Vihdoin kotona

Halusin jo aiemmin - siis heti perjantain ja lauantain välisenä yönä puoli kahden aikaan - kirjoittaa, että ollaan vihdoin kotona, mutta torkahdin pystyyn puhelin kädessä. No myönnetään lauantainakin alkoi pilkkimää jo vartin yli puolenyön niin, että piti jättää kirjoittaminen sunnuntaille.

Oltiin vauvan kanssa sairaalassa kaksi yötä. Puoliskoni ja Elpu tulivat hakemaan meidät perjantaina jo yhdeltätoista. Mentiin pakkaamaan meidän tavarat mummun ja vaarin luota. Sillä aikaa, kun meidän isi teki ruokaa ja me pakattiin, äiti kävi BabyStylessa etsimässä imetysmekkoa ja varasi mulle sovitettavaksi muutamia paitoja lisäksi.

Ruoan jälkeen lähdin äidin kanssa pikaisesti shoppailemaan. Mun ainoat imetysvaatteet ennestään on imetysliivit. Pakko sanoa, että olin vähän hukassa muutamien vaatekappaleiden kanssa. Yksikin paita vaati hieman hermoja ja äidin auttamaan, että sain sen edes päälle. Se oli niistä kaikista kivoin, joten piti sovittaa sitä toisenkin kerran - äiti osti sen sillä ehdolla, että osaan pukea sen menettämättä hermojani. Mekkoa ei löytynyt, mutta kaksi juhlakelpoista arki paitaa kyllä.

Kotimatka alkoi pumpaten ja syötin vauvaa pullosta ensimmäisen Abc:n parkkipaikalla. Sen jälkeen vauva nukkui koko matkan 40ml saaliin voimin ja heräsi vasta, kun nostettiin hänet pois turvakaukalosta mummin ja papan pihalla. Vaari ja puoliskoni olivat viihdyttäneet myös Elpua niin, että päikkärit ajoittuivat kivasti kotimatkalle. Meni muuten jotenkin tosi sujuvasti ja nopeasti meidän parin tunnin kotimatka.

Ajettiin suoraan anoppilaan. Kotona käytiin kääntymässä, kun isi toi pakettiautolla meidän vaunut ja Elpun pyörän ja mopon. Oli kyllä mahtava helpotus, että isi toi ne vaikka heidän suunnitelmiinsa tulikin yllättäviä käänteitä. Kaikki se tavaramäärä ei olisi mitenkään mahtunut meidän Opeliin. Lopullisesti tultiin kotiin mummin ja papan luota vasta yhdentoista jälkeen, Elpukin kannettiin nukkuvana suoraan autosta sänkyyn.

Nukkumaan käytiin omaan sänkyyn - vasta vaihdettuihin puhtaisiin lakanoihin, kolmen viikon lattialla nukkumisen jälkeen. Elpu omassa sängynssään ja vauva meidän välissä. Tosin puoliskoni ei ehtinyt nukkumaan ennen kuin Elpukin jo pomppasi meidän sänkyyn.

Ensimmäinen yö neljästään nukuttiin suurimmaksi osaksi kaikki samassa sängyssä ja jopa ihan sovussa. Vauva herätti yöllä kahdesti. Tai oikeastaan minä heräsin puoli kuudelta jo ennen vauvaa kipeisiin rintoihin. Oli pakko lypsää käsin rintaa pehmeämmäksi, että vauva pääsi syömään kun hän vihdoin heräsi.

Ensimmäinen päivä neljästään alkoi Elpun herätessä puoli yhdeksältä. Aamupäivä meni tiskipyödän putsauksessa, Elpun aamupalan syömisessä, vauvaa imettäessä ja rintapumppua kotimatkan jäljiltä tiskatessa. Kaiken tämän ohessa keitin Elpulle riisit. Vauva nukkuu hämmentävän paljon, vaikka tottakai vauvat nukkuu.

