aikuisten sisäänpääsymaksu on 2€ ja sillä sai rannekkeen (vähän niinkuin Linnanmäellä ja unohdettiin ottaa rannekekuva!) ja kupongin jolla sai kahvin, teen tai kaakaon tai vaihtoehtoisesti kahden euron alennuksen erikoiskahveista. Irtokarkit olivat vähän vaarallisesti Tuhinankin käden korkeuksissa, onneksi tällä kertaa huomion kiinnitti vain jättimäiset tikkarit ja kaikki ne härvelit joiden kuuluikin kiinnostaa.




Ensimmäisenä Tuhina keksi sellaisen auton, joita on ostoskärryissä. Tutkailtiin hieman ympäristöä ja päädyttiin 0-4 vuotiaiden alueelle. Siellä oli pomppulinna, kaksi trampoliinia, pallomeri, liukumäki, kiipeily paikkoja, keinuhevosia ja mopoja. Tuhina tutki ympäristöä melko itsenäisesti samalla kun me juteltiin niitä näitä Matun kanssa ja Leo ihmetteli palloja.

Eväät syötiin ja kaakaot ja kahvit juotiin kahvilan puolella, siinäkin oli ilmeisesti golfviheriö (ainakin lattian rei'istä löytyneiden pallojen perusteella), muutama liukumäki ja isommille lapsille suunnattuja pelikoneita. Tuhina ei malttanut syödä juuri mitään ja testaili erikokoisia kolmipyöriä sillä välin kun me muut syötiin. Kertaalleen hän potkutteli kadoksiinkin, mutta löysi ihan itse takaisin meidän luokse. Saatiin kulutettua parituntia lähes huomaamatta ja lähtiessä todettiin että oli aika täydellinen ajoitus, samaan aikaan saapui noin 8vuotiaiden poikien synttäri porukka.

Ruoholahdesta Kamppiin metro kulki aivan liian nopeasti ja Matu joutui hyppäämään pois kyydistä kesken lauseen. Kertoo ehkä jotain myös siitä millaista on kun löytää hyvää seuraa :). Tuhina nukahti Smoothien jälkeen ja me jatkettiin Vuosaareen saakka.

Täti oli meitä taas vastassa ja mentiin yhdessä bussilla heille. Alkuun ajattelin että me varmaan kävellään sinne ja Tuhina saisi nukkua sen aikaa, mutta sään käännyttyä melko myrskyisäksi bussi oli kyllä hyvä vaihtoehto. Loppu ilta ihmeteltiinkin sitten Tuhinan temmellystä, vaihdettiin kuulumiset ja syötiin hyvin, niin kuin mummolassa kuuluu. (Mun kokemuksen mukaan kaikissa mummoloissa syödään aina hyvin, vaikkei oma mummola olisikaan.)



Meidän bussi kotiin lähti vasta 21:45. Valitsin tahallaan noin myöhäisen bussin että varmasti ehdittäisiin siihen ilman kiirettä. Täti saattoi meidät Kamppiin ja odotti että päästiin bussiin. Hän myös viihdytti Tuhinaa ja käveli suuret rappuset ylös ihan vaan että Tuhina pääsi liukuportaat alas. Paluumatka meni Tuhinan nukkuessa ja minun torkkuessa. Puoliskoni oli meitä vastassa asemalla ja kotona oltiin puolen yön jälkeen. Sen verran rankka oli tuo yhdenpäivän reissu että perjantai meni melkoisessa väsymys koomassa. Ensikerralla jäämme yöksi.

Note to myself:  Pidemmille automatkalle vaihtovaatteet a i n a mukaan! vahinko käy aina silloin kun niitä ei ole.

Kymmenen

Jostain syystä nämä haasteet menee aina noiden jo olemassa olevien luonnosten edelle kuten vaikkapa se koti esittely..

1. Mitä toivot tulevaisuudelta?
Toivon taloudellista riippumattomuutta ja onnellista perhearkea

2. Mitä äitiys on opettanut sinulle?
Että olen aika pieni. Että joskus on ihan hyvä soittaa se itkuinen puhelu omalle äidille jos tuntuu ettei nyt ihan omat kyvyt ja voimat riitä - tiedä vaikka se mummu olisi jo seuraavana päivänä täällä auttamassa. Ja että mikään maailmassa ei ole ihanampaa taikka kauniimpaa kuin oma lapsi - nukkui tai leikki tai kiukutteli, silti niin ihana ja kaunis. 

3. Kerro joku tärkeä muisto kuluneelta vuodelta
jaaa mitähän kaikkea tänävuonna onkaan tapahtunut.. meidän muutto tähän uuten kotiin (jonka esittely on vähän unohtunut) ja mun sedän 50v synttärit Raumalla kun nähtiin pitkästä aikaa mun sukua ja sieltä osa näki Tuhinan ensimmäistä kertaa.

4. Mitä onni on sinulle?
Onni on puhdas koti. Ja tietysti jokainen ystävän halaus ja rakkaan (miehen tai lapsen) pusu ja hymy, onni on arjen pieniä tekoja.




5. Miten rentoudut?
Saunon (yleensä Tuhinan kanssa) tai soitan pianoa (niin että Tuhina kiipeilee syliin..) mutta ilman Tuhinaa tai silloin kun hän nukkuu rentoudun löhöillen puoliskoni kainalossa kun katsotaan telkkaria tai muuten vain ja joskus kömmin omassa rauhassa peiton alle ja kirjoittelen tai lueskelen (facebookissa päämärättömästi pläräilyä en laske rentoutumiseksi enkä uutisten lukemista) tai päikkäriaikaan nukkumalla itsekin.

6. Tärkein asia mitä haluat lapsillesi opettaa? 
Hmm tärkeä kysymys jota en olekaan tainnut ennen edes miettiä! Haluan että lapseni oppivat rehellisiksi ja että he ovat aina tervetulleita kotiin. 

7. Minkälainen olet ihmisenä, muutenkin kuin äitinä? ;)
siis öö :D ai oonko mie muuta kuin äiti? hmm. kai mie olen perusiloinen ja luotettava höpöttävä ja kuunteleva juttu kaveri ehkä jopa hauska, vaikka välillä hieman masennukseen taipuvainen ja mökötän vihaisena. 

