Mikä kaduttaa?

Nyt kun alan kirjoittaa kello on ihan pian puoli neljä, aamulla. Tuhina on nukkunut ehkä vartin, en tiedä, joka tapauksessa alle puoli tuntia. Itse en ole nukkunut vielä yhtään, eikä puoliskonikaan. 

Huomasin illalla facebookissa että seurakunnan kerho kirkolla alkaa taas tällä viikolla keskiviikkona - eli huomenna tai siis tänään, puoli kymmeneltä. Suunnittelin tai kuvittelin että me huomenna pyöräiltäisiin kerhoon ja sieltä kaupan kautta kotiin kokkaamaan ja päikkäreille. Ei tule onnistumaan, tänäänkin (eilen) herättiin vartin yli yhdeksän. Mun pitäisi käydä aamulla vielä suihkussakin kun ei ehdittykään saunaan ennen hiljaisuutta, sauna kyllä lämpeni ajoissa.

Itku. Potku. Raivo. Väsyttää.

Tuhina raapi ja itki. Me yritettiin auttaa. Annettiin panadolia ja vaihdettiin vaippa ja rasvattiin uudelleen. Mutta Kutina on täällä taas. Lapsi raukka. Puoliskoni kävi parvekkeellakin vilvoittamassa häntä. 

Viime viikolla minä sain totaali romahduksen kun yritin antaa ataraxia Tuhinalle. Dippasin ruiskua panadoliin, koska panadol maistuu paremmalta ja yritin. Ihan oikeasti yritin kaikkeni! Tuhina kiemurteli sylissä, ei avannut suutaan ja jos vahingossa sainkin jotain suuhun, hän sylki kaiken ulos. Luovutin. Itkin. Toivotin hyvästit yö unille ja lähetin Oulussa olevallle puoliskolleni viestejä etten enää ikinä anna koko ataraxia. Olkoot ilman kun ei kerran onnistu hyvällä eikä pahalla. Onneksi oltiin Jyväskylässä ja Tuhinan nukahdettua mummu aukoi hänen suuta ja minä sain kuin sainkin annosteltua lääkkeen niin että se jopa nieltiin. Todella turhauttavaa ja raivostuttavaa, määräkin on todella vähäinen 2,5ml. Miten sen antaminen voi olla niin käsittämättömän vaikeaa! Äiti joutui auttamaan mua joka ilta kunnes puoliskoni tuli takaisin. 

Puoliskollani on joku ihmeen taika että hän saa annettua lääkkeen kuin lääkkeen ja taistelu on enintään yksi kahdeksasosa siitä mitä taistelu on minun kanssa. Mutta tänään ei tuokaan riittänyt. Annettiin atarax päiväunille ja uudelleen illalla, ensimmäistä kertaa käytettiin sallittu kaksi kertaa päivässä annostus. Mutta puoliskoni tuumasi ettei siitä ole mitään hyötyä. Minä toivon että on, mutten ihan rehellisesti pysty sanomaan. Joka yö meillä raavitaan ja ähistään. 

Meillä oli Jyväskylässä yksi super huono yö jolloin Tuhina valvoi ja itki ja minä myös, neljästä kuuteen. Mutta tuolloin arvelin itkun johtuvan hampaasta, sillä Tuhina oli syönyt muutaman päivän todella surkeasti ja yöllä hän tuntui kuumottavalta. Vietettiin hetki terassilla ja annoin vettä sekä panadolia ja helpotti. Eilen minä sen näin, pieni kolo ikenessä, se kolo josta ihan pian pilkistää valkoinen hampaan kulma. Hampaista johtuvaan heräilyyn on jokseenkin helpompi suhtautua. Tai ehkä siihen on helpompi löytää helpotusta kuin kutinaan ja tiedän mitä tehdä.

Mutta tämä raapiminen. Ei auta atarax. Ei auta rasvaus (tällä hetkellä dermalog ja ceralan plus). Ei auta jos äiti ja isi koittaa raapia. Ei vesipullokaan pidemmäksi aikaa. Sooda kylpy tehtiin tänään ensimmäisen kerran ja heti kylvyn jälkeen tuntui että siitä oli jotain apua, mutta nyt yöllä olen ihan valmis luovuttamaan. Ei tähän auta mikään. En edes keksi mitä keinoa ei vielä oltaisi kokeiltu. Onneksi, vihdoin, Tuhina nukahti! Syliini hän kömpi ja nyt en uskalla liikkua ettei tuo pieni parka vain herää. 

Ai niin joo tuo otsikko. Paljon on tullut tehtyä asioita jotka olisi voinut jättää tekemättä mutta tähän astisen elämäni suurin virhe oli imetyksen lopettaminen! Nyt kun mikään ei auta, (tai siltä meistä tuntuu, puoliskostani ja minusta) niin ihan varmasti toimisi vanha kunnon yötissi ja lapsi olisi taatusti untenmailla! Meiltäkin jäisi monta riitaa väliin kun ei kummallakaan hermot kiristyisi ja olo olisi niin avuton ja voimaton, osaamaton. Sitä paitsi, perustelin imetyksen lopettamista sillä että minä alkaisin voida paremmin ja minun paino nousisi. Höpöhöpö huijausta koko touhu. Taapero imetys kunniaan!

Nyt kello on vartin yli neljä ja minä toivon nukahtavani pian.

Ps. Herättiin tänään kymmentävailla kymmenen maailman iloisimman ja hyväntuulisimman Tuhinan kanssa :)

Itkettää

Itketti kun katsottiin Big hero 6, ihana leffa!

Itketti kun Ari Koivunen lauloi Angels are calling Tartu mikkiin ohjelmassa.