Ehdittiin syödä lounas ja puoli kahdeltatoista jo kävin päiväunitaisteluun Elpun kanssa. Hän oli kyllä aivan väsynyt, mutta normaalin päikkäriaikaan verraten tuo puoli 12 oli aivan liian aikainen. Äiti voitti tämän tahtojen taistelun ja puoli yhdeltä havahduin vauvan ääniin ja Elpu nukkui jo sikeästi.

Itse ehdin nukkua tunnin päikkärit, kun Elpu heräsi kahdelta. Syötiin, katsottiin telkkaria ja rakennettiin palapelejä, ennen kuin vauva heräsi. Käytiin ensimmäistä kertaa nelihenkisenä perheenä kaupassa, vauva nukkui koko reissun.

Myös tänään herättiin yhdeksältä, tosin Elpu heräsi omasta sängystään nukuttuaan hyvin koko yön! Yksi jano yöhön mahtui, mutta se on pientä totuttuihin raapimisraivareihin verrattuna. Aamuun kuului taas pumppausta ja lastenohjelmia, sekä lounas. Ja loppu päivä vietettiin mummin ja papan luona puoliskoni siskon tytön synttäreitä juhlien.

Voidaan siis todeta, että ollaan päästy aloittamaan vauva-arkea ihan oikeasti, mummila vierailuineen ja hitaine aamuineen. Päätettiin, että vauva saa iltamaidon pullosta ja minä hoidan edelleen Elpun iltapesun ja nukuttamisen. Puoliskoni pääsee näin osallistumaan enemmän vauvan hoitoon ja Elpu saa pitää tutun iltarutiininsa.

Mun syli on luonnollisesti nyt ajoittain varattu vain vauvalle, joten haluan säilyttää joitakin totuttuja "Elpun ja äidin juttuja" kuten juuri iltapesu ja iltalaulut. Toivon, että se ainakin lievittää vauvan mukana tullutta muutosta ja myllerrystä taaperon elämässä.

VAUVA TULI!

Tänään on 3.3.2016 ja rv 20+6. Ajeltiin aamulla puoliskoni kanssa Kotkaan, määränpäänä äitiyspoliklinikka. Matkalla alkoi vähän jännittää. Ajatella, että muutaman kymmenen minuutin päästä tiedetään onko vauvalla kaikki hyvin ja saako Nuppu pikkusiskon vai pikkuveljen.

Kummallakaan meistä ei ole ollut selvää tunnetta kumpi meille on tulossa. Puoliskoni oli aivan varma että Nuppu olisi poika, vaan eipä ollut. Tällä kertaa hän oli ajatellut että tämäkin on tyttö, kun viimeksikin oli niin varma pojasta, ettei vauva tällä kertaa nyt ainakaan poika voi olla.

Itse tiesin Nupun olevan tyttö. Ei epäilystäkään. Mutta tällä kertaa mulla ei ole ollut mitään fiilistä kumpaankaan suuntaan. Ja koko raskaus on mielestäni mennyt samaa kaavaa kuin Nupun odotus. Ajattelin vain että tyttö tulee. En edes osaa nähdä itseäni pojan äitinä, vielä. Ehkä kolmas lapsi olisi poika, jos meille sellainen tulisi.

Nupun aikaan muistan nähneeni useamman kerran unta vauvasta, yhdessä unessa vauva oli poika. Nyt olen nähnyt vauvaunta vain kerran, vauva oli poika.

Ultraaja oli sama kuin tässä raskaudessa np-ultrassakin. Tarkoitus oli ottaa ensin kaikki mitat ja sitten vasta tarkistaa sukupuoli. Vauva oli äärettömän vilkas ja paljasti itsensä heti, sukupuoli olikin sitten ensimmäinen asia joka meille kerrottiin. Hän lupasi jäädä eläkkeelle jos olisi väärässä vauvastamme, niin selvää se oli.