8. Aamu alkaa...?
Potatuksella, hammaspesulla ja aloevera gel juomalla + muilla päivän vitamiineillä. Sitten me syödään aamupala joko ihan kaikessa rauhassa kotona tai sitten kauhealla kiireellä samalla kerhoon vaunuillen. Nyt oon kyllä ollut jo jonkin aikaa ihan veltto kotihissukka että yöppärit päällä vedellään lounaaseen saakka...



9. Mikä auttaa jaksamaan arjessa?
Ulkoilu! Onneksi on tuo lenkkipolku tossa takapihalla, rakastan miten Tuhinan saa innostumaan kivistä ja kävyistä, jos kotona tuntuu että seinät kaatuu päälle niin pihalla helpottaa! 

10. Mitä toivot joululahjaksi?
puoliskoni haluaisi meille sähköhammasharjat ja ostettiin just ps4 ja tiedän jo muutaman lahjan mitä Tuhina saa isovanhemmilta ja iso isovanhemmilta ja haluaisin Tuhinalle myös paketillisen tai useamman Duploja ja me ostettiin Tuhinalle pari vaatetta ja ihana talvitakki (kun niitä duploja lähdettiin hakemaan ja ne olis kyllä tulleet halvemmaksikin mutta se takki on niiiiiin ihana!) mutta totta tosiaan enpä ole edes miettinyt mitä haluan itselleni... :o enkä kyllä tähän hätään edes yrittämälläkään keksi mitä minä haluaisin. Tai keksin yhden mutta ei se kyllä jouluksi kerkiä millään :D




Kiitos tästä haasteesta kuuluu kymppiplussan Matulle vaan tällä kertaa en jatka haastetta eteenpäin. Ootteko te siellä ruudun toisellapuolen  laittaneet kirjeet joulupukille jo hyvissä ajoin?

Viimekesän kärpäset

Päätin lopettaa viikkopäivitykset syksyllä, kun tuntui että blogi on kangistunut kaavoihinsa ja pyörittäisin vain samaa levyä uudelleen ja uudelleen. Multa löytyi edelleen luonnoksista se viimeinen viikkopostaus, siltä viikolta kun puoliskoni koulu alkoi, jonka tein valmiiksi kuvineen päivineen mutta jätin sitten julkaisematta. Nyt päätin kumittaa tekstin (tai ainakin suurimman osan, muutama pätkä sai jäädä kuvateksteihin) ja vaihtaa otsikon ja käyttää näitä kuvia, viimeisiä kesämuistoja kuvituksena tässä. Nämä kuvat kuitenkin tavallaan sopii tähän tekstiin vaikkei ehkä vuoden aikaan.


Ensimmäinen Hellikerho maanantai elokuussa Puoliskoni koulu jatkui kesäloman jälkeen samana päivänä ja päivän paras hetki oli ehdottomasti kun Tuhina alkoi pomppimaan, siis oikeasti hyppimään kun huomasi isin tulleen koulusta.
Keskiviikkona parasta oli aurinko ja vauvakaverit rannalla. Seitsemästä äidistä meitä oli paikalla neljä! Kolme tuntia iltapäivästä vierähti nopeasti.

Meille kotiutui kesällä ja vielä syksyllä ihan älyttömän paljon kärpäsiä! Muistatko sen kun oltiin lokakuussa jyväskylässä ja puoliskoni joutui lähtemään aikaisemmin kun opettaja ilmotti deadlinen aikaistuneen? Puoliskoni lähti heti tiedon saatuaan ja samana ilta hän soitti minulle kertoakseen miten hän oli edellisen tunnin käyttänyt kärpästen imuroimiseen! Oltiin unohdettu ikkuna auki kröhöm. Mutta niitä oli ihan tolkuttoman paljon! 

Sen lisäksi että niitä oli aivan liikaa ne olivat ihan järjettömän isojakin ja mitä isompia sitä röyhkeämpiä. Niin röyhkeitä että ne saattoivat istahtaa kädelle. Oikeasti! Eikä niitä meinannut saada tuhottua millään. Oli kyllä melkonen kärpästen kesä. Eikä siinä mitään jos nuo ihanan kamalan raivostuttavat ja superäänekkäästo pärisevät röyhkimykset olisivat kadonneet samalla kun kesäkin katosi ei tässä olisi edes mitään valittamista. 

Torstaina tein olohuoneen ja eteisen pikasiivouksen, piristi kummasti ja käytiin mopon kanssa ulkoilemassa kun odotettiin puoliskoani kotiin. Parasta oli viettää iltaa perheen kesken.
Perjantaina pyöräiltiin puistoon ja tuhina keksi kiipeilytelineen. Parasta oli ihmetellä tuon pienen motorisia taitoja.

Mutta, viimeyönä kun jälleen heräsin vessaan, kuuntelin tuota jäätävää pärinää mikä tällä kertaa lähti vain yhdestä kärpäsestä. Ehdin muotoilla mielessäni aika monta facebookin tilapäivitystä. Nyt ne eivät kuitenkaan tunnu enää ollenkaan niin nasevilta tai edes hauskoilta kuin silloin yöllä. Ja onnekseni voin myös todeta että puoliskoni sai tuon pärisijän tuhottua tänään! 

Joten nyt kun kärpäsetkin ovat tajunneet ettei enää ole kesä niin voisi myös arvon Ilmari Ilmasto antaa tietä Pakkasukolle jotta me saataisiin valkea joulu!

Ennen ja nyt

Kun puoliskoni tuli meille toisen kerran Jyväskylään tehtiin roadtrip Tampereelle. Reissuun mahtui aliasta, ystäviä, korttipelejä ja skeittausta. Se mikä tekee tuosta reissusta ikimuistoisen ja merkityksellisen on kuitenkin kotimatka. Minä ajoin, puoliskoni istui repsikan puolellla ja pikkusiskoni nukkui takapenkillä. Silloin puoliskoni kysyi maagisen kysymyksen: ootko sie mun tyttöystävä? Vastasin tietysti että olen. Tästä reissusta tuli elokuussa kolme vuotta. 

Ensimmäinen kuukausi elettiin "kaukosuhteessa", välimatkaa autolla reilu kaksi tuntia. Silloin yöt puhuttiin puhelimessa ja päivät laiteltiin viestiä. Sitten syyskuussa 2012 sain töitä ja muutin samaan kaupunkiin puoliskoni kanssa.