Itketti koko päivän kun kinattiin en edes tiedä mistä.

Itketti kun näin facebookissa kuvan tyynystä joka oli tehty paidasta ja siinä oli viesti edesmenneeltä isoisältä.

Itketti kun kuuntelin Antti Tuiskun uutta levyä yksin kotona, siellä oli useampikin biisi jotka veti herkäksi.

Itketti kun Tuhina ei millään ottanut illalla ataraxia.

Itketti kun Vain Elämää ohjelmassa herkisteltiin, Anssin päivänä ja uudestaan Sannin päivänä.

Itketti kun luin päiväuninukutukseksi Tuhinalle Pikku Prinssiä.

Itketti kun muskarissa laulettiin sylilaulu tunnin päättyessä.

Itketti kun muskarin isompien ryhmässä ei laulettukaan sylilaulua vaan soittorasia laulu.

Olen joskus aiemminkin maininnut olevani itkupilli. Herkkis. Itkin ala-asteella naulakossa roikkuvan takin takana jos myöhästyin koulusta enkä uskaltanut koputtaa. Jokainen riita iso tai pieni päätyy aina itkuun jossain vaiheessa, sellaiseen "älä jätä mua mä rakastan sua" itkuun, vaikka koskaan ei ole ollut syytä pelätä eroa. Otan myös hyvin herkästi itseeni pienimmätkin moitteet ja oikein ruoskin ja piinaan itseäni "nyt kun se sanoi noin niin ne kaikki vihaa mua" ja sitten en halua poistua kodista mihinkään jossa saattaisin vahingossa törmätä johonkin ihmiseen joka ei edes todellisuudessa olisi mulle vihainen mistään. Nämä ovat niitä tavallisia tilanteita joissa itken yleensä aina, mutta nyt listasin tämän syksyn itkut.

Johtuuko tämä tästä syksystä vai mikä homma kun itkupilli minä itkee  (ja räjähtää suuttuu) huomattavasti herkemmin ja useammin kuin normaalisti? 

Lemmikki

Mulla ei lapsuudessani ole ollut omaa lemmikkiä. Jos en ihan väärin muista niin eniten lemmikistä haaveili isosiskoni. Minulle todettiin jossain vaiheessa, muistaakseni kymmenen vanhana, allergia kaikille karvaisille eläimille, paitsi hevosille. Sen seurauksena liityin Polluxiin, sain hirnuvan herätyskellon ja vuorasin huoneeni seinät hevosjulisteilla. Sitten yläasteella isosiskoni sai mahti ajatuksen! Jos hän saisi pupun niin olohuoneessa sohvalla nukkuvat äiti ja isi saisivat oman huoneen! (Meillä oli 4h + k ja kun äitin ja isin vesisänky myytiin me kaikki kolme tyttöä saatiin omat huoneet).

Niin meille tuli kaksi pupua, Nasu ja Possu. Ne saatiin isosiskoni kaverilta jolla oli kolme kaninpesuetta syntynyt lähes samaan aikaan. Näin äiti ja isi saivat oman huoneen ja uuden sängyn. Minä sain allergisena oman huoneen, parvisängyn ja vaaleanpunaiset puputohvelit. Puput ja siskoni asuivat yhteisessä huoneessa kunnes jossain vaiheessa pupuista tuli parveke pupuja.

Nyt anoppilassa on pupu. Ja lankoni kihlatulla on ollut pupu jo pitkään. Ja yksi kälyistäni hankki myös pupun. Joten lemmikki keskustelua on käyty myös meidän perheessä jonkin verran. Olenko muuten kertonut että puoliskoni haaveili jokin aika sitten (tai ehkä salaa haaveilee vieläkin) kilpikonnasta! Kyllä minustakin se  on kaunis kiiltokuva jossa lapsiperhe asuu koiran kanssa omakotitalossa. Ja toisinaan haaveilenkin että joskus oma koira voisi olla kiva. Mitä isompi ja karvaisempi sen parempi.

Nyt olen tosi onnellinen että anoppilassa on pupu ja että mulla on ystäviä joiden luona voidaan käydä katsomassa kissoja ja koiria, koska Tuhina on nyt tosi kiinnostunut kaikista eläimistä. Vaikka en itse allergioideni takia ole oikein koskaan oppinut nauttimaan eläinten seurasta, minusta on silti ihanaa nähdä kuinka Tuhina ihmettelee ja innostuu nähdessään karvaisia kavereita ja haluan myös tarjota hänelle näitä eläinystäviä, juurikin lemmikinomistaja kavereideni kautta.

Mutta että tässä elämäntilanteessa, tähän asuntoon, pupu tai kilpikonna joka tietää lisää siivousrutiineja, sanon ei kiitos. Sanoin puoliskolleni että sitten kun meillä on ollut kuukauden päivät koko asunto niin siistinä että vieraita voisi kutsua tupatarkastukselle joka päivä, niin sitten voidaan harkita lemmikkiä. Ja puoliskoni vastasi että mites sitten se toinen lapsi, sekin sotkee.

Joo, sotkeehan se. Mutta nyt alan olettaa että meidän perheeseen ei välttämättä tähän hätään edes satu kahta vaippaikäistä samaan aikaan. Ja pyykkiä pitää pestä joka päivä jo nyt, koneelliset pyörivät sitten ehkä vähän täydempinä vain. Tiskitkään ei haittaa, onhan meillä tiskikone. Lemmikin häkkiä tai terraariota pitää siivota jos ei joka päivä niin jokatoinen, ja sitten nekin pitäisi opettaa sisäsiisteiksi.. Joten on kai aivan eri asia haaveilla vauvasta kuin lemmikistä. Onhan?