En osaa edes sanoiksi pukea sitä tunnetta. Jännittävää, ihanaa ja uutta. Ihan yhtä hölmöt onnelliset hymyt huulillamme, kun Nupunkin ultrassa, juteltiin koko tutkimuksen ajan. Tuntui tosi luonnolliselta ja täydelliseltä kuulla kumpi vauva on. Ehkä nyt keksimme hänelle myös "tekonimen" jonkun muunkin kuin vauveli.

Kotimatkalla soitin äidilleni ja tuumasin että meidän nimiehdotukset on ihan olemattomat. Kuitenkin keksittiin kolme vaihtoehtoa matkalla, joista kahta jäätiin arpomaan, mutta taidan jo tietää kumpaan lopulta päädytään.

Ultran jälkeen autoon päästyämme ajatus vieroksumastani poikalapsen äitiydestä oli jo ehtinyt muuttua toiseen ääripäähän. Näinhän sen kuuluukin olla, näin on täydellistä! Ja mikä parasta, nyt puoliskoni tulee meidän kanssa uimahalliin, kun hänelläkin on oma pukkari kaveri!

Eilen aamulla, puoli seitsemän aikaan, Nuppu sai täydellisen pikkuveljen! Meidän jo kovasti odotettu pieni poikamme! 
Pituutta 51cm ja 3862g rakkautta.

Kirjoitin tämän heti rakenneultrasta kotiin päästyämme ja jätin julkaistavaksi sitten kun vauva on syntynyt, ensimmäisten kuvien kera. Vain päivä, mitat ja  kuva on lisätty jälkikäteen. Ja muuten se nimi oli puoliskoni idea ja nyt hän ei haluakaan sitä ja minä olin jo ihan että se se on!

ps. Pahoitteluni ja anteeksipyyntö kaikille niille joille vastasin vain puoliskoni tietävän kumpi vauva oli. Kyllä minäkin tiesin, mutta kuten sanoin, halusin pitää tiedon salassa mahdollisimman pitkään ja näin en voinut sitä vahingossa lipsauttaa.

Kypsä ja pienesti pettynyt

Nyt mun on pakko myöntää, että olen kypsä. Masentaa, ettei vauva ole vieläkään syntynyt. Ärsyttää, ettei olla kotona. Olen jaksanut kaikki 42 viikkoa rakastaa kasvavaa mahaani. Olen ääneen ihmetellyt niitä äitejä, jotka tuskastelevat jo pari viikkoa ennen laskettua, että syntyispä jo! Mutta eilen hain vertaistukea niiltä turhautuneilta äideiltä ja pidättelin itkua.

Olen pettynyt itseeni. Miten minä voin olla kypsä tähän odotukseen? Ymmärrän kyllä, että toivoo raskauden vaihtuvan vauvaan, jos oikeasti raskaus on ollut yhtä jatkuvaa oksennusta, kipua, tuskaa ja itkua, mahdollisesti myös pelkoa lapsen puolesta. Mutta mun raskaus on ollut ihana! Molemmat raskaudet. Elpun odotuksesta mulle jäi tosi iso kaipuu. Tuntui, että raskaus vaihtui vauvaan  yllättäen, varoittamatta, ihan kesken kaiken. En ehtinyt ajatella, että raskaus tosiaan loppuu joskus, ennen kuin se loppui.

Nyt olen saanut nauttia ne puuttuvat päivät mahasta. Elpusta viimeinen mahakuva on otettu rv 39+0, mulla jäi kuvaamatta siis viisi päivää! Nyt ollaan otettu kuvia kyllä senkin edestä. Isosiskoni otti viime torstaina (40+6) nuo kuvat joita on parissa aiemmassa postauksessa ja peilikuvia olen itse räpsinyt tottakai melkein joka päivä, ainakin sen pari tärähtänyttä, jos en muuta.