Yksiöön hankittiin yhdessä telkkari ja pleikkari. Sohva ostoksille en saanut häntä houkuteltua mukaan, mutta silloin äiti ja pikkusisko olivat kylässä. Minä tein vuorotyötä ja puoliskoni kävi koulua. Kaikki muu aika vietettiin lähes poikkeuksetta kahdestaan.


Tehtiin ruokaa yhdessä tai käytiin ulkona syömässä, asuttiin ihan keskustassa joten melkein kaikki oli lähellä. Katsottiin tosi paljon Netflixiä. Ja muistelisin että käytiin leffassakin melkein parin kuun välein, jos vain tuli jotain katsomisen arvoista. Öisin puoliskoni skypetti ja pelasi kavereidensa kanssa ja minä nukuin. Joskus puoliskoni pelasi iltapäivälläkin ja silloin minä lauloin singstaria.

Keväällä (toukokuussa 2013) muutettiin kaksioon ei naapuritaloon vaan sitä seuraavaan. Eikä meidän elämä oikeastaan miksikään muuttunut. Yllätettiin toisiamme kindermunilla tai muilla pienillä ostoksilla. Pari kertaa puoliskoni osti mulle korujakin, (mutta ei kuulemma osta enää koska oon hukannut kaikki :/ ) Ja puoliskoni uudisti lähes koko mun pukeutumistyylin tuon vuoden aikana (siis vuonna 2013). Sitten vasta kun elokuussa 2013 ostettiin auto avautui meille koko kotikaupunki ihan eritavalla. Oltiin vapaita liikkumaan ihan eritavalla! Aikaisemmin kuljettiin bussilla jos käytiin puoliskoni vanhemmilla, töihin kävelin ja puoliskoni pyöräili kouluun. Kesällä oltiin riippuvaisia muiden aikatauluista jos rannalle haluttiin. Oma auto vapautti meidät joukkoliikenteestä joka btw kulkee tunnin välein että jos myöhästyi niin sitten myöhästyi ihan kunnolla. Ja se päivän viimeinen "myöhäisin" bussi oli yllättävän aikainen. Omalla autolla päästiin öisin hakemaan ruokaa abc:lta tai Mäkkärin kaistalta jos lähi ravintolat olivat jo sulkeutuneet. 

Kaikin puolin me elettiin niinkuin varmaan kuka tahansa nuori ja lapseton pari, siihen saakka että Tuhina syntyi. Ennen raskautta oltiin oltu vuosi yhdessä, josta kihloissa oltiin oltu 5kk silloin kun saatiin plussa. Ja nyt kun takana on reilu kolme vuotta seurustelua josta vuosi ja 5kk ollaan vietetty vauva tai taaperoarkea voidaan kai laskea että ollaan oltu kahdestaan yhtä kauan kuin kolmestaankin. 


Edelleen me katsotaan iltaisin joko telkkaria tai netflixiä tai viaplayta, ei ehkä ihan joka ilta sillä tänäänkin väsynyt opiskelijani nukahti sohvalle ennen yhdeksää, samaan aikaan kun minä olin laittamassa Tuhinaa nukkumaan.  Edelleen me käydään silloin tällöin ulkona syömässä tai tilataan kotiin. Puoliskoni opiskelee ja minä olen kotiäiti - se näkyy ainoastaan pankkitilillä. Me ollaan oltu melkoisia kotihiiriä ja minä ainakin tykkään meidän elämästä näin. 

Tietysti vauva-aika vaikutti jonkin verran parisuhteeseen koska oltiin (ja ollaan vähän välillä edelleen) molemmat väsyneitä ja puoliskoni koulu alkoi kun Tuhina oli pariviikkoinen, enkä minä osannut alkuun nukkua tarpeeksi päivisin. Nykyään ja edelleen yritän nukkua vähintään tunnin siitä ajasta minkä Tuhina on päiväunilla. 

Perhepedissä aluksi Tuhina nukkui aina meidän välissä, nykyään yritetään pitää hänet omassa sängyssään koko yön mutta hänelle on kyllä tilaa sängyn toisella laidalla ja näin me saadaan nukkua yhdessä puoliskoni kanssa. Seurustelu aikoina pussattiin aina ennen töihin lähtöä ja vilkutettiin ikkunasta, nykyään pussattavia on yksi enemmän ja vilkuttamassa yhdet superiloisen pikkuneidin pikkuiset sormet. 

Kahden keskistä aikaa meillä on aika vähän, Tuhina kun nukahtaa yhdeksän aikaan ja minä yritän käydä nukkumaan ennen yhtätoista. (kova on yritys, nytkin kirjoitan vaikka kello on jo 20 yli) ja nyt vielä vähemmän kun puoliskoni nukahtaa ennen Tuhinaa. Treffeillä käydään öööö no ei kauheasti olla käyty, mutten koe sitäkään niin että meidän parisuhde siihen kaatuisi. Sitten kun päästään kahdestaan jonnekin niin nautitaan kyllä siitä ajasta. Ja nyt ollaan suunniteltu että tammikuussa kyllä vietetään meidän 2v hääpäivää jotenkin ja tällekuulle on yksi aikusten reissutiedossa, kutsua odotellessa.


Mun oli tarkoitus miettiä vähän miten meidän parisuhde ja arki on muuttunut lapsen myötä, mutta nyt alan tulla lopputulokseen ettei se nyt ole juurikaan muuttunut. Shoppailemassa ei käydä niin usein kun ennen, ruokaa shoppaillaan sitten senkin edestä. Ei elämä huonommaksi ainakaan mennyt. Ehkä vähän väsyneemmäksi ajoittain mutta pääsääntöisesti paljon tapahtuma rikkaammaksi ehdottomasti, ainaki  mitä tulee vessanpöntöstä löytyviin tavaroihin ja kaatuneisiin vesilaseihin. 

Ehkä kaikkein suurin muutos on ollut puoliskoni ajokortti. Aiemmin me lähdettiin koko perhe, pakattiin nukkuva lapsi autoon ja mentiin 24h abclle hakemaan ruokaa jos jääkaapissa oli vain valo. Nykyään Puoliskoni saattaa lähteä hakemaan meille ruokaa iltamyöhään kun minä hoidan Tuhinan iltarutiineja tai hän saattaa hoitaa viikon ruokaostokset omatoimisesti joku päivä koulun jälkeen. 

Niin että kai tähän nyt voidaan sitten todeta että ne meidän arkea muuttaneet kuviot ovat auto ja puoliskoni ajokortti. Tai nyt ainakin tätä pohtiessani musta alkaa tuntua siltä. Itse olen haaveillut useammasta lapsesta koko ikäni ja tiesin haluavani äidiksi nuorena enkä voi väittää yllättyneeni äitiyden iloista tai haasteista, mutta tuo auto on kyllä helpottanut elämää tosi paljon.

Hukatut ystävät

Muistelen kuinka kesällä 2008, ennen huolia ja murheita, oltiin Raumalla. Isosisko meni tädille ja minä isoäidin ja isoisän luokse. Isosisko oli saanut ajokortin keväällä ja me oltiin kaksin liikkeellä meidän ladalla. Vietettiin aikaa parhaiden ystäviemme kanssa. Istuttiin takapihalla ja suunniteltiin ja haaveiltiin kuinka siistiä olisi jos sitten aikuisena asuttaisiin kaikki samalla alueella, naapureina. Miehet olisivat kavereita keskenään ja me oltaisiin kaikki kotiäitejä. 

Muistan Nuorten Naisten leirit. Silloin jaettiin salaisuudet, paljastettiin ihastukset ja vietettiin aikaa yhdessä paljon. Tutustuttiin uusiin tyttöihin ja luotiin paljon ikuisia ystävyyssuhteita.


Nyt huomaan että muutamat todella tärkeät ystävyydet, sellaiset joiden kanssa ollaan aina jatkettu siitä mihin viimeksi jäätiin, ovat hukkuneet. Se surettaa minua äärettömän paljon. Huomaan ettei enää ollakaan niin läheisiä kuin aikoinaan. Välimatka ja muuttuneet elämäntilanteet ovat tehneet tehtävänsä. Kun kysyn mitä kuuluu saan vaustaukseksi "aivan hyvää, entäs sulle?". Ja sitten mietin mitä siihen voi vastata. Haluaako tuo toinen edes tietää mitä mulle oikeasti kuuluu, mitä kaikkea haluaisin hänelle kertoa? Koska selvästikään hän ei halua kertoa minulle sen enempää. Tai sellainen tunne minulle tulee lyhyestä "hyvää kuuluu" vastauksesta. 

Huomaan ystävieni menevän naimisiin ja mietin että ei taida tuokaan kutsua häihinsä. Eikä tuokaan, tai tuokaan. Myönnän kyllä pettyväni kun huomaan olleeni oikeassa. Ymmärrän toki että häissä yleensä syödään ja ruoka maksaa ja häät maksaa muutenkin joten sinne tottakai kutsutaan ne ihan oikeasti läheisimmät ystävät. Mutta minuun sattuu huomata että hyvin harva ystäväni pitää minua tarpeeksi läheisenä, tarpeeksi tärkeänä kutsuakseen minutkin osaksi yhtä elämänsä suurimpaa juhlaa. Juhlaa josta kuitenkin jaettiin haaveet silloin nuorempana. Pahinta on kuitenki ehkä se etten tiedä onko tunne molemminpuolinen. En tiedä kaipaavatko ystäväni minua samalla tavalla kuin minä heitä. Kyse ei ole siitä että suuttuisin koska en saanut kutsua häihin, vaan siitä että tunnen itseni ulkopuoliseksi, hylätyksi, vaikkei mulla koskaan ole ollut sellaista tiivistä kaveriporukkaa josta nyt olisin pudonnut pois, mutta tuntuu että useat mun ystävät ovat unohtaneet minut. Tai ehkä kenties minä unohdin jossain välissä heidät ja sekös tässä tuntuu vielä lohduttomammalta ajatukselta.


Tiedän etten todellakaan ole paras pitämään yhteyttä. Mutta kun kysyn muilta "mitä kuuluu" niin minä ainakin haluan ihan oikeasti tietää silloin mitä kuuluu en vain "ihan hyvää, mitäs sulle". Olen siinäkin mielessä surkea ystävä että useimmille ystävilleni jotka lähtivät lähetystyöhön en kirjoittanut kertaakaan. Omalle siskollenikin hyvin harvoin. Ja nyt kun nuo ystävät ovat palanneet kotiin musta tuntuu että he voisivat olla yhtä hyvin ventovieraita tai hyvänpäivän tuttuja.

Mitä jos vain unohtaisin kuinka tärkeitä he ovat minulle. Mutta ei se niin toimi. Minä muistan miten ollaan itketty yhdessä mustasukkaisuutta, lohdutettu ja tuettu toinen toisiamme teini-iän seurustelujen päättyessä. Tsempattu toisiamme lähes kaikessa. Ja ennen kaikkea nautittu täysillä elämästä ja ystävyydestä. Naurettu, pelattu rannalla lentopalloa, talvisin porukalla sählyä, valvottu myöhään yökylässä, muistan päämäärättömät kävelyt joiden aikana on saatu puhua aivan kaikesta. Jos joku voisi pyyhkiä nämä muistot pois ei ehkä tuntuisi niin pahalta huomata että nuoruuteni parhaat ystävät ovat hukassa. Tunnen itseni usein tosi yksinäiseksi, ihan kuin multa puuttuisi täysin yksi kokonainen tukiverkosto.


Yksin on vaikea herättää sammunutta ystävyyttä ja tutustua uudestaan, mutta edelleen minä yritän parantaa tapani ja kysyä hieman useammin mitä kuuluu. Ehkä sitten jonain päivänä vielä saan kuulla mitä ystävilleni oikeasti kuuluu.

Vauva vs. Taapero

Perjantai on muskaripäivä ja viimeksi mentiin toista kertaa taaperoiden ryhmään. Syksyn muskarit alkoi syyskuussa ja käytiin muutaman kerran vauvaryhmässä (3kk-1,5v) jossa oltiin koko viime vuosi. Vauvaryhmässä oli tänä syksynä enemmän kävijöitä kuin viime vuonna ja koska joulun jälkeen ollaan siirtymässä joka tapauksessa taaperoihin niin ajattelin käydä kokeilemassa mitä Tuhina tykkää siitä jo nyt. Ensimmäisellä kerralla Tuhina oli vähän ujo, mutta sillä ei välttämättä ollut tekemistä ryhmän vaihdon kanssa. Mutta jotenkin mulle itselle jäi tosi epävarma olo.