Mutta hei ihan oikeasti rv 41+4, aamulla alkoi pikkuhiljaa itkettää, vaikka kaikki on hyvin. Ollaan oltu kaksi päivää puoliskoni kanssa kahdestaan. Tiistaina heräsin paljon puoliskoani aikaisemmin, jo yhdeltätoista ja aloin kirjoittaa meidän maanantaista. Miksi me oltiin taas kahdestaan ja mitä tehtiin maanantaina ja mitä oltiin suunniteltu tiistaille. Mutta mua alkoi ahdistaa, vähän jopa masentaa. Joten ei muuta kuin tyhjä blogiteksti auki.

Sunnuntaina mua vähän hävetti aamulla herätä ja lähteä kirkkoon. Ja kyllä sain kuulla niitä "vielä täällä" kommentteja yhdeltä jos toiselta. Vastasin "ei tässä hätää, ei vieläkään kolota ja vauva on ihan yhtä aktiivinen kuin ennenkin." Yhden mun ystävän äiti tuli vielä kokousten jälkeen halaamaan, kertoen omat kokemuksensa siitä kun kaikki kysyy "eikö vieläkään". Helpotti.

Maanantai-illalla viestiteltiin tyttöjen kanssa ja silloin vielä väitin, ettei minua jännitä - "silloin ennen laskettua jännitti, mutta nyt ollaan jo niin paljon yli, että enää ei" - tytöt saa jännittää mun puolesta. Kiitos muuten tsempeistä kaikki! :) Mikä muuttui yhdessä yössä?

Ehkä se, ettei vauva sittenkään syntynyt vieläkään. Ehkä tajusin, että tosiaan tänään me mennään jokatapauksessa sinne äitipolille ihmettelemään tätä meidän kuviota. Tajusin, että se päivä, jonka ei koskaan pitänyt tulla on huomenna - eli tänään: rv 41+5 ja yliaikaisuuskontrolli.

Jotenkin sain huijattua itselleni ihanan seesteisen, rennon ja rauhallisen mielen torstaisen kätilön puhelun jälkeen tai siitä huolimatta. Tajusin, että meillähän tosiaan on vauvavakuutus, joka kattaa kyllä kaikki ylimääräiset raskauteen liittyvät käynnit äitipolilla. Se siis rauhoitti mieleni hetkeksi. Mutta eilen mun mieleeni hiipi ensimmäistä kertaa ikinä pieni synnytyspelko.

Viimeksi mun kroppa toimi ihan itsestään, minun edes tajuamatta tapahtumia ennen kuin ne jo tapahtuivat. Nyt alkoi pelottaa, että mitä jos tällä kertaa mun kroppa pettää mut. Entä jos en tunnista oikeita supistuksia? Jostain sain päähäni myös kaikki kauhukuvat pitkäksi venyneestä, pieleen menneestä synnytyksestä, hätäsektioon ja kuolleeseen vauvaan.

Viimeksi mun synnytyssuunnitelmaan kuului yksi lause: "Toivottavasti on niin nopea, etten tarvitse kivunlievitystä, mutta otan kyllä kaiken mitä tarjotaan." No sain mitä tilasin, jos niin voi sanoa. Nyt mulla on kolme toivetta: helppo, nopea ja ennen kaikkea luonnollinen.

Puoliskoni herättyä sain muuta mietittävää ja iltaa kohden mielialakin onneksi koheni. Nyt vähän naurattaakin ja omat pettymyksen tunteet pystyy jo hyväksymään. Sitä paitsi, nyt on enää turha murehtia ja miettiä, koska kohta se selviää mitä seuraavaksi tapahtuu.

Tällä hetkellä toivon, että synnytys lähtisi käyntiin itsestään, luonnollisesti. Toisaalta taas toivon, että kun mennään käymään äitipolilla, me lähdetään sieltä vauvan kanssa. Toivon että synnytys menee yhtä nopeasti ja helposti ja luonnollisesti - itsestään, kuin ensimmäinenkin synnytys. Toivoisin, että tämä odotus ja omien tuntemusta kyttääminen olisi jo ohi.

Vauva mikä viivyttää?