Tuon kerran jälkeen puoliskoni vei Tuhinan kerran vielä vauvamuskariin, sen jälkeen meille tuli pitkä muskari tauko kun yhtenä kertana ei ollutkaan ja lokakuussa oltiin yhteensä kaksi viikkoa reissussa ja muuten sitten sen verran räkäisinä etten kehdannut lähteä.

Minua jäi mietityttämään kumpaan ryhmään meidän kannattaisi mennä. Tuhinalla on tuttuja kavereita molemmissa ryhmissä, vauvoissa viime keväänä aloittaneet lapset ja taaperoissa samanikäiset, ja molemmissa lauletaan, leikitään ja soitetaan. Mutta sitten vielä se aika. vauvaryhmä on 11-1130 ja taaperot 1145-1215 ja Tuhina käy päiväunille yhden jälkeen.... Ensimmäisen taaperokäynnin jälkeen Tuhinan lounas ja päiväunille nukahtaminen venyivät ja se vaikeutti päätöstä vielä lisää.

Mua alkoi melkein ahdistaa kun en osannut päättää kumpi on meille parempi. Taaperoissa Tuhina oli pienin, ja vauvoissa no ei isoin mutta ehdottomasti vilkkain (häirikkö melkein mutta ei lapsista niin voi sanoa kun puhutaan kuitenkin lasten omasta harrastuksesta). Päätöksen teko helpottui kun törmäsin sattumalta kauppakeskuksen leikkipaikalla kahteen vauvamuskari kaveriin. Molemmat kertoivat että heillä on aikeena vaihtaa taaperoihin heti tammikuussa ja taaperoissa käy yksi meidän mammaporukan äiti ja kaksi äitiä joihin on nimenomaan muskarissa tutustuttu. Maanantaina näin hellikerhossa yhden vauvaryhmästä tutun ja toisen näistä taaperoista tutun äidin ja molempien kanssa taas hetki juteltiin.

Päädyin taaperoryhmään, päiväunia uhmaten. Nyt olen tyytyväinen päätökseen vaikka takana onkin vasta yhteensä kaksi kertaa. Taaperoissa käytetään enemmän erilaisia soittimia, viimeksi Tuhina sai soittaa ensimmäistä kertaa triangelia ja uudet laulut virkistävät myös. Tuhinalla on varmasti yhtä kivaa kuin vauva ryhmässäkin ja osasipa hän laittaa rukouskivenkin vesialtaaseen itse.


Viimeksi tultiin kotiin vasta pikkuisen yhden jälkeen koska mentiin ilman vaunuja ja pysähdyttiin tietysti hyppimään lätäköissä ja keinumaan yhden matkanvarrella olevan talon pihaan. Päiväunille Tuhina nukahti kolmen aikaan, eli joo unet venähti taas mutta ilta ja yö sujuivat silti tosi hyvin.

Pakko se on myöntää ja hyväksyä että meidän vauva ei ole vauva vaan iso pieni taapero jo. Ja niinkuin aina itketti vauvamuskarin lopussa sylilaulu ja sitä edelleen  iltaisin laulan Tuhinalle, niin kyllä sai silmät kostumaan myös soittorasialaulu leikkeineen.

Milloin tää "apua mein vauva ei oo enää vauva" -kriiseily oikein loppuu?

Neuvola, puhelinaika ja Tuhina

En edes muista milloin viimeksi olisin kirjannut ylös Tuhinan kuulumisia ja osaamisia, paitsi joitakin juttuja vauvakirjaan ja muutaman rastin laitoin neuvolakortin takana oleviin ruudukoihin. Ravitsemusterapeutti määräsi meidät kasvukontrolliin neuvolaan sitten kun "uutta ruokavaliota" on takana kolme kuukautta. Tuo neuvolakäynti oli  viime viikon maanantaina ja perjantaina ravitsemusterapeutti soitti jatkosta.



Neuvolassa mitattiin pituutta +3cm ja melkein kilo lisää painoa 1v käyntiin verrattuna, seitsemäs hammaskin tuli läpi isänpäivää edeltäneenä lauantaina. Tietysti myös juteltiin Tuhinan osaamisista, syömisistä ja nukkumisista, sekä imetyksen lopettamisen tuomista muutoksista.



Ravitsemusterapeutin puhelinajasta jäi käteen, no ei kovin paljon. Sen verran että pituuskasvu on tasaista omalla miinus käyrällään ja painoa oli tullut todella hyvin pituuteen nähden. Jossain vaiheessa voidaan testata hapanmaitotuotteita hiljalleen lisäten jos mitään ei ilmene. Tällä hetkellä iho on muutenkin sen verran herkkä että ihan hetkeen tuskin testataan.



Ja nyt näiden virallisten tietojen lisäksi niihin osaamisiin. Tuhina 1v4kk juoksee, hyppää tasajalkaa, pyörii, tekee kuperkeikan, heittää palloa, päristelee kun ajaa mopolla tai potkuautolla, kiipeilee  - tuoleille, patterin päälle, sänkyynsä, meidän sänkyyn, tvtasolle, kaappeihin, vaunuihin ja pois, omaan leluhyllyynsä etc. toisin sanoen joka paikkaan minne vain pystyy kiipeämään. Kulkee rappuset ylös nelivedolla ja alas kävellen kaiteesta kiinni pitäen. Syö yleensä sormin vaikka lusikan annan omaan käteen aina, lusikka on usein väärin päin ja vaikkei olisikaan niin sotku on taattu. Hän pesee hampaat itse - sikäli kuin hammasharja suussa pään pyörittäminen voidaan hampaan pesuksi laskea :D. Ja hän avaa kaikki mahdolliset korkit ja myös sulkee suuren osan. Tuubit, kaurajuomatölkin, kierrekorkitkin onnistuu kunhan ne ovat vain löyhästi kiinni. Ja hän juo sujuvasti pillillä sekä erikokoisista laseista ja mukeista ja suoraan pullostakin. (tässä toki vaikuttaa jonkin verran juoman määrä, mutta puolilasia menee ihan hienosti)



Uusin ja ehkä suosituin juttu tällä hetkellä on kuitenkin pukeminen ja matkiminen. Kumpparit menee oikeisiin jalkoihin ja hihat löytyy usein ilman että täytyy ohjata kädet niihin. Paidan riisuminen on helpompaa kuin pukeminen mutta kumpikin kiinnostaa, Tuhina on myös kiinnostunut siitä mitä ja milloin hänelle puetaan. Esimerkiksi eilen vähän ennen nukkumaan menoa hän raahasi sadetakkiaan ympäri kotia niin kauan että se puettiin hänen päälleen. Lapaset, rukkaset ja äitiyspakkauksen toppatöppöset hän pukee itse muuten vaan. Pipon ja hiuspannat Tuhina pukee päähänsä itse. Ja kaikkien muiden kengät, täytyyhän niitäkin kokeilla. Pihalle lähtiessä minä laitan peukalot koloihinsa rukkasiin. Housut ovat helpompia ja hän yrittää usein työntää jalkojaan lahkeisiin, myös väärästä suunnasta. Viikatessani puhdasta pyykkiä hän saattaa ottaa jonkun vaatteen ja haluta sen päälleen ja yrittää sukeltaa paidan pääntiestä sisään. Isin paidat toimivat myös piiloina ja peiton alla on myös kiva olla piilossa.



Mitä tulee matkimiseen niin se käsittää aivan kaiken - ilmeet, liikkeet, tekemiset, puhumisen. Suihkussa Tuhina pesee omat hiuksensa, tai ainakin hän kovasti yrittää niin isolta alueelta kuin vain ylttää. Matkien hän myös harjaa hiuksensa ja se hampaiden harjaus. Tuhina myös auttaa meitä ja usein tarjoaa juomista tai syöttää lusikallaan sitä joka häntä syöttää, hän harjaa meidän hiukset ja mielellään harjaisi myös meidän hampaat. Silittämisen hellä taito ollaan myös opittu.



Puhe on ehkä jäänyt askeleen alle, niinkuin sanonta kuuluu, tällä meidän touhutoopella. Pallolle on ollut omat "paa" "apaa" ja "pao" äänteet jo pitkään. Isi on kuultu kaksi kertaa ja nyt äiti on tullut takaisin, oli hetki kun en muista selvää äitiä tulleen kertaakaan. "Kakka" on osattu jo pitkään ja nyt se alkaa myös tarkoittaa sitä oikeasti. Lyhyitä sanoja tulee "au", "oho", "huhhuh", "ui", "pappa". Elekieli on isossa osaasa meidän kommunikoinnissa, Tuhina osaa kävellä tiskikaapin eteen ja osoittaa kädellä ylöspäin - pyytääkseen vettä. Vastaavasti hän osaa osoittaa jos haluaa mennä jonnekin tai jonkin tavaran. Kun on ruoka-aika hän menee oman tuolinsa alle ja kurkottelee ylöspäin pyytäen nostamaan häntä. Puhe kuitenkin selvästi kehittyy koko ajan ja viime viikolla tuli sanottua ensimmäinen kahden sanan lause: "äiti tulee", valitettavasti se äännetään usein erittäin tulkinnanvaraisesti, kuulostaen kuin hän sanoisi "äiti lyö". 

Lokakuun saldo

Oho! Lokakuu loppui jo enkä mitään saanut aikaiseksi! Ja marraskuukin on melkein puolessa ja tämäkin on vielä tässä ilman kuvia.... Tai sain joo paljonkin aikaan lokakuussa, luonnospino se vain kasvaa nimittäin. Mutta sen lyhentäminen vähän jäi kun olen keskittynyt kaikkeen muuhun. Hups. 

Lokakuussa tuli reissattua paljon. Ensimmäiselle reissulle lähdettiin heti kolmas päivä, mikä oli lauantai. Määränpäänä oli Lahti ja siellä mentiin katsomaan autoja mun perheen kanssa ja jatkettiin reissua Jyväskylään meidän äitin ja isin luo. Puoliskollani piti olla koko kuukausi aikaa tehdä muutama tehtävä, mutta keskiviikkona hänen opettaja ilmoitti että perjantaina on palautus. Meidän piti miettiä suunnitelmia vähän uusiksi, koska minä olin lähdössä Kuopioon perjantaina ja puoliskoni oli tarkoitus lähteä kotiin Tuhinan kanssa myös vastaavasti perjantaina.

Päädyttiin ratkaisuun että minä ja Tuhina jäätiin Jyväskylään ja puoliskoni lähti kotiin heti keskiviikkona. Perjantaina hyppäsin luokkakaverini kyytiin, me ajeltiin Kuopioon toisen luokkakaverimme luokse ja Tuhina jäi mummun ja vaarin hoiviin yhdeksi yöksi.


Aluksi jännitin Kuopion reissua aika paljon ja ensimmäiset itkut meinasin itkeä (itkin) jo eteisessä kun ystäväni tuli. Vietettiin hetki Tuhinan kanssa, odotellen mummua afrosta kotiin. Ajomatkalla ehdimme vaihtaa kuulumiset hyvin, edellisen kerran oltiin nähty silloin kun mentiin Tuhinan kanssa junalla Lahteen.

Kaikin puolin ilta sujui mukavissa merkeissä, uusin ihmisiin ja Noshin naisten mallistoon (ja lasten vaatteisiin) tutustuen. Sitä bilepaitaa joka ostettiin mulle synttärilahjaksi en päässyt biletarkoituksessa käyttämään, kun notkuttiin ison ruokapöydän ääressä aamutunneille. Illan, tai yön, kaikesta muusta hauskasta huolimatta parasta viihdettä oli ehdottomasti seurata, kuinka isäntäparimme paikkasi ilmapatjaa jolla me nukuimme. Kuopion reissu oli siis vähintäänkin unohtumaton! (Kiitos vielä jos luette tämän, Helena ja Tiina!)

Ööhöm ja nyt kun näen mielessäni tuon patjan paikkauksen unohdin täysin mistä muusta aioin kirjoittaa...


Niin! Puoliskoni siis lähti aiemmin viikolla autollamme takaisin joten minä ja Tuhina matkustettiin sitten seuraavana maanantaina bussilla kotiin. Meidän auto oli maanantaina huollossa joten puoliskoni tuli meitä vastaan bussipysäkille sitten pyörällään. (Tuhinan istuin on mun pyörässä mutta eipä Puoliskollani olisi ollut siihen avainta kun se oli mulla itellä.) Valitettavasti tästä karavaanista ei ole kuvaa, mutta yritän selittää.

Vaunut + reppu + laukku + potta + kassi jossa on epämääräisesti kumisaappaita, pyöräilykypäriä kaksi, ulkovaatteita sekä käsilaukku - nämä siis olivat bussin alaosassa ja bussissa sisällä mulla oli vihreä liberokassi, turvaistuin ja pikkulaukku jonne mahtuu puhelin ja huulirasva ja pankkikortti. Niin ja tietysti Tuhina. Puoliskoni pyöräili Tuhina sylissään reppu selässä ja minun laukku tarakalla, minä työnsin vaunuja joissa oli sitten kaikki loput.

Juteltiin ystäväni kanssa että ei saisi tulla enää vuoden mittaisia taukoja tähän näkemiseen ja niin puoli ekstempore nähtiinkin lasten kanssa jo viikonpäästä (kuopiosta kotiutimisesta) maanantaina kun meille saapui kaksi kyläilijää! Käytiin kävelyllä takapihan metsässä ja puistossa laskemassa liukumäkeä. Edistystä siis tapahtui heti!


Käytiin myös meidän nykyisen seurakunnanjohtajan kanssa keilaamassa, alkukankeudesta selvittyään puoliskoni harppasi voittoon ja minä jäin viimeiseksi vaikka oli minullakin hetkeni johtopaikalla. Tuhinan nuorin täti oli häntä vahtimassa tuon ajan.

Loppu viikko sitten suunniteltiin ja mietittiin meidän tulevaa Jyväskylä/Oulu reissua. Ensin se oli Oulu reissu, kunnes tajusin että mun kaikki kaverit on muuttaneet sieltä pois tai eivät olleet kotona tai ovat vasta vihittyjä etten kehdannut edes kysyä tai sitten asuvat poikamieskommuunissa. Joten tuumattiin että ehkä on fiksumpaa jos puoliskoni menee Ouluun viettämään aikaa omien kavereidensa kanssa ja me jäädään sitten Jyväskylään viihdyttämään mummua ja vaaria.

Ja ettei kaikki vaan menisi niin kuin suunniteltiin niin sen sijaan että lähdettiin perjantaina, ja oltaisi vain kuun vaihde reissussa me lähettiinkin jo heti maanantain kääntyessä tiistaihin. Tiistaina sitten puoliskoni jatkoi hyvin levänneenä ajomatkaansa pohjoiseen.


Tällä loppukuun reissulla Tuhina nukkui pihapäikkärit pehmustetussa kylpyammeessa, meidän piti varata takakonttiin tilaa tuliaisille ja siksi jätettiin vaunut kotiin. Jyväskylässä ehti tapahtua aika paljon ja yllätin itseni aivan kummallisista tilanteista parikin kertaa. Ja pitihän sitä nyt syödä kunnolla, kun kerran äitin ja isin luona oltiin käymässä. (Kuvassa mun eräs iltapala).

Käytiin puistossa keskiviikkona ja siellä vaihdoin sanan jos toisenkin erään äidin kanssa jolla oli lähes saman ikäinen tytär. Jätin hänelle käyntikorttini rattaisiin kun en älynnyt heti kysyä edes hänen nimeään. Perjantaina näin tämän saman perheen kauppakeskuksessa ja jälleen juteltiin kotvanen. Mutten edelleenkään tiedä tämän äidin nimeä!

Torstaina käytiin kylässä mun kutosluokan parhaan kaverin luona jota en myöskään ole nähnyt ainakaan kolmeen vuoteen. Saatiin kyllä taas elinvuosia lisää. Olin jo unohtanut kuinka paljon tässä perheessä nauretaan!


Perjantaina törmäsin samaisessa kauppakeskuksessa vielä erään bloggaajan mieheen ja lapseen, mikä nyt ei varmaan sinällään ole ihmeellistä, mutta se että minä menin vielä siihen heidän luokseen ja tokaisin "anteeksi mutta hei ootko sie *se*" ja jäin juttelemaan hetkeksi... Oli mukava jutella hetkinen. Mutta kyllä mulla kädet tärisi ja sydän hakkasi, sen verran jännitti. Ajatelkaa nyt, minä joka olen hieman vetäytynyt omaan kuplaani ja joka luulen olevani jonkin verran ujo - menin sitten juttelemaan ventovieraalle koska luen hänen puolisonsa blogia... 

Ja seurakunnan halloween juhlassa tapasin myös ensimmäistä kertaa toisenkin bloggaajan, jonka miehen olen tuntenut lapsesta saakka ja jolta itseltään olen rohjennut pyytää palautetta ja neuvoja omaan blogiini. Ja niin minä myös esittelin itseni ja juttelin myös hänen kanssaan!

Reissu sai arvoisensa lopetuksen kun sunnuntaina (mikä kyllä oli jo marraskuuta) kirkon jälkeen ajettiin Viitasaarelle ja päästin herkuttelemaan minun mummon ruokapöydän ääreen. Puoliskoni saapui myös sinne, hieman meitä myöhemmin. Rakennettin pirunnyrkkiä ja muita palikkatestejä ja vaihdettiin kuulumisia. Maanantaina lähdettiin ajamaan kotiin sopivasti Tuhinan päiväuniaikaan.

Lisätään saldoon: 10 + 7 päivää, neljä kaupunkia ( Lahti, Jyväskylä, Viitasaari ja Kuopio, puoliskoni vetäisi vielä pidemmälle kun Kuopion tilalle voidaan listata Oulu ja Haaparanta), muutettuja suunnitelmia kaksi, ystäviä monta, ja tuntemattomille puhuminen! Ai niin! Puoliskoni leipoi sämpylöitä!

Vaunurakkautta





Ainakin mulle vaunut ovat olleet se kaikista odotetuin hankinta vauvaa varten. Onhan se yleensä vähintäänkin aika kallis jos ei todella kallis sijoitus. Vaunut ovat yksi äidin, ja miksei isänkin, tärkeimpiä työvälineitä tai apuvälineitä, miten sen nyt haluaa tulkita. Vaunut valitaan sen mukaan mikä näyttää omaan silmään hyvältä, miltä työnnettävyys ja ketteryys tuntuvat ja mikä on juurikin oman perheen tarve. Vähän niinkuin mies menee autokauppaan, puntaroi, harkitsee, tuumaa, testaa, koeajaa ja vertailee. Sitä samaa naiset tai ainakin minä ja siskoni olemme tehneet jo peruskouluikäisestä aina lastentarvike liikkeissä haaveillessamme. Vaunupostaukset ovat myös mun ehdottomia lemppareita aina muiden blogeissa.

Kun meille tuli vaunujen hankinta ajankohtaiseksi, puoliskoni veli ilmoitti että saadaan hänen pojan vanhat vaunut. Voitte kuvitella että aluksi vierastin ajatusta ja hieman kriiseilinkin raskaushöyryissäni koska en saisikaan valita omia vaunujani. Näillä Tuhinan serkun vanhoilla vaunuilla ollaan kuitenkin nyt vaunuteltu yli vuosi. 

Meidän vaunut ovat Teutonia Spirit S4. Siistit, kolmipyörämalliset paitsi että siinä edessä on kaksi rengasta vierekkäin. Meillä on niissä ratasosa ja pehmeä kantokassi vaunukoppana ja aivan näppärästi toimii, kantokassia käytettiin siihen saakka kun Tuhina oppi istumaan. Nyt kun alkaa tulla kylmä otin kantokassista pohjalevyn, päädyn ja kantohihnat pois ja näin siitä tuli lämpöpussi, näin sitä käytettiin myös viime keväänä.  Lisä varusteina meillä on sadesuoja ja univerhona on harso ja kovalla pakkasella tyynyliina. Äitiyspakkauksen makuupussi on lähes poikkeuksetta aina kyydissä.



Me ollaan käyty vaunukävelyillä hiekkateillä, pururadalla ja asfaltti tiellä, näiden kanssa on myös juostu ja rullaluisteltu. Kauppareissuille ja lomareissuille ollaan myös otettu vaunut mukaan.

Vaunuissa on isot takapyörät ja kääntyvät etupyörät jotka vaati aluksi totuttelua ja välistä edelleen tuntuu että niillä on ihan oma käsitys siitä mihin ollaan menossa, varsinkin vähän kaltevalla tiellä tai möykkyisemmässä maastossa. Eturenkaat saa myös lukittuakin. Työnnettäessä vaunut on ketterät ja kevyen tuntuiset, rappusissa kantelu taas oli aika raskasta, mutta en ole kuullut vielä vaunuista jotka olisi suunniteltu hissittömiin taloihin.... Onneksi tuo kantelu on historiaa, kiitos uuden kodin. Jarrut tuottaa mulle päänvaivaa, ne ei vaan osu, joten en niitä ole käyttänytkään paitsi kerran junassa, huonolla menestyksellä.

Vaunut menee näppärästi kasaan joskin ne ei silti mahtuneet meidän vanhan auton takakonttiin. Se oli kyllä puhtaasti meidän kolmiovisen pikku bemarin vika, se oli enemmän amis- kuin perhemallia. Nyt meillä on Opel Astra ja sinne takakonttiin vaunut sopii koko perheen viikon matkatavaroiden kanssa.

Työntöaisan korkeutta saa säädettyä ja heijastimetkin löytyy. Tavarakori on tilava, ainut vaan että sinne isompien tavaroiden saaminen on aika hankalaa. Myös rungossa on heijastimet ja se on kivan muotoinen. Juurikin tuon rungon muodon takia jonkun aikaa mietin että saako ratasosan myös kasvot menosuuntaan kun vauva aikana mentiin tietysti työntäjään päin enkä osannut edes irroittaa koko ratasosaa vielä silloin. 




Viime jouluna matkarattaista haaveillessani googletin myös näitä meidän vaunuja miettien minkälaisia lisäosia ja varaosia niihin olisi saatavilla. Silloin innostuin vaunuistamme oikeasti. Tutkin ja värkkäsin ja sain ratasosan käännettyä kasvot menosuuntaan. Olematon tavaransyöttökolo sallii näinpäin myös jonkun kokoisen pallon kuljettamisen ilman korin irroittamista. Kuomun taskun sijaintikin kävi järkeen heti kun se oli työntäjään päin. Plus että sen jälkeen kun löysin rungosta mallitarran ja jatkoin googlettamista niin selvisi että tähänkin on olemassa ihan kova vaunukoppa ja runkoon saa myös ainakin maxi-cosin, kiddyn ja teutonian oman turvakaukalon kiinni adapterilla.

Vaunut on sen verran vanhempaa vuosimallia, että täytyy selvittää jälleenmyyjän kanssa saako maahantuojalta tähän malliin sopivia varaosia. Yhdessä jälleenmyyjäliikkeessä kävin Espoon Sellossa jossa todettiin että heidän turvakaukalo adapteri käy vain 2012 ja uudempiin ja muita mun selvityslistalla olevia ei heillä sitten ollutkaan. Soitin ennen joulua myös yhdelle jälleenmyyjälle Jyväskylään, kun täällä ei ole. Liikkeen nainen tuumasi että jarrut on luultavasti rikki ja he voisivat ne korjata paikan päällä. Tarkoitus oli myös lähettää kuvat rungon tarroista ja rungosta ja ratasosan kiinnityksestä jotta selvitettäisi se vuosimalli ja sitä kautta sitten maahantuojalta saisi tiedusteltua sitä adapteria ja ilmatäytteiset renkaat kiinnostaisi myös, mutta en osannut irroittaa noita (nyt osaan, mutta takaisin saaminen onkin sitten eriasia), joten renkaiden kiinnityksestä jäi kuva ottamatta ja sähköpostikin on vielä luonnoksissa.



Viimetalven ensimmäisen lumipallokeli-kävelyn jälkeen mietityttää mahtaisiko ilmatäytteiset renkaat kulkea paremmin kuin nämä kennorenkaat. Jonkin näköisessä jarru- ja yleishuollossa meidän pitäisi käyttää nämä vaunut, mutta sitä kovaa vaunukoppaa ja muita tuskin hankitaan vaikka niistä miltei vuosi sitten innostuinkin, eipä vaunukopalle ole edes käyttöä tiedossa. Vaunuihin rakastuminen vaati aikaa ja paljon käyttökokemusta. Ja muutamasta toisinaan hermojaraastavasta ominaisuudesta huolimatta se suurin vika on kun ne ei ole omat.